lauantai 7. heinäkuuta 2018

Bussin pysäytys tyylikkäästi, muistoja vuosien takaa

Joulukuussa 2004 olimme menossa Jäähallille hyvän ystäväni Raaka-Arskan (dip.ins.) kanssa katsomaan laulu-&soitinyhtye Motörheadin keikkaa. Tempausta oltiin pohjustettu sangen miehekkäästi juomalla yksi pullo koskenkorvaa sekä pari olutta, joiden jälkeen siirryimme Koskelantielle vartomaan linjan 69 linjuriautoa, elikkästen bussia. 

Julkista liikennettä välttävänä en omistanut tuolloin muodikasta matkakorttia ensinkään, vaan maksoin aina käteisellä kuten herrasmiehen kuuluukin. Kouranpohjalla kilisi tuolloinkin ns. jämna pengar, elikkä tasaraha, bussikyydin vaihdantavälineeksi. 

Pian auto kurvasikin Käpyläntieltä Koskelantielle ja siirryimme pois pysäkin "sisältä" mummoja pelottelemasta, rotvallille suorittamaan tarvittavat pysäytystoimet. Kun bussi oli parinkymmenen metrin päässä, eikä vielä ollut laittanut vilkkua päälle, tempaisin hätäpäissäni käden taskusta ja ojensin sen ajoradan ylle, vinkatakseni kuskille, että täällä on nuoria sankarpoikia menossa kaupungin sykkeeseen. 

Paha vaan, että nautitut annokset Ilmajoen kuivaa valkoviiniä, sekä tulevaan musiikkitapahtumaan liittyvä hermojännitys, saivat aikaan epätoivotun kombinaation: viskasin bussilippuun kohdennetut rahat ajoradalle!

Aika tuntui hidastuvan kun katsoin pimenevässä talvi-illassa kiiluvia euroja ja kymmensenttisiä, jotka kieppuen lensivät tielle. Katsoin Raaka-Arskaa joka parhaillaan repi takkinsa riveleitä voimainsa tunnossa, samalla taivaalle laulaen enkelimäisellä äänellä: "Overkill, overkill" ja viimeiseksi 69-bussin kuljettajaa joka leveästi hymyillen nikkasi minulle silmää tuulilasin läpi. 

Bussi pysähtyi etuovi kohdallani, ovi aukesi ja kuski sanoi kuuluvalla äänellä; "Tämä oli koko bussikuskihistoriani tyylikkäin pysäytys, että oikein rahaa viskotaan eteen!" ja nauroi makeasti päälle. Rahamiehen maineeni siivitti minut Jäähallille ilman veloitusta, ja kotimatkarahani sain rikottua setelistä kun ostin olutta perillä. 

Aamulla töihin lähtiessä löysin vielä muutamaa kymmentä senttiä vaille tielle lentäneet kolikot. Olin onnellinen.

torstai 3. toukokuuta 2018

Nikon F2, rakkaus laajakulmaan ja sähköisen hömpötyksen turhuus

Taannoin Twitterissä keskusteltiin kameroiden eri toiminnoista. Kerroin, että kuvaan pääsääntöisesti kameroilla joissa ei ole kuin yksi mittari ja se on se mittari joka näyttää ammuttujen ruutujen määrän.

Näitä kameroita minulla on mm. Zorki, FED5, Yashica Minister D ja Zeiss Ikon Nettar. Kameroita joissa on valotusmittari, mutta jotka toimivat täysin mekaanisesti ilman patteria löytyy Nikon F2, Olympus OM ja Pentax K1000.

Mihin niitä kaikkia mittareita sitten tarvitsee? Minä en tiedä. Toki valotusmittari helpottaa elämää jos kuvataan poikkeuksellisissa oloissa tai käytetään superhidasta tai -nopeaa filmiä. Aivan tosiaan, filmiä. Ilman sähköä toimivaa digikameraahan ei olekaan. (Ja tuskin on myöskään koskaan olemassa yli 20 vuotta vanhoja, toimivia digikameroita).

Tämänhetkinen luottopelini on Nikon F2. Se on niin sanotusti täysin mekaaninen kamera. Pohjassa on patterikotelo, mutta virtaa tarvitaan vain etsinlasin päälle asentuvan Photomic -pään valotusmittarille. Jos käyttää perinteistä prismaetsintä tai kuiluetsintä, valotusmittaria ei ole. Eikä sitä tarvita.

Nikon F2 kuiluetsimellä. Ainoat käyttäjän säätämät toiminot ovat aukon valinta objektiivista sekä suljinaika.

Mistä sitten tiedän, minkä aukon tai ajan laitan kameraan? Noh, minä katselen ympärilleni ja arvioin sopivan aukon ja suljinajan. Ja kyllä, ei tarvitse olla mikään velho pystyäkseen tähän. Minä siirryin viime syksynä Pentax K1000:sta suoraan Yashica Minister D:hen johon ei ole saanut pattereita vuosikymmeniin. Laite on mittaetsinkamera keskussulkimella, joten mitään peilikoneistoa ei laitteesta löydy, joten sillä pystyy kuvaamaan käsivaralla hyvinkin hitailla ajoilla 1/15 ym.

Mutta se valottaminen. Mikäli nk. Sunny 16-sääntö ei ole tuttu, niin kannataa tutustua aiheeseen esimerkiksi tämän wikipedia-artikkelin kautta Pekka Keskinen on myös blogissaan perehtynyt aiheeseen erittäin perusteellisesti ja hänen tekstinsä kannattaakin lukaista ajatuksen kanssa.

Valokuvaamista ilman valotusmittaria ei pidä pelätä, vaan ottaa rohkeasti haltuun. Samat säännöt nimittäin pelittävät myös digimaailmassa, joskin kennon herkkyyttä voi muuttaa lennossa. Sama ei onnistu filmikameran kanssa.

Tässä muutamia viime viikkoina ottamiani kuvia jotka on otettu Nikon F2:lla, kuiluetsimellä (eli ilman valotusmittaria) ja 28mm laajakulmalinssillä.







Tämä on itseasiassa otettu 55mm linssillä, joka on melko "tele" :D Mutta yhtälailla ilman valotusmittaria.

Nykyajan valokuvaus ja sen rappio

Nauran aina kovasti kun kuulen miten ihmiset puhuvat järjestelmäkameroista "oikeina kameroina" joilla saa hyviä kuvia. Varsinkin digijärkkäreistä puhuttaessa. Nauran kovin. Hyviä kuvia saa vaikka filmipurkista tehdyllä neulanreikäkameralla.

Juntit!

En pysty viettämään aikaani valokuvausfoorumeilla tai Facebookin valokuvausryhmissä. En vaan pysty. Siellä puhutaan sellaisisista asioista kuin megapikselit, RAW-tiedostot ja ihmetellään jonkun Lightroomin käyttöä ja sen kalleutta ja sitä kunnolla pyörittävän tietokoneen kalleutta. Ihan samaa kamahomoilua ja rahalla saa -mentaliteettia kuin kello- ja autoharrastajien ryhmissä. Neulamunaiset pelkurit pönkittävät itsetuntoaan pikavippien ja balanssiluottojen rahoittamilla ostoksilla. Hyi helvetti, oksettavaa.

Noissa ryhmissä myös rakastamani suomen kieli rapautuu kovaa vauhtia. Tyhmentäviä anglismeja vilisee silmissä jatkuvalla syötöllä.

Ei puhuta skannaamisesta, vaan scannauksesta. Mittaetsin on rangefinder. Täyskenno on full frame.

Valtaosa ei edes osata kuvata valolla, siis valokuvata. Heidän kalliit, eksoottisilla nimillä varustetut digitaalijärjestelmäkameransa ovat automaattiasennossa 99% ajasta, koska kenelläkään ei ole aikaa ja halua sisäistää tuhatsivuista manuaalia. He eivät tiedä mitä tekevät, eivätkä he tule koskaan oppimaan. Koska "hyvä kamera" on heille sellainen joka on "iso" ja siinä lukee isolla mikä se on, siksi että muut "valokuvaajat" osaavat olla kateellisia, koska toisella on kalliimpi kamera.

Jos kuvaat koko ajan täysautomaatilla ja toivot saavasi kuvistasi "hyviä" runkkaamalla niitä jossain Lightroomissa apple-tietokoneellasi, olet kuin joku joka matkustaa aina bussilla ja toivoo siten oppivansa ajamaan autoa.

Go full manua.

Kuvien muokkaaminen photoshopissa ja Lightroomissa

Moro vaan kaikille ja terve tuloa tänne puhekielisen valokuvausblogin puolelle tsekkaamaan kaikki hienoimmat kamahomohömpötykset sun muut jutut.

Paljon on tullut blokiin kyselyit et millä ja miten mä muokkaan mun kuvia.

No juttu on silleen , että mä en muokkaa mun kuvia. Mä kato osaan ottaa hyviä kuvia ihan itse. Niitä ei tarvitse muokata.

Suosittelen sullekin, että liimaat sen digihelvettisi kuvausmoodikiekon asentoon "M" eli täysmanuaali ja opettelet itse ottamaan kuvia.

tiistai 9. tammikuuta 2018

Tomaatti-paprikakeitto perunalla

Olkoon vuoden ensimmäinen blogehdus ruokareseptiaiheinen! Odotan innoissani kommunistien hopottamaa ja vaatimaa 1200€ kuukausittaista kansalaispalkkaa, joka rahoitettaisiin Felix -kissan laukusta kaivamalla, ja joka tulee poistamaan kaikensorttisen epäreiluuden kansamme parista.

Sitä odottaessani olen päättänyt himmailla ja elää säästeliäästi, jotta voisin tulevaisuudessa elää pelkän kansalaispalkan sekä pääomatulojen varassa - OU JESH!

Tämä keitto on nopea, halpa ja hyvä. Ja helposti tuunattavissa. Ja mikä tärkeintä, kamat saa jokaisesta safkakaupasta.





Reseptistä tulee keittoa 2,5-5 litraa ihan heittämällä, senkun lisää aineksia ja hanasta vettä.


1 tlk tomaattimurskaa
1 pikkutölkki tomaattipyreetä
1 iso sipuli
5-15 valkosipulinkynttä
1-2 paprikaa (maun ja hinnan mukaan, LIDListä saapi halvalla)
4-6 perunaa

1 tl savupaprikajauhetta, mieluiten tulista
6 mustapippuria
2 rkl soijakastiketta
Basilikaa & oreganoa
2 rkl viinietikkaa / sitruunamehua tai vajaa desi punaviiniä
½ rkl sokeria tai turaus hunajaa
½ - 1 l kasvislientä

Viipaloi paprikat ohuiksi suikaleiksi, siirrä syrjään.

Halkaise kuoritut sipulit, leikkaa puolikkaat kolmeen samankokoiseen osaan ja hienonna nopeasti veitsellä suurinpiirtein pieniksi paloiksi.

Kuori valkosipulit ja hakkaa ne veitsellä pienemmiksi, ei ole niin tarkkaa.

Pese perunat ja pilko peukalonpään kokoisiksi paloiksi.

Laita vettä kiehumaan kasvislientä varten, päätä etukäteen teetkö keittoa yhden, kahden vai seitsemän päivän tarpeiksi, itse laitan aina puoli litraa. Siis vettä. Ja yhden kasvisliemikuution.

Kippaa riittävän isoon kattilaan rasvaa/öljyä valinnan mukaan, itse laitan 1 rkl kookosrasvaa, 1tl voita ja 2 rkl oliiviöljyä.

Nakkaa paprikat sekaan, freesaa tovi. Lisää sipulit. Kun kattilassa alkaa meno muuttumaan pehmeäksi mutta mikään ei ole vielä läpipaistunut, alenna lämpöä ja sekoita joukkoon savupaprikajauhe. Paista hetki ja lisää tomaattipyree, paista vielä hetki ja lisää perunat kattilaan. Pyörittele vielä hetkisen aikaa ja kaada kuuma kasvisliemi kattilaan. Lisää sitten loput mausteet ja tomaattimurska. Kiehauta ylös, tarkista suola sekä nesteen määrä ja lisää vettä ja suolaa tarvittaessa. Itse laitan vähän reilummin nestettä ja annan kiehua kokoon.

Keitä kunnes perunat ovat kypsiä. Tarkista vielä nesteen määrä. Jos meinaat pakastaa keittoa, kannattaa alunperin tehdä se "niukassa nesteessä" tai keittää kansi auki ja isolla liekillä. Näin täytyy itse tuotetta pakastaa vähemmän, ja vettä saapi hanasta.

Keitto on nyt valmista syötäväksi. Itse tuunaan sitä oudolla venäläisellä CHILITAHNA GRUZIA chili & valkosipuli-soosilla sekä smetanalla. Kunnon kommunisti syö sellaisenaan ja nakertaa näkkileipää samalla.

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Uudenvuoden ilotulitukset ovat skeidaa

Kyllä. Skeidaa.

Jokavuotinen ulina alkaa heti joulun jälkeen, miten iloisia tulitteita ei saisi "ampua" koska koirat ja pienet lapset pelkäävät. Tämä on hieno yleistys johon ei edes SoMen 2.0 SJW-jengi osaa tarttua, sillä vielä ei ole muodikasta loukkaantua pienten lasten ja koirien puolesta mitä yleistyksiin tulee.

Ei kaikki lapset tai koirat pelkää, osa pelkää. Aika pieni osa. Meillä on kuitenkin äänessä älyllisesti heikompilahjaista ainesta joiden mukaan yhteiskunnan tulisi pyöriä aina sen heikoimman osasen mukaan. Ei "pommeja" uutena vuotena. Turvakaiteet jalkakäytäville, kypärät päähän konttausikäisille, putoamissuojaimet oraville ja kuutit sosiaaliturvan pariin.

Ja mitä helvettiä aikuiset ihmiset puhuvat uuden vuoden paukuista "pommeina"? Mitä helvetin pommeja nämä paperista taitellut rullat ovat joissa on kaksi mikrogrammaa ruutia? En ole vuosiin ostanut mitään paukkuja tai raketteja, sen verta skeidaa ne ovat. Joskus edellisellä vuosikymmenellä ostin S-kaupasta jonkin kymmenen raketin paketin kun poikapuoli oli kymmenvuotias ja paukuttelu kiinnosti. Heti iltakuuden perään ammuttiin yksi raketti taivaalle ja voi luoja mikä säälittävä TUHNU se oli.

Missä on VAARANTUNNE näissä 2010-luvun ilotulitteissa? Ei sitä ole. Ja ilman vaarantunnetta ei elämässä ole makua.

Poikapuolen onneksi isäpuolensa on kaikkien muiden hyvien ominaisuuksiensa lisäksi myös A-luokan pyromaani ja pommientusiasti. Jäljelle jääneet yhdeksän rakettia purettiin pikimmiten ja samalla kourallinen jotain pikkupaukkuja ja näistä aineksista sai kasattua kolme oikeaa rakettia jotka ammuttiin puolilta öin taivaalle toivottamaan uusi vuosi tervetulleeksi ja samalla pelottaen, pahat henget, trullit, härminkäiset, kepulaiset ja muut peikot huit helvettiin tiluksilta.

Kyllä olisi huomattavia virtsaneritysongelmia ballerinakenkiin pukeutuneella 20-vuotiaalla sosionomiaa opiskelevalla cityvihreällä jos pääsisi aikakoneella kurkkaamaan millaisella paukkeella uusi vuosi otettiin vastaan minun lapsuuteni Katajanokalla.

Paukut eivät olleet mitään onnettomia tussahduksia jopa yksittäiset papatit pamahtivat komeasti aiheuttaen kranaattishokin maahanmuuttaneelle sotapakolaiselle. Ja näitä annettiin ihan pikkulapsille käsistä viskottaviksi. Heti kun Colt-sytkäri pysyi lapasessa sai mennä paukuttelemaan. Me isommat lapset leikimme "kiinareilla" joka oli käytännöllisesti katsoen kallion louhintaan soveltuvaa tavaraa. Paukut näyttivätkin siltä, että niillä pelleily voi saada aikaan raajan menetyksen. Näitä sitten kylvettiin mm. porttikonkeihin jossa ne räjähtelivät huumaavasti täyttäen ilman ruudinsavulla. Ja aina joku oli napannut kotoaan mummon vanhan emalisen teepannun jonka nokasta kiinari tuupattiin sytytyslanka käryten sisään, sitten korvat helisten katsottiin miten pannun kansi lensi taivaisiin.

Eikä suojalaseja tai kuulosuojaimia käyttänyt kukaan! Ei kukaan! Tammikuun ensimmäinen päivä koitti joka jannulla ja jannuttarella siten että korvat soivat ja sormet olivat palorakkuloilla. Oli muuten elämä hyvää tuolloin.

Yksi syy sille, miksi nykyään ilotulitteet aiheuttavat niin paljon vammoja, on varmastikin se, että kun kaikilla on kokovartalokondoomista alkaen kaikki mahdolliset henkilösuojaimet päällä ja paukut ovat mitä ovat, on niillä pelleily suorastaan luonnollista. Vuonna 1989 ei kenelläkään tullut mieleen ampua raketilla kaveria kohti, sehän olisi mennyt kaverista läpi niin että heilahtaa!

Eikä silloin ei puhuttu miten koiria pelottaa, silloin oli itsestään selvää että jos koiraa pelottaa niin kotiväki jäi kotiin rauhoittelemaan koiraa ja hommasta selvittiin. Nykyään kun kaikenmaailman urpot voivat netistä tilata itselleen koiran, ollaan ongelmissa. Koiria ei osata kasvattaa ja niille omatoimisesti diagnosoidaan kaikenlaisia ihmisten mielen sairauksia ja sitten itketään kun mamman pikku Jupiter-Pembroke pelkää paukkuja ja kokee ahdistusta. Jumalauta. Kasvattakaa ne rakkinne.

Joka tapauksessa kun nämä nykyajan paukut ovat mitä ovat (skeidaa) niin suosittelen kaikille koko paukutteluosien skippaamista. Ilotulitusten järkkääminen pitäisi jättää alan ammattilaisten tehtäväksi ja kaupungit voisivat vaikka nipistää pormestarin liksasta parikymmentä tonnia jolla rahotettaisiin uuden vuoden ilotulitukset, tällöin saataisiin näyttävä show joka ei roskaisi koko kaupunkia, sillä olisi työllistävä vaikutus ja kaikki ilotulituksista kiinnostuneet voisivat hakeutua katsomaan sitä, eikä kenenkään tarvitsisi kuunella omalla pihallaan säälittävää kissanpierurakettien säksätystä.

Landella voitaisiin edelleen räjäyttää dynamiitilla!

maanantai 18. joulukuuta 2017

Wienerschnitzeliä ravintola Ogelissa

Olin tapani mukaan erikoistilanteiden miehenä ajautunut Ogeliin töihin, tällä kertaa ripustamaan polkupyöriä kattoon.

Jotenkin koin luontevaksi syödä paikan päällä, ja vaikka olen vege ja kaiken lisäksi vielä dieetillä, päätin syödä wienerleikkeen. Paristakin syystä, yksi syy oli se että pääsen kirjoittamaan aiheesta ja toisekseen siitä syystä että aiemmin mestassa näkemäni "wienerleike" ei vakuuttanut.

Minä olen nimittäin sellaisessa harvinaisessa asemassa, että olen nähnyt jokaisen ravintolan annoksen. Olen kuvannut niistä jokaisen uudelle menyylle.

Tuolloin kamerani eteen kiikutettiin wienerleikkeenä possun uf-pihvi jonka kanssa tarjottiin jotain kastiketta sekä riisiä. Ilmoitin, että tämmöistä paskaa en ole vielä eläessäni nähnyt ja minä olen sentään ollut Amicalla lounaskokkina ja ABC:n kahviossa asiakkaana. Kieltäydyin kuvaamasta annosta ja lupasin palata asiaan ennen vuodenvaihdetta.

Nyt kun olin siis siellä ja nälkäkin iski niin sanoin omistajalle, että käyn kokin kanssa vähän juttelemassa leikkeestä. Kokki oli kanssani samaa mieltä siitä, millainen wienerleike on, mutta kuulemma omistajan kanssa on ollut näkemyseroja. Sanoin, että tekee sellaisen wienerleikkeen kuin minä haluan ja minä paukutan omistajalle, että tämmöinen se on ja tätä myytte jatkossa.

Menin pöytään odottamaan annosta Efes draft -olutpullon kanssa. Reilussa kybäminsassa se saapuikin ja se oli juuri sellainen kuin olin toivonut, ellei parempikin. Ranskalaisia on runsaasti, kuten kuvasta näkyy, mutta tilasin niitä 1½ kertaisen määrän jotta paikalle saapuneelle vaimolleni olisi jotain närpittävää.

Leike oli ranskalaisten päällä, mutta se ei tihkunut rasvaa eikä muhjuunnuttanut belgian lahjaa maailmalle. Leivitys oli poikkeuksellisen tasainen ja juuri sopivan ohut, possun uf oli nuijittu hellällä mutta varmalla otteetta tasapaksuiseksi "norsunkorvaksi". Lisäpisteitä siitä, että leivitystä ei oltu poltettu mistään kohtaa, tämä vaikuttaa olevan monelle chefille vaikea paikka.

Leivitys oli rapea, leike oli mehevä. Maussa löivät käsipäivää tutut suola ja pippuri, seassa oli myös hieman paprikajauhetta joka antoi kaunista väriä. Rasvaa oli totta kai mukana, mutta mitään etovaa kalvoa ei kitalakeen siitä jäänyt, eikä lautaselle ollut tippunut mitään öljylammikkoa isoisän vm.87 Asconan tapaan.

Ranet, päältä rapeita, sisältä kuohkeita. Kasvislisäke? Paistetut veget, tuttua ja turvallista, ehkä jopa tylsää. Leikkeen päällä sitruunaviipale, itse arvostaisin lohkoa enemmän, ja elegantisti asetettu sardellin pala (tämä oli tosin sitä "sardellia" joka on sardiinia) sekä passeli määrä ällöttäviä kapriksia.

Kaiken kaikkiaan tasapainoinen kokonaisuus joka yllätti minut todella positiivisesti. Ogeli ei ole edes mikään mahdottoman kallis paikka, lounasaikaan kaikki a la carte -listan annokset ovat -25% ja eläkeläiskortilla syö kellon ympäri -50%.

Jaa niin se omistajan ohjaus wienerleikkeen suhteen? Näytin annostani ja sanoin, että tätä myytte jatkossa wienerleikkeenä. Jos kuulen, että täällä on myyty leivittämätöntä possunpiffiä jonkun epämääräkastikkeen kanssa, niin ei hyvä heilu!
 

 

tiistai 12. joulukuuta 2017

Kameroista ja valokuvauksesta

Jatkan heti perään horinoitani valokuvausharrastuksesta, varsinkin kun päivän lumimyräkkä on nyt jumittanut minut kotiini.

"Miksi ihmeessä kuvata filmille? Sehän on kallista!"

Kallista ja kallista. Museomoottoripyörät vasta tulevat kalliiksi. Tai jenkkiläiset avolava-autot 50-luvulta. Perhokalastuskin on kallista. Ja ammunta.

Kaikki tässä maailmassa maksaa. Asiat pitää osata suhteuttaa. Toki valokuvaus on halpaa, jos vertaa pienkoneella lentämiseen. Tai kallista jos vertaa käpylehmien askarteluun. Tärkeintä on kuitenkin aina se, mitä harrastus antaa.

Minulle valokuvaus antaa mielenrauhaa ja ajanvietettä. Valokuvaus ei ole vain napin painamista ja tähtäimen läpi tihrustamista. Se on näpertelyä, historiantutkimista, jaloittelua, itsenä toteuttamista, liikkumista sellaisissa paikoissa joihin normaalisti ei tulisi mentyä, keskustelua, nippelitietoa, kamahomoilua, taidepelleilyä ja ennen kaikkea pyrkimystä näkemään tutut asiat uudella tavalla.

Avaan tässä vähän mitä kaikkea nämä pitävät sisällään, tai mitä ne minulle merkitsevät.

Olen vähän kamahomo. Tykkään että minulla on asioita ja esineitä. Mielellään kaikkea outoa. Olen se tyyppi, jolle voi soittaa ja vuonna 2017 kysyä "Onko sinulla näppäimistö PS2-liitännöillä?" tai "Löytyykö sinulta VHS-nauhuri?"

Ja onhan minulla.

Olen myös sellainen animisti, että uskon että myös koneilla on sielu. Puhun mielelläni "maanantaikappaleesta" jos jokin laite ei toimi tai on muuten hankala. Ovathan ihmiset ja eläimetkin erilaisia, mikseivät koneet?

Vanhoissa mekaanisissa kameroissa on jotain taianomaista. Ne kaikki tuoksuvat erilaisilta ja tuntuvat käteen erilaisilta. Voin pitää käsissäni kahta identtistä Pentax MG runkoa, tai kahta saman valmistajan 50mm objektiivia ja sokkona arvata kumpi on kumpi, kumman löysin kirpparilta, kumman sain kaverilta.

Niissä on vipuja ja kytkimiä. Painikkeita. Niissä on kierrettäviä osia, naksautettavia osia, osia jotka liikkuvat sisäkkäin. Ja hammasrattaita, ihania hammasrattaita, kuin kellokoneistossa - itseasiassa joissain kameroissa on jopa kellokoneisto joka toimii vitkalaukaisimen koneena. Niissä on jyrsittyjä uria joihin on kaadettu maalia, merkinnät eivät ole mitään halpoja tarroja. Niissä on numeroita ja käyriä jotka hämmentävät asiaan vihkiytymätöntä. Lyhyesti sanottuna, vanha filkkajärkkäri vetoaa jokaisen sisäiseen pikkupoikaan. Uskon, että mies voi olla vaikka kuinka vanha, mutta tuntea silti mystillistä vetoa kameroita ja junaratoja kohtaan. Samaa tenhoa ei löydy nykyaikaisista digijärkkäreistä, joiden kuollut, kliininen muovipinta tuntuu sormissa lähes pahalta.

Samasta syystä ajan vm -99 Hiacella, jossa on vm-95 etukammiodieseltekniikka. Nykyautot ovat imurin näköisiä kikottimia joiden toiminnan ymmärtämiseen tarvitaan diplomi-insinöörin koulutus ja lehmän hermot. Minulla ei ole kumpiakaan.

Vanhoja filmivehkeitä voi myös korjata itse, jos tietää mitä tekee ja omaa passelit ruuvimeisselit. Kuka uskaltaisi mennä sörkkimään jotain digihirvitystä? Olen kerran kurkannut sellaisen sisään, lisää muovia, kondensaattoreita ja sellaista värinegatiivin näköistä muoviliuskaa jossa hopeisia juovia. Se ei näyttänyt miltään sellaiselta jonka ihmisestä siinnyt olisi voinut valmistaa. 

Vanhoissa kameroissa on taikaa. Ja historiaa. Kun puhutaan jo edesmenneistä valokuvauksen historian merkkinimistä, mainitaan lähes poikkeuksetta aina, millä kameralla ja filmillä se-ja-se pääasiallisesti työskenteli. Kun puhuu vanhojen valokuvaajien kanssa, nämä kertovat kuvausreissujensa lisäksi, millaisella kalustolla kuvia otettiin. Oliko mukana se vanhus-Leica vajotettavalla 50mm lasilla, Olympuksen pokkari, vai oliko se juurikin se Norjan matka joka kuvattiin Mamiyan keskiformaattikameralla?

Kuvasin maanantaina lähikuppilani ilmapiiriä asiakkaineen käyttäen kamerana naapureiltani saamaani, siis saamaani, ilmaiseksi saamaani, Zeiss Ikon Nettar paljekameralla joka kuvaa rullafilmille eli on nk. keskikoon kamera ja käyttää 120-filmiä. Eräs asiakas muisti paljekamerat lapsuudestaan 50- ja 60-luvulta ja heti perään, että heillä oli sellainen laatikko johon filmi ladattiin. Kysyin olisiko kamera voinut olla Kodak Brownie nro2 joka oli aikanaan hyvinkin suosittu mm. Suomessa ja kuulemma näin taisi olla. Mies totesi että se oli hauska laitos, mutta hävinnyt vuosien saatossa jonnekin. Kerroin, että niitä myydään edelleen joidenkin kymmenten eurojen hintaan ja suurin osa on edelleen toimivia tai korkeintaan pientä huoltoa vaille. Ja filmiäkin saa, useampaa sorttia. Tämä kirjaimellisesti löi miehen ällikällä.

Tietääkö kukaan, millaisella kalustolla nykypäivän tunnetut valokuvaajat kuvaavat? Tuskin. Hehkuttaako kukaan, miten se-ja-se käyttää jotain tiettyä muistikorttia? Ei varmasti, koska digikameroissa ei ole mitään hienoa. Niistä puuttuu sielu ja elämä. Ja koska niistä puuttuu "se jokin" jää niiden ainoaksi arvoksi ostohinta ja markkinatalouden lakien mukaan uudempi on aina parempi ja kalliimpi. Mylly pyörii ja jauhaa köyhän jyvät koska ihmisillä on lähes patologinen tarve antaa ymmärtää olevansa joko rikkaita, menestyneitä tai yksinkertaisesti mestarillisen hyviä jossain asiassa. Kun puhutaan kamera- tai valokuvauskeskustelusta, suurimmassa roolissa on valitettavasti halpamainen "name dropping" jossa kilvan kerrotaan, kuinka kallis tai uusi digijärkkäri on hankittu. "Ohos, katos vaan. Ostin sitten tän Canonin putken X vahingossa, no joulu on kolmen kuukauden päästä", tämänkaltaisiin muka vitsikkäisiin päivityksiin törmää vähän väliä mikäli seuraa valokuvauskeskustelua internetissä. Esimerkkilauseen Canonin putken voi korvata kannettavalla tietokoneella, emolevyllä, autolla jne. halutessaan, sillä viestin sisältö on aina sama:

"Katsokaa, minulla on enemmän rahaa kuin mihin ymmärrykseni riittää"

vielä tiivistetymmin:

"Kadehtikaa minua"

Kaikille ei ole vielä valjennut, että raha ei ole tärkeää, eikä ammattitason työkalut takaa ammattitason valokuvia. Koska valokuva tehdään kamerassa ja sen tekee se ihminen joka on etsimen takapuolella, voi eri nettikirpputoreilla löytää myytävänä erilaisia digijärjestelmäkamerapaketteja, joiden ovh on saattanut olla puolitoistakin tuhatta. Myynti-ilmoituksen saatetekstinä on valitettavan usein "En innostunutkaan valokuvaamisesta" tai "Valokuvausharrastus ei oikein startannut". Näille ihmisille minä tahdon sanoa kaksi asiaa; toivottavasti saat omasi pois kun myyt ja toisekseen, kuinka ihmeessä meinasit alunperinkään harrastaa valokuvausta, digikameralla?

Ehkä parasta valokuvausharrastuksen aloittamisessa on se, että se saa sinut katsomaan ympäristöäsi eri tavalla. Sinusta tulee luovempi ihminen, jos vain itse sallit sen.

Minä istuin kerran kotona, katselin Flickristä toisten valokuvia ja tuskailin. Haluaisin kuvata Berliiniä, en Helsinkiä. Lissabonia, en Koskelaa. Mutta mitkä mahdollisuudet minulla olisi kuvata niitä? Noh, aika pienet. Ryhdyin tapani mukaan pohtimaan asioita. Otin kameran, Pentax K-1000 joka on todellinen manuaalisten kameroiden kruununjalokivi (no, ainakin minun mielestä) ja laitoin siihen kiinni 40-80mm zoom-objektiivin. Taskuun laitoin 28mm laajakulmaobjektiivin. Painuin pihalle ja päätin: Nyt otan ainakin kolme hyvää kuvaa tästä meidän pihasta.

Pari minuuttia siinä meni, mutta löysin kuvattavaa. Ruostetta metallikaiteessa. Sammalta. Kaarnaa. Jäkälää. Ja pienen pienen sienen. Siis meidän taloyhtiön pihasta. Tämän jälkeen olen löytänyt kosolti mielenkiintoista kuvattavaa sekä kuvakulmia omilta kotinurkiltani.







Valokuvausharrastus toimii myös liikuntaharrastuksen tukena. Hölkkääminen on junttia, mutta kävelyretki vanha mittaetsinkamera kaulassa suorastaan tihkuu noblessia!

Haluatko ryhtyä harrastamaan valokuvausta? Käy ostamassa esimerkiksi Telefotosta Ilfordin kertakäyttökamera, viisitoista euroa! Sinulla on 27 kuvaa käytettävissä, ota sellainen asenne, että teet jokaisesta kuvasta mestariteoksen. On paljon tyydyttävämpää ottaa 27 helvetin hyvää kuvaa (no en valehtele, omista kuvistani aina pari epäonnistuu ja ehkä puolet on aika tylsiä) kuin 500 digikuvaa joita sitten tietokoneen ruudulta katsot. Hyi!


maanantai 11. joulukuuta 2017

Valokuvausharrastuksen jälleenaloitus

Vaimoni suureksi riemuksi olen keksinyt uuden harrastuksen jonka avulla kehittää itseäni, nimittäin valokuvauksen.

Uskon vakaasti, että ihmisellä on moraalinen velvollisuus kehittää itseään jatkuvasti ja käydä uusien haasteiden kimppuun.

Valokuvaus ei varsinaisesti ole "uusi" haaste minulle, olen kuvaillut omaksi ilokseni sekä dokumentoinut eloani 90-luvulla ja pitkälle 2000-luvun alkupuolelle. Viimeiset värifilkkani olen roudannut kehitykseen häämatkan jälkeen joskus 2007 syksyllä. Tämä jälkeen ostimme edullisen Nikon Coolpix digipokkarin jossa oli hulppeat 7.1 miljuunaa megapikseliä. Tällä kameralla otettuja kuvia kehitytimme viemällä muistikortin kuvaliikkeeseen.

En kuitenkaan koskaan tykännyt kuvata digillä. Vittuunnuin Coolpixiin todella nopeasti, paristakin hyvästä syystä. Se on helvetin hidas kamera. Kun suljinta painaa, kestää parhaimmillaankin yli sekunti, ennenkuin kuva on otettu. Hämärässä valossa laitteen autofocus on eksyksissä kuin nunna pornokaupassa. Surraa surraa surraa ja kuvaa ei synny. Lisäksi tarkennuksen apuvalo on inhottava punainen ledi. Hyi.

Lisäksi taskupokkarilla näppäillyt kuvat eivät olleet "oikeita kuvia" vaan tiedostoja tikulla. Hyvin nopeasti kävi selväksi, että mikäli kuvia ei kehityttänyt oikeiksi kymppikuviksi, ne jäivät tietokoneelle homehtumaan kertakatsomisen jälkeen. Varsinkin kun minä inhoan tietokoneita.

Valokuvaus jäi toviksi, mutta sitten jatkoin kännykän kameralla. Se vasta mainio onkin. Lisäksi kännykän kuvanmuokkaussoftat ovat intuitiivisia ja ripeitä käyttää ja kuvat saa jaettua nettiin parilla näppäimen painalluksella.

Nälkä kuitenkin kasvoi ja ryhdyin haaveilemaan digijärkkäristä, voidakseni kehittyä valokuvaajana. Digijärkkäreissä on kuitenkin yksi iso ongelma. Ne ovat digitaalisia ja niissä on tietokone sisällä. Ne ovat siis perseestä.

Ja ne ovat saatanan kalliita. Ja helvetin huono sijoitus. Pohdittuani digijärkkärin ostoa syksystä 2015 kevääseen 2017 tulin siihen lopputulokseen, että saadakseni sellaisen kokoonpanon jolla pärjäisin, rahaa tulisi palamaan ainakin tonni, mahdollisesti puolitoista. Tuhannen euron investointi harrastukseen jolla en tulisi tienaamaan koskaan mitään, laitteella joka olisi herkkä särkymään, olisi periaatteessa tietokone ja vaatisi käytettävyytensä nimissä tietokonetta ja joka olisi viiden vuoden kuluttua jo "vanha" ja kymmenen vuoden kuluttua todennäköisesti korjauskelvottoman vanha, mahdollisesti rikki ja jälleenmyyntiarvoltaan joitain kymppejä?

Olen rahasta tarkka kaveri, sairaalloisen pihi voisi joku sanoa. Jos käytän rahaa johonkin, tahdon rahalleni vastinetta. Jos ostan jotain, ostan laatua tai en osta ollenkaan jos rahat eivät riitä. Heivasin siis ajatuksen vakavammasta valokuvauksesta. Mutta vain pariksi viikoksi.

Heinäkuussa oli 10-vuotis hääpäivämme. Sain toukokuussa yllättävän diilin aivan puskista, oman ammattiosaamisalueeni ulkopuolelta, "konsulttikeikka" josta maksettaisiin 500€ käteen. Tein samantien päätöksen, että tuolla summalla ostan kameran, jonkun Canonin tai Nikonin aloittelijasetin jolla räpsisin kuvia hääpäiväkarkeloista ja reissusta ja kehityttäisin ne oikeiksi kuviksi. Avasin verkkokauppa.comin sivut ja ryhdyin etsimään kameraa. Pian huomasin taas purevani hammasta; "En saatana osta viidenhuntin kameraa ja kolmenhuntin pannaria! Vittu muistikortitkin toista sataa euroa kappale!"

Suljin tietokoneen, avasin kaljan ja mietin että on se elämä keljua kun ei viidellä sadalla saa perfektionistin digijärkkäriä. Siinä pirkkaa hörppiessä keksin kuitenkin jotain; "Hitto filkkavehkeethän ovat varmasti ongelmajätteeseen verrattavaa kamaa tänä päivänä! Jumalauta, mä katon mitä filmileicat maksaa, sellaisesta ei uskaltanut edes unia nähdä teininä vuosituhannen vaihteessa! Kyllä viishunttia riittää sellaiseen!"

No eihän sillä viidellä sadalla mitään Leicaa saanut. Olin yllättänyt kahdesta asiasta, Leica oli edelleen kallis ja filmikameroita myytiin yhä. Ja valikoimaa oli paljon. Luulin että filmiäkin pitäisi etsiä jostain erikoisliikkeistä ja sen kehittäminen olisi törkeän kallista. Ryhdyin ottamaan asioista selvää.

Viikon kahden tuumailun aikana otin selvää mistä filmiä saa, missä sen voi kehittää, mitä se maksaa yms. ja tutustuin sellaisiin mainioihin liikkeisiin kuin Kameratori ja Telefoto joista saa kaiken tarvittavan. Illalla muutaman kaljan jälkeisessä huppelissa selailin Kameratorin tuotteita ja hämmästelin heidän valikoimaa mittaetsinkameroiden saralla, erityisesti kuinka halpoja kameroita tarjolla oli. Sortimenttia oli muutamasta kympistä tuhansien eurojen keräilyharvinaisuuksiin. Erityisesti silmiäni miellytti FED-5 merkkinen mittaetsinkamera joka tuli ruskean kameralaukun kanssa. FED-sarjan kamerat ovat vähän kuin rättisitikat. Niin rumia, että ne ovat kauniita. Ja siksi niitä on pakko rakastaa.

Sinä iltana menin nukkumaan FEDin kuva mielessäni. Aamulla ilmoitin vaimolleni, että aion nyt investoida sitä valokuvaukseen korvamerkittyä rahaa ja ostaa itselleni venäläisen filmikameran ja pari rullaa värifilkkaa. Vaimoni joka on ajettu yli kaikkien inhimillisten rajojen mitä outouden kestämiseen (=minun kanssa elämiseen) tulee, suhtautui asiaan stoalaisen tyynesti ja tiedusteli vain, että toivottavasti en koko viisisatasta laita sileäksi. Hämmästys oli suuri kun kerroin, että kamera, pari rullaa Kodakin värifilkkaa ja postikulut ovat yhteensä alle neljäkymppiä. Ostopäätöstä vahvisti vielä isäni mielipide, joka oli sitä mieltä että vuonna 2017 ei missään nimessä tulisi ostaa filmikameraa ja ainakaan missään nimessä koskaan ikinä ei pitäisi ostaa vanhaa venäläistä filmikameraa. Minä kapinallinen lapsi, uhossani, menin ja ostin. Enkä kadu päätöstäni.

Sain kameran aivan toukokuun lopussa, siitä on nyt noin puoli vuotta. Kahdeksan kuukautta sitten kuvailin kännykällä. Juhannuksen jälkeen kameroita oli jo kolme. Sitten kuusi. Nyt erilaisia 135 - eli kinofilmiä - käyttäviä kameroita on ehkä 14 kpl ja yksi rullafilmiä syövä Zeiss Ikon Nettar (vuodelta 1953). Kamera on kaulassa lähes aina kun poistun kotoa. Rahaa on palanut, mutta ei vielä koko viittäsataa. Sitä viittäsataa jolla olisin saanut pelkän rungon.

Runkoihin, objektiiveihin, kemikaaleihin ja filmeihin on palanut jotain 250-300 euroa. Kuulostaa paljolta mikäli löysää rahaa ei ole, mutta summa koostuu kolmesta neljästä reilusta 40€ ostossummasta ja esimerkiksi filminkiinnike kestää minun käytöllä noin vuoden (20€ 500ml). Valtaosan rungoista objektiiveineen olen saanut ilmaiseksi. Vain filmi maksaa, mutta esimerkiksi em. Kameratorilta saa Fomapanin mustavalkofilkkaa 4€ rulla. Itse kehittäen kehitykselle tulee hintaa reilusti alle euron per rulla. Jos haluaa kuvat kehityttää niin hinta on 6-12€ per rulla.

Jokainen voi tykönään laskea paljonko "täyden kennon" kuvia voi ottaa sillä rahasummalla joka menisi hyvään digijärkkäriin kittilinssillä. Toimivan filkkajärjestelmäkamerarungon kittilinssillä voi saada ilmaiseksi jos vähän kuuluttaa ympärilleen olevansa sellaista vailla, jos asiasta haluaa selvitä rahalla niin halvimman Canonin järkkärirungot maksavat Kameratorilla alkaen 15€

Ja mikä parasta. Filmikamerat kestävät, kestävä ja kestävät. Minun FED-5 on valmistettu Ukrainassa, silloin kun Ukraina oli osa Neuvostoliittoa. Se on valmistettu joskus 70-luvulla, eli yli neljäkymmentä vuotta sitten, ja se toimii edelleen. Missä kunnossa on uusin Canon EOS5D MKII vuonna 2050? Tuskin ainakaan aktiivisessa käytössä, tuskin minkäänlaisessa käytössä. Entäs minun susiruma, synnin lailla painava, todennäköisesti lapsityövoimalla tehty, varmasti lievästi säteilevä FED-5 mittaetsinkamera 55mm Industar-61 objektiivilla? Mitä suurimmalla todennäköisyydellä edelleen yhtä käytettävissä kuin tänäänkin tai vuonna 1972.

Ja filmiä 2050? Eiköhän sitä saa. Olen melko luottavainen, sillä minä en ole ainoa joka on uudelleen löytänyt filmille valokuvaamisen riemut. Meitä on monta, suorastaan paljon.

Juhannuksen jälkeen minut on pysäytetty varmasti ainakin neljä kertaa lauseella "anteeksi, mutta onko tuo filmikamera? Millä filmillä kuvaat". Joviaalina tyyppinä olen aina jäänyt juttelemaan aiheesta ja on käynyt ilmi, että vastapuolikin on aloittanut filmin valoittamisen. Tai jos ei ole, niin on ainakin kaivanut vanhan, omansa tai vanhempiensa, filmikameran naftaliinista. Kurkkinut etsimen läpi, vääntänyt objektiivin tarkennusrengasta, ehkä virittänyt kameran ja laukonutkin.

Ja kun filmikameran laukaisinta painaa suljin laukeaa ja kuva valoittuu filmille heti, ei sen jälkeen kun näppäimen painalluksesta syntyvä sähkösignaali liikahtaa tietokoneelle joka arpoo sopivat parametrit jonka jälkeen kuva "otetaan" valoherkälle kennolle.

Pikseleiden kuvaaminen ei ole valokuvausta, eikä kuvien hienosäätö loputtomiin tietokoneella. Jotain se on, mutta ei valokuvausta.

Valokuva tehdään kamerassa ja kameran tärkein ominaisuus on se mitä etsimen takapuolella on.

Ei silti, kuvasi voivat olla täyttä paskaa vaikka kuvaisitkin filmille. Mutta ainakin kuvasi ovat oikeita kuvia, jotain käsinkosketeltavaa.

Tässä joitain kuviani. Nämä on otettu viime syyskussa FED-5 kameralla jossa Industar-61 linssi jonka polttoväli on 55mm. Filmi on tsekkiläisen Fomapanin valmistama ASA 200 yleisfilmi. Filmi on kehitetty kotona Ilfosol 3 -kehitteellä ja skannattu Epsonin vähän vanhemmalla filmiskannerilla.

Nostokraana, auton ikkunasta kuvattu.

Polkupyörä 





perjantai 1. joulukuuta 2017

Sisutuslehdet, oletko lukenut?

Niiden jututhan menee osapuilleen näin:


"Jan-Pietar ja akateeminen vaimonsa Sinikka-Paprika Gylleneskor ostivat vanhan Elannon rakennuksen työntekijöiden vessan asunnokseen. 'Ystävät pitivät meitä aivan hulluina!' Jan-Pietar nauraa monokkeli keikkuen, sylkipisaroiden lentäessä pakkopaidan rinnuksille."


"Eteisen lattia on kokonaan hartsiin upotettuja, italialaisten kääpiöiden käsin kiilloittamia, hevoskastanjan kuoria. Lisätilaa asunnon veistokselliseen olohuoneeseen saatiin, kun katto eli ylemmän asunnon lattia, purettiin. Huonekorkeus on nyt lähes 6,4m! 

'Kaikki sanoivat minulle, että kerrostalohuoneiston kattoa ei voi purkaa, isännöitsijä, kaupungin rakennusinsinööri, ne italialaiset kääpiöt, yläkerran naapuri ja hänen juristinsa!!' hekottaa Jan-Pietar Gylleneskor vasta teurastamansa ravihevosen aukiviilletystä vatsasta käsin.

'Minä olen sillä tavalla vähän kaheli että teen mitä lystään!' hän toteaa nyökytellen perään. Siirtyessämme keittiöön hän huikkaa vielä pälyillen hevosen sisäkalujen keskeltä 'Kikkeli!!'"

"Pidämme vaatimattomuudesta sekä englantilaistyyppisestä understatementista, jossa rahalla ei kerskuta, vaan sen annetaan näkyä hillitysti esimerkiksi tavaroiden ja elämän laadulla." 'Joo meillä ei tuotemerkit liehu ja niillä ei liputeta!' toteaa topakasti Sinikka-Paprika joka oikoo Tommy Bahaman käsintehtyä esiliinaa, työnnettyään ensin muutaman laudan höylättyä mahonkia takkaan.

Keittiö on talon rouvan palvelusväen valtakuntaa, keittiötasot ovat Carraran marmoria ja lattiat ihanan rustiikkiista poltettua tiiltä jonka akateeminen pariskunta tilasi Monte Cassinolaisesta luostarista. Tiilet tuotiin ekologisella, luontoa säästävällä tavalla jakkihärkien kantokoreissa koko matkan Italiasta Suomeen. 

'Matka kesti melkein kaksi vuotta, mutta oli sen sen arvoista!' toteaa Sinikka-Paprika. 

Keittiö jatkaa Sinikka-Paprikan mainitsemalla hillityllä linjalla, toki pieniä vapauksia on otettu ja esimerkiksi jääkaappi on SMEGin 1,6 metriä leveä lippulaivamalli joka on verhoiltu jättiläispandan turkilla ja hella on Gaggeneaun 24-polttimellinen kaasuliesi 'Kun saneerasimme tätä vaatimatonta kaupunkiresidenssiämme, Jan-Pietarille oli melkein pakkomielle saada saksalainen uuni, hän selitti kaikille olisi halunnut sellaisen "saksalaisen uunin, sellaisen kuusipaikkaisen!", oi hän on niin extravagantti ja hänellä on niin erikoinen huumorintaju!' visertää Sinikka-Paprika ja katsoo rakastuneena miestään joka olohuoneessa ampuu Luger -merkkisellä pistoolilla tyhjiä ilmaan ja karjuu "ARSCHLOCH LEDERHOSEN!" takkaan."

"Keittiö on kodin sydän ja tämän sydämen sydän on aito napolilainen pizzauuni. 

'Uunin perustuksia varten piti lattiaa vahvistaa niin paljon, että alakerran yksiön vanharouva piti ostaa ulos ja asunto täyttää betonilla. Muuttojärkytys oli niin suuri, että mummo otti ja kuoli! 

Oli Jan-Pietarin hullunhauska ajatus, että mummon kroppa käydään yöllä varastamassa patologian laitokselta - ajatella, semmoinen jäykkä mummo mustekaloilla kiinnitettynä meidän Bentley Continentalin katolle!! - ja upotetaan tuoreen betonin sekaan' Sinikka-Paprika kertoo ja hytkyy samalla naurusta niin, että puolen litran vetoinen viinilasi läikkyy; ’Jan-Pietar on niin hauska!’"

Olohuoneessa näkyy rouvan kädenjälki, sillä hän on itseoppinut sisustussuunnittelija, ’stailasin meidän kesämökkimme ”Leopoldvillen” Saarijärvellä, teemana on siirtomaatyyli á la Belgian Kongo. Minusta on niin ihanaa ajatella kuinka ne hupsut pikku belgialaiset ottivan Kongon alkuperäisasukkaat hellään huomaansa ja opettivat heille kulttuuria!’ hihkaisee Sinikka-Paprika riemuissaan. 

Akateemisen pariskunnan olohuoneeseen astuessa ei voi olla huomaamatta kahdella seinällä lattiasta kattoon olevaa kirjahyllyä joka on täynnä ruotsinkielistä kirjallisuutta; ’Vain kansien osalta’ ehtii Sinikka-Paprika selittämään, ’Kirjojen luku, äh, niii-iin mälsää’ hän toteaa ja pyöräyttää teatraalisesti silmiään, ’ostimme Ruotsista irjallisuudenharrastajan kuolinpesän kaikki kirjat ja revimme niistä sisukset irti. Vain kannet jäivät. Ne toimivat nyt DVD-koteloina’ Sinikka-Paprika kertoo. 

Nappia painamalla huonetta hallitseva chippendale-kalusto alkaa liikkumaan ja paljastaa sisältään 58 tuumaisen plasmatelevision kotiteatterijärjestelmällä.

’Aina kun poikamme Kingjames pääsee Harvardista käymään, tuntuu ettei hän muualla olekaan kuin täällä katsomassa vanhoja elokuvaklassikoita. Esimerkiksi Kurkunleikkaajien saaren hän on nähnyt AI-NA-KIN sata kertaa!’ kertoo Sinikka-Paprika ja hörppää kerralla 36cl chateau Petrusta ’82:ta ’OI I-HA-NAN KALLISTA VIINIÄ!!’ hän hihkaisee samalla kun huoneeseen pomppii kullattu pyykikori josta talon isäntä Jan-Pietar kannen alta kurkistaen huikkaa ujosti ’mursunperse!’”.

Ja näin jätämme akateemisen pariskunta Gylleneskorin nauttimaan vaatimattoman kotinsa kolmestasadastaviidestäkymmenestä neliöstä ja puolestatoista kerroksesta Helsingin ydinkeskustassa.

maanantai 13. marraskuuta 2017

Me halutaan olla manneja

Seuraavassa elämässä minä haluan syntyä mustalaiseksi.

Katselin tuossa K-market Masurkassa äsken otsikossa mainittu vähemmistö, eli mustalaiset, eli romanit,  toimi ruokakaupassa ja voi jumaleissön nehän elävät kuin ruhtinaat.

Fuck invaruudut, auto ajetaan suoraan kaupan ovelle. Siis OVELLE, ei oven lähelle. Kävely on hajuista jumalauta!!!!

Kaupassa otetaan samantien kahdet ostoskärryt, toiseen kerätään välttämättömyystarvikkeet ja sitä seisotetaan keskellä käytävää, toinen kärry kulkee mukana ja siihen kerätään kaikki mahdolliset ostokset joista sitten välttämättömyystavarat siirretään toiseen kärryyn.

Hintalappujen tiiraaminen vasta on barbaarisen alentavaa, jos tuote kiinnostaa mutta likviditeetti arveluttaa, niin ota tuote käteesi ja kävele kassajonon ohi kassalle ja kysy "mitä tää maksaa", kyllä se hinta sieltä kerrotaan jos ei heti niin viimeistään kun toistat kysymyksen tarpeeksi monta kertaa.

Kärryt ovat tarve-esineitä, niitä ei tarvita kun ostokset on pakattu, siispä ne hylätään.

Niin ja ostosten pakkaaminen? Viiteen eri kassiin ja mahdollisimman rauhallisesti omaan tahtiin, kyllä valkonaamat avaa toisen kassan jos jonoa syntyy.

Ja ne ostokset - suklaakonvehteja ja kinkkua! Voi kun minäkin voisin syödä suklaakonvehteja ja kinkkua nälkääni!!!

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Kun olet toksisen maskuliininen tosimies

Kun on tosimies (kuten minä) saa iloa elämän pienistä asioista (kuten minä). 
 
Taannoin menin Vanhankaupunginlahdelle kuvaamaan rumia kalastajia FILMIKAMERALLA koska kovat kundit kuvaavat vain filmikameroilla ja SÄÄLIVÄT niitä jotka joutuvat valottamaan pikseleitä. 

Kuvausreissun jälkeen (otin muuten perstuntumalla 99% timanttisia kuvia) kruisailin OMALLA turboahdetulla pakettiautollani, koska tosimiehet ajavat vain omilla japanilaisvalmisteisilla autoilla, eivätkä rahoitusyhtiön omistamilla turkkilaisvalmisteisilla saksalaisilla kinnereillä, Hipsterilidliin (eli Kalasataman lidliin) jossa ostin repun täyteen 1-olutta ja tomaattimurskaa. 
 
Paistopisteestä ostin 99 sentillä JUUSTOHAMPURILAISEN - aivan oikein JUNTIT - Meillä STADISSA natsisiwasta saa JUUSTOHAMPPAREITA.
 
Maksoin ostokset ja kannoin ne omaani, ei rahoitusyhtiön, pakuun ja istuin kuskinpukille. Kaivoin radiosta esiin vanhaa rock'n'rollia, narautin vichyn auki ja ryhdyin hotkimaan juustopurilaista naamiooni.

Noin purilaisen puolivälissä se alkoi tuntua, suuni oli täynnä einespullamussua, halvinta mahdollista cheddaria, ala-arvoista liisteriä joka ehkä yritti larpata kurkkusalaattia, outoa pihviä jonka tarkempi rakenneanalyysi varmasti muuttaisi paatuneimmankin rotissöörin vegeksi nanosekunneissa.

Tungin lisää hampurilaista kitusiini ja siirryin hivelemään penkillä vieressäni olevaa, keinonahkalaukussa olevaa Jenaflex AM1 kameraa ja sen 50mm f1,8 Carl Zeiss -linssiä.

Kevyt puistatus kulki vartaloni läpi, pupillini laajenivat, otteeni sekä hampparista että Itä-Saksan kameratekniikan riemuvoitosta kiristyivät.

Ryhdyin huutamaan autossa, syvältä kurkustani tuli ääni jota puoliksi pureskeltu wannabe-juustohampurilainen vaimensi kiinalaisen muovisordiinon lailla vain todella vähän; VAIN PARAS ON KYLLIN PARASTA!!!!!!!!!!!!

Ulkona käyskentelevät amk-insinöörit, epäonnistuneet arkkitehdit, opiskelijat, perheenäidit ja muut lampaat tuijottivat minua joka huusin tätä riemuhetkeä omassa pakettiautossani, kyynelten virratessa kasvoillani, ymmärtämättä mistä oli kyse.

Tuolla lähes orgastisella hetkellä tiedostin jälleen kerran miten ihanaa on, kun on valkoinen, etuoikeutettu cishetmies Suomessa.

Käynnistin pakettiautoni ja rullatessani parkkikselta pois nuolin viimeisiä sulaneita cheddarin rämmäleitä viiksistäni ja tunsin kuin maskuliinisuuteni saavutti toksisuuden rajapyykin.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Nykymusa on hirveää paskaa, miksi sitä pitää soittaa?



Veivasin tuossa kasvislasagnea keittiössä ja kuuntelin inhokkiradioasemaani, Radio Helsinkiä. Siellä oli joku Lauluraita -niminen ohjelma menossa ja kuulemani perusteella äänessä olivat pikkulikka #1, pikkulikka #2, Jonna Tervomaa ja joku Risto.

Välillä soitettiin jotain köykäistä "nuorison suosimaa musiikkia", sellaista johon oikeita töitä tekevä heteromies ei saa mitään otetta, sellaista jonka tahdissa ei voi vihellellä ja kun biisi on loppu et tiedä onko siinä laulettu traktorin ostosta vai rakkauden päättymisestä.

Haastattelijat kyselivät jotain ympäripyöreää ja Jonna vastaili jotain ympäripyöreää, tämä joku Risto vastaili sellaisella innostuksella ja räjähtävällä ripeydellä joka on mahdollista vain ihmisille, jotka ovat polttaneet kannabista lastentarhaikäisestä saakka päivittäin.

Siinä vaiheessa kun levylautaselle laitettiin soimaan jonkun Nelli Matulan esittämä laulu, revin sähköjohdon helvettiin pistorasiasta. Jumaleissön mitä paskea!!

Ei mikään ihme että nykykakarat ovat aivan mutkalla ja kujalla jos tämmöistä pitää kuunnella kaiket päivät radioista ja levyiltä.

Jos jotain Matulaa pitäisi fanittaa ja pitää esikuvanaan, niin Joseph Matulaa tv-sarjasta kahden keikka. Se Matula osaa ajatella omilla aivoillaan, lisäksi hänellä on nahkatakki ja hän ajaa Alfa Romeolla, kuten tosimiehet tekevät.

SIIS VITTU TÄN SATEEN KANSSA

SIIS VITTU OIKEASTI VITTU!

Miten voi vittu sataa JOKA VITUN PÄIVÄ???? MITÄ VITTUA???

Viikon ainoa päivä jolloin ei ole aikatauluja, sunnuntai. Mitä sitä tekis. Menis vaikka valokuvaamaan Pasilan Triplaa. Maalaamattoman betonin kauneus kaupungissa.

EI MENNÄ VITTU.

Vittu saatana kamera pitäisi kääriä kolmeen kondoomiin jotta toi saastainen vesi joka taivaalta valuu ei tärvelisi sitä. VITTU VITUN VITTU.

Menen pesemään vitun pyykit, ei saatana koko vitun pyykkitupa on varattu koko vitun päiväksi. Vittu.

Alan sit dokailemaan. Eikun vittu mähän olen tipattomalla seuraaviin verikokeisiin. Vittu vittu vittu!!!!

Mikä vitun läppä tämä vesisade on? Joka vitun päivä sataa vettä, paitsi keskiviikko-perjantai jolloin satoi lunta. Nyt se lumi on sulanut, vähän on märkää loskapaskaa siellä täällä. Siis jeesus että voi vituttaa pientä ihmistä.

Ehkä pitää vaan mennä nukkumaan ja herätä toukokuussa. Tai muuttaa johonkin muualle.

Vitun sade. Minä vihaan sadetta.

lauantai 28. lokakuuta 2017

Raitista elämää

Nyt on käynyt silleen allekirjoittaneella, että terveyshuolien takia olen "tipattomalla", ainakin toistaiseksi. Pitkän väännön jälkeen sain lääkäriltä diagnoosin verenpainetautiin, joka suvussamme kulkee. Sain siihen lääkityksen joka kestää loppuelämäni, mutta pidentää sitä todennäköisesti aika rutkasti.

Samalla verikokeissa kävi ilmi, että minulla on myös perinnöllinen kakkostyypin diabetes. Myös maksa-arvot olivat koholla, mutta se olikin odotettavissa kaltaisellani ammattialkoholistilla.

Diabetesepäily on nyt saanut aikaan pari asiaa, minun täytyy lisätä liikuntaa ja saada aerobinen kuntoni paremmaksi, lihaskuntoni on kohtuullinen tehtyäni koko ikäni fyysisiä töitä, sekä tiputtaa painoa mahdollisuuksien mukaan 10 -15 kiloa. 183 senttiä pitkänä jannuna painan nyt 116kg, lääkärin mukaan optimipainoni olisi 83-85kg mutta minun on vaikea kuvitella pääseväni alle sataan kiloon.

Koska syön kohtuullisen järkeviä määriä ja ruokavalioni on liki "vege" ainut paikka todella leikata saamiani kaloreita on alkoholi. Minulla on kulunut viimeiset kymmenen vuotta n.35-80 annosta alkoholia joka viikko, siitä voi jokainen laskea kuinka monta voipakettia on 10 tölkkiä olutta 365 päivänä vuodessa kertaa kymmenen.

Kunnon HC-ukkelina lopetin juomisen kahdessa vaiheessa; ensin viikon ajaksi puolitus normaalimääriin ja sitten ei enää ollenkaan. Tätä kirjoittaessa olen ollut alkoholitta 116 tuntia. Tupakanpolton lopetin jo pari viikkoa sitten, kuin seinään. Enpä minä paljoa tosin kärytellyt.

Siirtymä raittiiseen elämään on sujunut ilman kramppeja ja kouristuksia, ensimmäiset kaksi yötä nukuin huonosti ilman "yömyssyä" mutta sekin on jäänyt. Kapakassa ja keikoilla olen käynyt normaalisti, muut juovat kaljaa, minä juon soodavettä.

Kavereiden suhtautuminen ei ole muuttunut millään tavalla, yllättävästi paljon alkoholia kuluttavat punkkarikaverini eivät ole noteeranneet asiaa mitenkään. Sen sijaan "kohtuukäyttäjät" ja muutenkin kunnolliset työssäkäyvät ihmiset ovat olleet puoliksi kauhuissaan tavastani päättää olla juomatta, vaikka olen kaikille sanonut että olen juomatta seuraaviin verikokeisiin marraskuun alussa, sitten voin taas ottaa kunhan ei lähde päivittäiseksi tissutteluksi.

Pahimmillaan olutta, viiniä tai drinkkiä ollaan oikein tuputtamalla tuputettu. Pahinta oli, kun olutta tarjouduttiin ostamaan että saisin "edes yhden".

Itse en ymmärrä, miksi jollekulle samassa seurueessa on niin tärkeää, että ottaisin edes yhden oluen. Miksi? Jos minulla on hauskaa selvinpäin, niin miten yksi olut muuttaisi tilannetta suuntaan tai toiseen? Silloin kun menin/menen kapakkaan kaljalle, tai koko illaksi, en silloinkaan juonut vain yhtä. Miksi pitäisi? Mikä helvetin pakko meillä on muka juoda?