tiistai 13. marraskuuta 2018

Tiedät olevasi maalta

Teksti ei ole minun kirjoittamani, mutta se naurattaa joten pannaan jakoon.


Tiedät olevasi maalta, kun mielestäsi on ruuhkaa, jos 4 autoa odottaa vuoroaan traktorin ohittamisessa. Mittaat välimatkoja tunneissa. Kotiseutusi ainoat liikennevalot löytyvät Nesteen autopesulasta.

Näet ihmisten pitävän metsästysvaatteita sosiaalisissa tilaisuuksissa. Ainakin yksi naapureistasi polttaa viinaa kotona ja kaikki tietävät sen, jopa poliisi, koska se luultavasti on sen veli. Sinun mielestäsi 'sexy lingerie' on silkkipyjama Lidlistä.

Lehmät ovat vain osa maisemasta. Pukeutua 'hienosti' tarkoittaa flanellipaidan helman tunkemista housujen sisään ja jalkoihin laitetaan puhtaat goretexkengät.

Olet ihan oikeesti ajanut 200 km edestakaisin osallistuaksesi juhliin. Koulut eivät ole kiinni jos sataa lunta tai on liian kylmä. Et voinut ostaa tupakkaa nuorempana, koska myyjät tiesivät tarkalleen kuka olet ja minkä ikäinen.

Kun menet kävelylle harrastaaksesi liikuntaa, ainakin 2 henkilöä pysähtyy ja kysyy että, ”tarviitko kyytiä”.

Viikonloppujännitys tarkoittaa käyntiä naapurikunnassa.

Opettajasi sekoitti sinut aina isääsi tai siskoosi. Et käytä vilkkua kääntyessä autolla, koska kaikkihan tietävät minne olet menossa. Jos soitat väärään numeroon niin saat oikean sieltä.

Puoli kuntaa pitää henkeään, kun joku yritys aikoo muuttaa pois paikkakunnalta. Naurat täyttä häkää kun luet tätä, koska tiedät että kaikki on totta, jonka jälkeen jaat tämän kaikille kavereillesi, jotka ovat melkein koko paikkakunta.

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Smena 8M. Tuo kaikkien arvostama moduulikamera, ”neukkulan leica” kavereiden kesken. Tästä on varmasti jokaisella mielipide, sen ei tarvitse perustua konkreettiseen kokemukseen, sillä jo laitoksen ylevä muotokieli on omiaan herättelemään tunteita.

Smena 8M


Kamera edustaa itänaapurille ominaista ”built for purpose” -muotoilusuuntaa, jota voitaisiin pitää ehkä täydellisenä vastakohtana italialaiselle tyylille jossa esteettiset arvot usein menevät teknisen toimivuuden edelle. Smena 8M istuu huomaamattomasti tyylillisten kavereidensa seuraan, joita ovat mm. betoniporsas, harjateräs, Lada Niva ja Pohjois-Karjalan Prikaatin Los Vekaroksen lomaparatiisi.

Kamera on valmistettu kaikkien rakastamassa Neuvostoliitossa LOMO’n tehtailla (tehtaan nimi tulee muuten sanoista Loistavan Onnistuneet Mustavalkoiset valOkuvat. Tämä tarina on tosi.)

Kameran runko on muovia? Se voi myös olla bakeliittia, nyt tarvittaisiin joku vanha ihminen paikalle tunnustelemaan. Muovikuoret natisevat liitoksissaan tavalla joka kertoo, että kameran suunnitellut taho on todennäköisesti tutissut vodkakrapuloissaan piirtopöytänsä ääressä, mutta myös että pudotessaan lattialle kuori joustaa eikä kamera räjähdä tusinan paskaksi, turvallisuusominaisuus joka otettiin huomioon myös legendaarisessa Nokia 3310’ssä.

Smena 8M on muodostunut minulle jonkinlaiseksi fetiŝŝiksi ja pakkomielteeksi ja huomaan, että minun on pakko maistaa tätä kameraa. Maku on muovinen ja likainen, mukana on halpaa keinokuitua sekä hiilikaivosten savusumua. Suureksi hämmästyksekseni kamerassa ei ole ollenkaan ”ryssän hajua”, mikä yleensä kuuluu asiaan näiden neukkukameroiden kanssa. Zorkit ja Fedit on pitänyt perinteisesti kääriä isoisän suojeluskuntamantteliin ja asettaa Mannerheimin muotokuvan eteen vähintään kolmeksi viikoksi, ennen kuin perunasopan, mahorkan ja pesemättömän perseen haju on tyystin kadonnut niistä!

Kamerassa on lehtisuljin joka muuten synkkaa salaman jokaisella ajalla, eipä löydy näin hienoja toimintoja kapitalistisista rappiokameroista (no löytyy mutta innostuin), lisätarvikekiinnike eli tuttavallisemmin salamakenkä, jalustaruuvi, kirkas etsin ilman sommittelua haittaavia mittareita ja muita vinkuleluja ja erilliset käyttökytkimet niin sulkimelle, filmin siirrolle ja laukaisijalle. Laukasijaan saa kierrettyä kiinni vitkalaukaisimen tai lankalaukaisimen.

Kirkkaasta etsimestä tahdon mainita vielä sen verran, että se mitä linssiin on satsattu on selkeästi otettu pois etsimestä. Etsin on muovia ja sen läpi tiiratessa maailma on harmaa ja synkkä ja jotenkin oudolla tavalla vääristynyt, aivan kuin ruotsinlaivalla kun kerran sait tyrmäystippoja.

Muovisessa kamerassa on tuntemattomasta metallista valmistettu kiinteä objektiivi ”T-43”, polttoväliltään 40mm ja valovoimaltaan f4. Suljinajat löytyvät portaattomasti haarukalla B-1/250s. Tarkennus tapahtuu tieteellisellä arvausmetodilla. Objektiivin lasipinnat ovat ilmeisesti päällystettyä mallia, en tiedä onko niissä radioaktiivista lanthaniumia kuten Industar-61 obiskoissa.

Mutta kyllä Smenakin säteilee. Säteilee hyviä viboja!!

Kuvaaminen on helppoa ja hauskaa kuin nukkuvan lapsen lyöminen! Peukalorullalla siirretään filmiä aina kuvanoton jälkeen jotta saadaan tuoretta emulsiopintaa valoitettavaksi tai jätetään siirtämättä jos halutaan hullunhauska kaksoisvalotus. Seuraavaksi viritetään suljin (cock the shutter on muuten suomeksi sulkimen kyrpäyttäminen), määritellään aukko & aika, arvata..arvioidaan tarkennusetäisyys, sommitellaan kuva ja painetaan laukaisijaa. Sulkijan virityshana tarraa yleensä sormeen kiinni jos niitä erehtyy pitämään kameran etupuolella jolloin kuva sekä ylivalottuu, että tärähtää roimasti. Tätä ”taiteellista efektiä” arvostetaan suuresti degeneroituneiden yksilöiden parissa. Smenan kanssa kannattaakin opetalla NPKE-kuvausmetodi (=Nakit Pois Kameran Etupuolelta).

Yleisen tiedon mukaan Smenojen laukaisunappi pitää painaa aina pohjaan asti, vaikka suljin kävisi vähemmälläkin painamisella. Jos laukaisijaa ei paineta aivan pohjaan asti, ei filmiä pääse rullaamaan seuraavaan ruutuun. Itselleni ei tämmöistä ongelmaa ole vielä eteen tullut, sillä olen niin kovakourainen, että intisssä hajosivat niin rynkky, tetsari kuin kenttäkeitinkin. Peruskoulun liikuntatunnilla en saanut työntää kuulaa kun opettaja pelkäsi, että särjen sen.

Filmi kelaantuu kameran sisällä ”kelauspuolalle” johon filmin alkupää pitää syöttää. Perinteinen filmiliideri ei tähän sovi vaan alkupää pitää saksilla muotoilla sellaiseksi, että keskellä sojottaa sellainen kieli joka sopii kelauspuolan hahloon. Kokeilemalla oppii.

Filmi kelataan takaisin painamalla laukaisunappi pohjaan ja kiertämällä filminkelausvipua.

Smena 8M parhaita puolia on ehdottomasti sen koko ja paino. Objektiivi törröttää rungosta jonkin verran, joten tätä ei ihan laiteta kansitakin povariin kuten paljekameraa tai modernia pokkaria, mutta farkkutakin povariin tai talvitakin taskuun tämä sujahtaa jokseenkin kivuttomasti. Painoa laitteella on (ilman filmiä) 263 grammaa, eli kymmenisen grammaa enemmän kuin modernilla älypuhelimella.

Koska filmin siirto ei viritä suljinta, voi filmin siirtää joka kuvan jälkeen eteenpäin valmiiksi ja kamera on aina valmiina ottamaan seuraavan tärähtäneen ja huonosti sommitellun kuvan, kunhan sulkimen hanan vain vääntää ala-asentoon ensin!

Smena 8M on sympaattinen kamera, se on kuin kameroiden kuin rättisitikka. Kaunis se ei ole, mutta siitä tulee hyvälle tuulelle.

Vein kameran jopa testiin josta kovin monen kameran kanssa ei olla selvitty, testin nimi on Tuleeks turpaan -testi – jossa siis mennään yleiselle paikalle ottamaan valokuvia ja katsotaan miten kansalaiset reagoivat, mainittakoon että Nikonilla tai Canonilla kuvatessa dunkkuun tulee lähes aina. Eilen otin Smenan mukaan ja painuin suoraan soittoruokalaan, jossa oli karaoke. Perillä kytkin kameraan helvetin ison, kääntyväpäisen Sunpak -salamavalon ja kävin ottamassa lähipotretin paikallisesta kultakurkusta.

Ei mitään reaktioita. Joku jopa näytti peukkua. Tämän lyhyen testin päätöksellä voin todeta, että rivikansalainen suhtautuu Smenalla kuvaajaan samalla positiivisuudella ja riemulla kuin Ruotsin häviöön jääkiekon MM-kisojen finaalissa.

Nastaa alkavaa työviikkoa kaikille! Ohessa Smenalla otettuja kuvia! Kehitys Rodinalissa 1:100, 60min.


Kirjoittaja on liikemies ja sekakäyttäjä.

Pullonpalautuskoneen sisäkaluja

Heijastuma lätäköstä

Kaksoisvalotus kauppakeskus Arabiassa

Käärmetalon portaikkoa

Pesutuvassa

Öinen katu

Hedelmiä K-Supermarket Arabiassa

Suomen lippu liehuu isänpäivänä

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Kannabiksen vaaroista

Ylen uutisten mukaan Kanada on laillistanut kannabiksen kaiken käytön.

"Kanadassa on laillista käyttää kannabista kaikkiin tarkoituksiin. Kanadan kansallisen televisioyhtiön CBC:n mukaan (siirryt toiseen palveluun) ensimmäiset kannabiskaupat avautuivat Newfoundlandissa Kanadan koillisrannikolla keskiyöllä tiistain vaihduttua keskiviikoksi. 

Maa laillisti kannabiksen ensimmäisenä teollisuusmaana ja toisena maana maailmassa. Kanadaa ennen vain Uruguay on laillistanut kannabiksen käytön kaikkiin tarkoituksiin. 

Keskiviikkona voimaan tulevan lain mukaan aikuiset saavat pitää hallussaan enimmillään 30 grammaa laillisesti ostettua kannabista. 
 
Uusi laki lopettaa Kanadassa vuodesta 1923 voimassa olleen kannabiskiellon."

Nyt tietenkin ihmiset hehkuttavat, että milloin Suomessa laillistetaan tuo paholaisen parsakaali, psykoottista hulluutta ja riippuvuuden noidankehään suistava kammottava yrtti!

Kuten kaikki fiksut aikuiset tietävät, on helvetin vaarallista touhua laillistaa huumemyrkky!

Meillä suomalaisilla on geneettinen alttius alkaa kannubiksien väärinkäyttäjiksi, maailmallahan ihan yleisesti puhutaan "Suomalaisesta pilvipäästä" kun tarkoitetaan ihmistä joka ottaa heti perjantaina töiden jälkeen kymmeniä cannabispiikkejä ja toikkaroi sekavana riitaa haastaen.

Kuinka lukemattoman monta perhettä on hajonnut, kun kristilliset perhearvot hylännyt perhe on päättänyt katsoa sormien läpi paholaisen parsakaalin imemistä tai piikittämistä suoraan verenkiertoon silmämunan kautta ja sitten on päädytty lehtien palstoille kun kirves kourassa ollaan riehuttu ja ajettu perhe lumihankeen jouluaattona?

Gannabiksen säännöllinen käyttö aiheuttaa mm. pahanhajuista hikoilua, silmien pullistumista, lukihäiriön, kakkaamisongelmia, karvoja jalkapohjissa, häntäluun liikakasvua sekä kierosilmäisyytttä. Mielenterveysongelmista puhumattakaan!

Ja "pilven" vaarattomuuskin on kyseenalaista, minäkin tunnen tapauksen jolle kävi köpelösti! 

Mummon kummin kaiman serkun parturin velipoika oli tulossa Jyväskylästä Helsinkiin tapaamaan isoäitiään joka asui Kannelmäessä. Peläten, että hesalaiset raggarit hakkaisivat "landejuntin" tämän avatessa suunsa tietä kysyeessä, oli tämä henkilö opetellut sitä hesan slankia jota joka paikassa hesoissa haastellaan!

Rautatieasemalla hän oli sitten kysynyt vastaantulijoilta "Jou, miten mä pääsen Kantsuun?" luullen, että Kannelmäki on slankikielellä Kantsu. 

No nämä tuntemattomat asemalla hengaajat olivatkin olleet vaarallisia huimausainediilereitä ja tämä Jyväskyläläinen nuorimies oli tietämättään tilannut heiltä YLIANNOSTUKSEN KANNABIKSIA! ("Kantsu" tarkoittaa katuslangissa kaikkein vahvinta, tislaamalla valmistettua gannabics sadivaa, eli kannubista).
 
Siinä ei ehditty kissaa sanoa kun kymmeniä kannabikspiikkejä oli ruiskutettu tähän onnettomaan sieluun joka jäi välittömästi koukkuun tähän iljettävään huimausainekseen!!! 

Hän selvisi vaarallisesta kannunbischyliannostuksesta, mutta syrjäytyi ja muutti Keravalla ja hänen hikensä alkoi haista kuten narkomaaneilla, ja hän alkoi pukeutua räsymatosta tehtyyn ponchoon, kuten narkomannit pukeutuvat ja hän joutui myymään kiiltokuvakokoelmansa sekä lapsesta asti keräämänsä Supikoira Roi kirjansa rahoittaakseen mm. Eri keeperin imppaamisen ja muiden huumeiden käytön. 

Ja tämä tarina on tosi!!!!

maanantai 1. lokakuuta 2018

Jynkkylehtiä ja perintätoimiston kirjeitä

A-portaan ”vähän oudot” naapurit muuttivat pois. Ihmeteltiin pihalla lojuvia roskia, mm purettu sänky, pari pientä avokaappia ja puolikas pöytätaso. Ilmeisesti ne eivät mahtuneet muuttokuormaan joten ne jätettiin tyynen rauhallisesti pihaan.

Pienemmät roskat nämä sankarit saivat jätekatokseen asti. Eivät tosin roska-astiaan asti, mutta siihen liepeille. Pari isoa jätesäkkiä aivan täynnä.

V-mäisenä ihmisenä tietenkin avasin ensimmäisen pussin nähdäkseni, mitä nämä pöljäkkeet olivat meinanneet sekajätteeseen tunkea. Päällimmäisenä säkissä oli kaksi valtavaa styroksinpalaa, joiden paikka oli muovijäte, jonne ne laitoinkin. Seuraavaksi pussista löytyi kassillinen vaatteita, jotka olisi mielestäni voinut laittaa UFFin snägäriin sekä kaksi paria ehjiä kenkiä.

Toisessa jätesäkissä oli muovipusseihin pakattuja, pestyjä, lyttäämättömiä maitotölkkejä, lähes ehjä koronapeli sekä kaksi vaaksan paksuista nippua avaamattomia perintätoimistojen ja pankkien kirjeitä jossa siis sankarin koko nimi ja osoite ja ne avaamalla olisi saanut vielä vaikka mitä tietoa.

Karhukirjeiden alla oli tervehenkisesti ja oldskool -tyyliin JYNKKYLEHTIÄ.

Huvittavinta koko jutussa on se, että kun me rouvan kanssa pari vuotta sitten asuttiin noin kahdeksan kuukauden ajan vuokralla puutalossa Oulunkylässä ja josta piti muuttaa pois kun kävi ilmi että vuokraemäntä on ns. ”hullu”.

Noh, A-portaan oudot naapurit olivat tämän em. vuokraemännän ex-mies ja poika.

Melkoista sattumankauppaa. Joskus elämä jäljittelee taidettta. Eikä paljon tartte Kummelia katsella kun arki on tämmöistä.

Hyvää maanantaita kaikille.

maanantai 24. syyskuuta 2018

Sananen kierrätyksestä

Tämmöistä taas vaihteeksi kun töistä kotiin tulin.

Meidän taloyhtiössä on tämän vuoden ajan kerätty muoviroskaa erillisellä säiliöllä. Ennen oli 2 kpl sekäjäteastia, metalli-, lasi-, bio-, paperi- ja pahviastiat.

Nyt toinen seka on korvattu muovinkeräyksellä.

Muovinkeräys on helvetin hyvä juttu, uskokaa tai älkää.

Valitettavasti kierrättäminen ontuu meidän talossa. En tiedä johtuuko se välinpitämättömyydestä vai kenties perinteisestä suomalaisesta jurpoudesta.

Sekajäteastiaa pidetään jonkinlaisena Moolokin kitana, jonne voidaan mättää esineitä ja asioita siinä toivossa, että ne painuvat unohduksen tuolle puolen. Sinne tungetaan kaikki vanhoista retkipatjoista lähiravintolan take away annoskippoihin (jotka ovat usein vieläpä puolillaan ruokaa).

Tänään oli taas joku valopää ylittänyt itsensä ja jättänyt safkatuotteet "pinkan päälle" josta varikset olivat sitten käyneet levittämässä ne pitkin pihoja.
Onneksi hävettävä hippi sai päivän aikatauluihin mahtumaan myös sekajäteastian tyhjennyksen ja siellä olevien jätteiden lajittelun oikeisiin astioihinsa. Nyt sekajäteastian kansi mahtuu melkein kiinni.

Nyt seuraa sellainen tietoisku kaikille teille jotka ette kierrätä:

Ottakaa pää pois perseestä.

Oletteko kuulleet sellaisesta asiasta kuin ilmastonmuutos?

Jos ette, olen huolestunut.

Helsingissä sekajäte menee polttolaitokseen josta siitä tehdään energiaa. Tämä ei tarkoita sitä, että jäte häviäisi jonnekin. Tai että kaikki astiaan laitettu palaisi iloisella liekillä, kuten hävettävän hipin sotilaspassi.
 
Jätteenpolttolaitos ei pysty muuttamaan kaukolämmöksi foliota, peltipurkkeja, tyhjiä viinipulloja eikä todellakaan sitä appivanhemmilta saatua leipäkonetta.
Jätteenpolttolaitokseen on myös ihan turha toimittaa vanhoja ehjiä kenkiä ja vaatteita, joita sinne roskikseen myös tungetaan. Tai muoviastioita. Muovi on parhaimmillaan hallitusti kerättynä ja kierrätettynä, ei pienhiukkasina ilmakehässä.

Kaikki mikä polttouuniin kipataan, muuttuu jossain määrin kuonaksi. Se kuona on jotain sellaista mitä ei voida nykyisellään hyödyntää. Se kuona kasvaa kasoiksi Ämmässuolla (Pohjoismaiden suurin kaatopaikka by the way) ihan samalla tavalla kuin jätteetkin.

Joten; ole ystävällinen ja kierrätä. Minä en juurikaan edes pidä ihmisistä eikä minulla ei ole omia lapsia joille jättää tätä palloa ja minäkin viitsin kierrättää.



lauantai 15. syyskuuta 2018

Löytötavaraa valokuvanäyttely ja filosofiani

Tarve ja sen puute on subjektiivista, tarpeen puute luo hylkytavaraa, hylkytavara voi olla löytötavaraa jos sille on tarvetta.

Olen itseoppinut valokuvauksen harrastaja Helsingistä, vastustan periaatteesta ”rahalla saa” -mentaliteettia sekä kertakäyttökulttuuria, koen että ihmisellä on moraalinen velvollisuus kehittää itseään ja minulle se on tarkoittanut tapaa elää käyttäen kekseliäisyyttä vastustaakseni hiljaisesti materialismia ja kulutusyhteiskuntaa.

Uuden ostamisen sijaan pyrin korjaamaan vanhan, tarpeeseeni pyrin ensisijaisesti löytämään käytettyä, kirpputoreilta, kierrätyksestä tai yksinkertaisesti ”dyykkaamalla”.

Löytötavaraa on valokuvanäyttelyni, joka pyörii sanan ”löytötavara” ympärillä. Kuvani ovat löytöjä, sillä en kuvaa studiossa enkä esivalmistele kuvia millään lailla. Kuvaan vain olemassa olevassa valossa. Jokainen kuva on spontaani, hetken tulos.

Jokainen tämän näyttelyn kuva on otettu ”oikealla” kameralla, filmikameralla, joka on löydetty, saatu lahjoituksena tai ostettu taskunpohjan hiluilla.

Ihmisillä on pakottava tarve hankkia sieluttomia, muovista ja piirilevyistä koostuvia laitteita vain siksi, että nämä ovat ”uusia” ja siten ”parempia” kuin edellisvuonna hankitut vastaavat. Minä en koe tämmöistä toimintaa omakseni ja ehkä siksi jalkani ovat tukevasti menneessä ajassa, ajassa jossa kellot toimivat jousella, autoissa ei ole tietokonetta, valokuvat otetaan oikealla kameralla valottamalla valoherkälle filmille ja vedostetaan pimiössä valoherkälle paperille.

Digitalisaatio laittoi vuosikymmeniä palvelleen valokuvauskaluston eläkkeelle, unohduksiin kaapin perälle. Ja kuten kaikelle kaapin perälle laitetulle tavaralle käy, siitä tulee jossain vaiheessa tarpeetonta. Hylkytavaraa.

Hyvinvointiyhteiskuntamme puskee käyttökelpoista, hylkytavaran statuksen saanutta, tavaraa laitojensa yli jatkuvalla syötöllä ja me harvat anakronistiset kummajaiset nappaamme silloin tällöin kopin jostakin. Hylkytavarasta tulee löytötavaraa. Löytötavarasta mahdollisesti käyttöesine.

Filmit kehitän itse kylpyhuoneessani löydetyillä ja saaduilla välineillä.
Näyttelyn kuvat olen vedostanut jätepaalaimeen matkalla olleella suurennoskoneella, jonka olen korjannut toimintakuntoon mm. mustalla softiksella ja tietokoneen virtalähteellä. Vedokset on kehitetty vuonna 1992 purkitetulla Kodak Dektol -paperikehitteellä (löytö tyhjennettävästä kellarista) Ilfordin moniastepaperille joka niin ikään pelastettu roskiksesta.

perjantai 14. syyskuuta 2018

Valokuvaamisesta, olemassa oleva valo ja arvokkaat ruudut


Kuvaaminen olemassa olevalla valolla on minulle sitä ainoaa oikeaa valokuvaamista, toki teen myönnytyksiä asian suhteeen. Esimerkiksi kun kuvasin Lahdentien sillan alla näkymiä, käytin salamavaloa ja joskus olen räntäsateisina talvipäivinä kuvaillut makrokuvia omaksi ilokseni kotona, olen tullut käyttäneeksi työmaavaloja apuna. 

En ole koskaan ajatellut kuvaavani studiossa tai kantavani mukanani niitä ”ammattivalokuvaajan” sateenvarjoja, heijastimia sun muita kolmijalkoihin viriteltäviä systeemejä, piuhan päässä oleva jätelavalle menossa ollut Popular 606 -salama välttää hyvin minulle.

En myöskään välitä järjestetyistä kuvauspaikoista ja kuvauksista. Näitä kuvia on Facebook ja Instagram pullollaan kun joka toinen tyttölapsi keksii olevansa oman elämänsä valokuvamalli, sitten haetaan henkkamaukasta vähän hellemekkoa rohkeampaa rytkyä päällä, tällätään meikkia naamatauluun ja mennään joko elementtikerrostalojen keskelle tai sitten puronuoman varteen keikistelemään autuaan eteerisen näköisenä. Kaikkihan me vapaa-aikanamme tykkäämme hillua jossain Itä-Pasilassa, limonadipuku päällä ja samalla betonipylvästä halaten huulet töröllään, katse taivaisiin luotuna? Tai pötkötellä joenpenkalla selällään kivellä sääret ristissä, ketarat taivaalle ojennettuina, samalla vesikrasseja hipelöiden? Jep, kuulostaa minunkin korvaan sangen naurettavalta.

Toki on myös loistavia kuvia jossa ihmisvartaloa ja metsää ollaan saatu samaan kuvaan, mieluiten tietenkin mustavalkoisena. Ja mielellään filmille. Näitä Lightroomissa loppumattomasti hinkattuja ”eteerisiä photoshootteja lopputuloksineen" mahtuu kolmetoista tusinaan ja niitä on yksinkertaisesti aivan helvetisti liikaa.

Vähemmän on aina enemmän. Hyvä kuva on sellainen, mitä ei tarvitse selittää. Hyvä kuva herättää tunteita, ei jätä kylmäksi. Olen havainnut, että hyviä kuvia on saakelin vaikea ottaa.

Minulla on kamera käytännöllisesti katsoen koko ajan kaulassa kun olen ulkona. Viime aikoina minulla on ollut kaksi kameraa mukana, kaulassa Holga jossa Kodakin Portra 400 120-filmi ja taskussa vajotettavalla obiskalla oleva Zorki 1 jossa jotain mukavan klassista mustavalkokinofilmiä, foman kakssatasta tai sitten Kodakin Trix400. Trix400:n suhteen alan pikku hiljaa kallistumaan Ilfordin HP5+:n suuntaan sillä se on edullisempaa ja sen valotusvara on ehkä aavistuksen laajempi.

Vaikka kamera on koko ajan kaulassa, ei kuvia tule silti juuri otettua. Pääsääntöisesti siksi, että hyvää kuvattavaa on niin vähän. Välillä saattaa mennä viikko ilman kuvaa, sitten jokin lauantaiaamupäivä on sellainen, että valo sattuu juuri sopivasti ja näppään kymmenen kuvaa tunnissa kävelyllä ollessani.

Sain kaverini tädiltä Lomo LC-A kameran ja lukaisin aiheeseen liittyvää tekstiä netistä, pääsin tutustumaan ”lomoaatteeseen” jossa sommittelu yms. ovat toisarvoisia, pääasia on että kuvia tulee otettua. Ikävä ihminen sanoisi, että kyse on filosofiasta jossa määrä korvaa laadun.

Olin hamstrannut Kameratorilta edullista Fomapanin 400 ASAista mustavalkofilmiä useamman rullan talvea varten ja päätin kokeilla tätä ”lomoilua”, neljällä eurolla sai kuitenkin 36:n valotuksen filmin, niin ajattelin, että kyllä minun talous kestää yhden rullan räpsimisen (digikuvatyyliin).

Pistelin rullan menemään vajaassa viikossa ja kovasti jännittäen kehitin sen, olin ottanut suurimman osan kuvista metodilla ”tää näkymä on kiva, otan kuvan”, sen kummemmin sommittelematta ja miettimättä lopputulosta.

Sain filmin kehitettyä ja skannailin kuvia hyperkuviksi tietokoneelle ja katselin lopputulosta. Olin pettynyt. Kuvat olivat latteita ja tylsiä, vailla ajatusta ja särmää. Osin syyllinen tälle oli mälsä filmi, Foman 400 ASAinen on mielestäni huomattavasti parempi silmille kun sen kuvaa ja kehittää 200 ASAn mukaan.

36sta kuvatusta ruudusta omaa silmää miellytti ehkä 7-9. Kymmenkunta kuvaa olivat ihan teknisesti epäonnistuneita, tarkennus väärin ja rajaus aivan päin honkia. Todellista lomoilua käsittääkseni? En muutenkaan ymmärrä lomoilua ja lomovillitystä, kyse on periaatteessa siitä, että tehdään kallis huono kamera, jolla otetaan teknisesti huonoja kuvia.

Jätin lomokokeilut tuohon yhteen kertaan, missään nimessä ei kannata käyttää rahaa näihin uustuotanto Dianoihin sun muihin. Jos haluaa huonoja kuvia, kannattaa ostaa Ilfordin kertakäyttökamera jossa sisällä on C41-prosessissa kehitettävä XP2-mustavalkofilmi (onnistuu kaikissa valokuvausliikkeissä), vetää kunnon kännit ja räpsiä menemään.

Tästä johtuen kuvaustahtini on hiipunut todella hiljaiseksi. Mutta uskon laadun korvaavan määrän, antaa muiden räpsiä niitä digikuvia tuhansittain, minulle jokainen valotettu ruutu on yksilö johon liittyy muisto kuvaushetkestä.


Helsinki yöllä, kuvattu Ilford HP5+, ständikehitys

Kodak Trix400

Foman 100 asainen ja salamavalo apuna, kuvauspaikka Lahdentien silta

Hylätty alus Sompasaaressa, Fomapan 100 ASA

Teurastamo Jazz, Kodak Trix400 @ 200ASA

"Death Proof", Kodak Trix400 @ 200ASA

Volvo PV chopper, Kodak Trix400 @200ASA

Nosturi, Kodak Trix400 @200ASA

Omakuva, Kodak Trix400 @200ASA

Katuräpsy auton ikkunasta, Kodak Trix400 @200ASA

Keimolan torni ja uudisrakennuskia, Fomapan 400 @200ASA

Mercury, Fomapan 400 @200ASA

Heinikkoa? Lauttasaaressa, Kodak ColorPlus200

Pihlaja, Kodak ColorPlus200

Varjoja, Kodak ColorPlus200

Nopeusrajoitusmerkki maalla, HP5+ 400ASA

Punkkarit kerjäämässä kaljarahaa, HP5+ 400ASA

Pikkuvehka ikkunalaudalla, Fomapan 400 @200ASA

torstai 13. syyskuuta 2018

Filmikuvauksen riemua 64-vuotiaalla kameralla


Kyllä on omaan silmääni ihanan herkullinen tämä tsekkoslovakian lahja maailmalle, enkä nyt puhu mäkihyppääjien viiksistä vaan tästä Fomapanin liki huvittavan rumasti nimetystä Creative line 200ASA mustavalkofilkasta. Mielestäni jälki on hyvin klassinen ja rae nättiä. Joku hulluhan voisi yrittää prässätä tätäkin?
Latasin tämän filkan kameramessuilta kahdellakympillä ostamaani Zorki 1:n jossa vajotettava 50mm f3.5 Industar-22 objektiivi. Mitään valotusmittareita tai muita kapitalistisia rappeuttavia toimintojahan kamerassa ei ole vaan valotus katsotaan silmällä liikennmerkkien ja talonmiehen varjosta!
Mittaetsin on erillinen rajausetsimestä, eli kuten Leica kakkosessa ja kolmosessa (niissä oikeissa - kierreleicoissa) tarvitsee filmiä valottavan kädellisen ensiksi katsastaa vasemmasta ikkunasta ja asemoida mittaetsimen etsinkuvat päällekkäin ja sen jälkeen siirtää päätä (voi siirtää myös kameraa jos luottaa itseensä) oikeaan okulääriin josta pitäisi kuva rajata. Rajausluukku on sen verran lähellä objektiivin polttopisteen keskipistettä, että se on melkein, ainakin neuvostostandardeilla, parallaksikorjattu.
Sekä mittaetsinreikä, että rajausreikä ovat molemmat helvetin pieniä ja saatanan pimeitä. Joku jossain kirjoitti, että mittaetsinkameralla on hyvä kuvata nimenomaan hämärässä koska tarkennus on niin helppoa. Vetäkää häntä turpaan jos tulee vastaan! Okuläärien suunnittelu on selkeästi tehty sillä mielellä, että silmälasienkäyttäjien ei tarvitse vaivautua tällä kuvaamaan, hiontavaikutus on kuin smirgelilaikalla muoviseen puutarhatonttuun.
Kamera myös haisee. Pahalle. Olen yrittänyt roimia hajua pois isoisoisän suojeluskuntamanttelilla ja pitämällä kameraa Mannerheimin muotokuvan päällä. Ei ole toiminut. Nyt myös Marskin potretti haisee neuvostokansalaiselta,. Vaimoltakin olen saanut huutia asian tiimoilta, yritin selittää että jos saisin luvan ostaa Leica IIIf:n kameratorilta, niin näitä hajuhaittoja ei olisi, mutta kuulemma maksaa liikaa. Täytyy viikkorahoista säästää, läjässä on jo 32,50!
Filkan kehitin Foman R09 "Rodinalissa", sekoitussuhteena 1:40, kehitysaika 9 minuuttia. Agitointia ensimmäiset 30s jonka jälkeen kääntö ja kopaus joka 30s sekunti. Keskeyte hanavedellä ja kiinnitys Ilfordin Rapid fixerillä. Tälläkään kertaa en hifistellyt lämpömittarin kanssa vaan vedin hanasta sormituntumalta 20-asteista vettä.

Keramiikataidetta langalla

Sadepäivän kuvasatoa

Amerikanrauta

Valtaistuin 

Asfaltin ja kiven välissä kasvaa luonto

Porschen ajaton muotoilu

Hylky

Roskis

Heijastus


perjantai 7. syyskuuta 2018

Liity joukkooni! Maailmanloppu tulee!

Olen kauhulla seurannut uutisvirtaa sulavista napajäistä, lämpenevästä ilmastosta sekä Juha Sipilän naamataulusta ja vaipunut lähes penttilinkolamaiseen epätoivoon. Tutkiessani tänään taloyhtiömme sekajäteroskista, ja löytäessäni sieltä roppakaupalla sinne kuulumatonta jätettä, ymmärsin että maailmanloppu on aivan nurkan takana.

En aio kuitenkaan herätä postapokalyptiseen dystopiaan tyhjin käsin ja varustautumatta vaan teen kuten MIES!

Aion asennuttaa Hiaceeni alustakorotussarjan, jolla maavaraa saadaan tarpeeksi akseleille asennettaville monster truck -renkaille.

Lisäksi muutan luotettavan 2.4 litraisen rivinelosen etukammiodieselin toimimaan nitrometaanilla.

Mikäli näette minut edellä kuvaillussa ajoneuvossa, Monster-Hiacessa, ajavan ilman paitaa yläkropan lihakset (moottori)öljystä kiillellen, olen todennäköisesti matkalla hiekka-aavikolle perustamaan uutta, maailmanlopun jälkeistä, yhteiskuntaa jonka perustoiminnot pyörivät nitrometaanin keräilyn, spontaanin väkivallan ja minun henkilöpalvonnan ympärillä.

Voitte joko liittyä joukkooni (oma turboahdettu auto pakollinen) tai jäädä kaupunkiin elämään sammalella ja muulla pahanmakuisella.

Ps. Otetaan vastaan 80-lukulaisia nahkavaatteita, kettinkiä, akselirasvaa ja nitrometaania jos jollakulla sattuu nurkissa pyörimään.

Nastaa perjantaita kaikille.

maanantai 3. syyskuuta 2018

Näin unta

Näin viime yönä todella outoa unta; unessa minun piti jostain syystä käydä seiskaluokka uudestaan. Ja vielä Laajasalon yläasteella.

Koska koulumatka täältä kotoa oli "liian pitkä", pakkosijoitti kaupunki minut sijaisperheeseen Laajasaloon. Olin joku 6 vuotta nuorempi kuin uuden perheeni vanhemmat ja parikymmentä vuotta vanhempi, ja huomattavasti isompi, kuin perheen muut lapset.
Ja koska Laajasalo on käytännössä maaseutua, piti kouluun ehdottomasti mennä mopolla, sellaisella motocrossmallisella, vaikka ponnekkaasti sanoin, etten osaa millään mopolla ajaa.

Ja koska enhän minä tunne Laajasaloa ensinkään, niin eksyin sitten sinne metsäteille ja heitin useammat komeat pannutkin metsähallituksen puolelle kun sijaisperheen pojan viritelty ”supermotard” lähti lapasesta tyystin. Mitään kypärää en saanut kun pääni on niin iso, ajelin pitkin ja poikin kangasmetsää havunneulasten rapistessa parrasta ja kovasti ääneen sadatellen.

Lopulta pelmahdin skutsista jonkun pihalle, josta kaasuttelin nurmikkotupot ilmaan lennellen kohti asfalttitietä ja siitä edelleen sijoituskotiini sillä kello oli jo yli kaksi ja koko neljä tuntia kestänyt ensimmäinen koulupäivä oli voittopuolisesti ohi.

Päästyäni ”kotiin” alkoi sijaisperhe hirveän motkottamisen, opettajalta oli tullut Wilmaan viesti, että Tenho on pinnannut koko ensimmäisen päivän. Olin aivan hiilenä näille humanisteille, pistävät jumalauta aikuisen ihmisen väkisin mopolla ilman kypärää menemään kouluun metsän läpi, ja sitten kun 35-vuotias seiskaluokkalainen makaa ojanpohjalle mopon lennettyä lepikkoon, niin sitä kutsutaan lintsaamiseksi??

Saarnaan päätteeksi sijaisperheen vanhemmat ilmoittivat, että huomenna mennään rehtorin puheille koko perhe, että kun vain pinnaan koulusta kaiket päivät (?) niin näillä näkymin jää varmaan koulu kesken ja joudun jonnekin tehtaalle töihin. Tässä vaiheessa jouduin jo korottamaan ääntäni, että kyllä juttu on niin, että nykyään tehtaalle päästäkseen pitää olla insinööri ja toisekseen, että kun minä olen kuitenkin sen seiskaluokan käynyt jo yli kaksikymmentä vuotta sitten, niin ei nyt ihan hirveästi pelota jos opintie Laajasalon yläasteella katkeaa vaikka tähän paikkaan.

Sitten heräsin. Tänään otan kyllä pari olutta ennen nukkumaanmenoa, selvin päin näkee liian lennokkaita juttuja. Nastaa maanantaita kaikille.

perjantai 24. elokuuta 2018

Tapaus kasvisruokapäivä


Uutisissa oli äsken, että puolustusvoimien muonitusohjelmaan otetaan ”pakollinen kasvisruokapäivä” kaksi kertaa viikkoon. Tai ei edes kasvisruokapäivä vaan yhdellä aterialla kahdesta tarjotaan kasvisruokaa. Nyt on kuitenkin puhuttu kasvisruokapäivästä ja paska on osunut tuulettimeen.

Kuten kaikessa julkisessa keskustelussa, ääripäät ovat eniten äänessä ja keskustelu kärjistyy. Paras tapa käsitellä asiaa on ottamatta osaa keskusteluun ja mennä vaikka kävelylle tai lukea perhonsidonnasta.

Tapaus kasvisruokapäivä on herättänyt nyt lähinnä sellaista keskustelua, että Pentti Virtanen Simpeleeltä, joka näitä stereotyyppisiä lippispäisiä metabolisen oireyhtymän hankkineita ja elämänkoulun käyneitä, tietää, että pupun ruoan (sic) syöminen tekee ihmisestä homoseksuaalin, joka haluaa kieltää moottoritiet ja rakentaa Simpeleen Teboilin tilalle minareetin jossa koulutetaan itsemurhapommittajia.

Toisessa ääripäässä ovat nämä, jotka unelmissaan kutsuvat itseään ja kaltaisiaan ”hyviksiksi” ja joita minä kutsun ihan keskellä päivää ”puupäiseksi pottakampausjengiksi”, tätä jengiä ovat nämä Päivö-Sinikka Aamuruskonkajo Vähätalo-Hyppyriliukumäet Helsingistä, jotka osaavat kertoa, että ensi viikolla koittava maailmanloppu voidaan estää vain jos me kaikki menemme nyt maakuoppaan syömään raakoja nauriita.

Jälleen kerran totuuden kertominen on sälytetty minun ennestään kuormitetuille harteilleni. Olkaa vaiti te vähämieliset Penat ja Päivö-Sinikat, te ette tiedä mitään.

Kun puolustusvoimien kasvisruokapäivää perustellaan ilmastonmuutoksen torjumisella, kyse ei ole siitä että kinkkukiusaus ilman kinkkua vähentäisi hiilidioksidin määrää ilmakehässä. Vaikutus on marginaalinen, olematon. Kun otetaan huomioon esimerkiksi puoluslaitoksemme kaluston polttoainekulut, voidaan jo vähän naureskella ”lihattoman” ruoan ympäristovaikutuksille. Muistan omilta varusmiesajoiltani Zil -maastokuorma-auton. Se veti vaatimattomat 100l/100km. Ysikasia. Siis litra per kilometri. Panssarivaunut vasta bensiiniä nielevätkin, tekniikkaan perehtymättömille voin kertoa, että Leopard 2A4-6 panssarivaunu hörppää maastosta riippuen 300-500l per edetty sata kilometriä. Lentokoneet kuluttavat vielä enemmän.

Mutta, nyt menee syvälliseksi. Miksi intissä on sitten kasvisruokapäivä?

No kuunnelkaapas, tämä on simppeli juttu. Kun idiootit lisääntyvät ja jonkun pitää tehdä heidän kasvattamattomista idioottikakaroista yhteiskuntakelpoisia ihmisiä.

Tendenssi on, että aikuiset ensin hankkivat lapsia ja ovat sitten naama kiinni instagramissa sillä välin kuin kakarat kasvavat. Kasvatus ulkoistetaan ensin leikkikoululle, sitten peruskoululle, sitten jollekin muulle koululle ja lopuksi intille. Ei ole mikään vitsi, että uudet varusmiehet eivät esimerkiksi osaa sitoa kengännauhoja tai kuoria perunoita. Siis 18-vuotiaat miehet. Puolustusvoimissa moni kokee ensimmäistä kertaa jotain säännönmukaisuutta elämässään, pitää herätä tiettyyn aikaan ja mennä nukkumaan tiettyyn aikaan. Intissä opitaan liikkumaan ja tietysti myös syömään, oikeaa ruokaa eikä pringlesejä ja kokista.

Kun siellä muonituskeskuksessa on välillä hyvää kasvisruokaa, saattaa ikäpolvi ikäänkuin vahingossa tykästyä ajatukseen, että ruoka voi olla jotain muutakin kuin kuollutta eläintä. Siitä lähtee muutos ilmastonmuutoksen hillitsemiseen.


keskiviikko 15. elokuuta 2018

Onko teillä miesten kokoja? Ei ole, me myydään vain S- ja M-kokoja.


Mistä miehet ostavat vaatteensa? Kysymys ei ole retorinen vaan ihan oikea. Mistä Miehet ostavat vaatteensa?

Olen eletyn elämäni varrella tullut siihen lopputulokseen, että vaatteiden osto, mikäli sijoitut ruumiillisissa mitoissasi Gaussin kellokäyrän mediaanin yläpäähän, on silkkaa arpapeliä ja niiden kauppojen lokaatiot, joissa myydään muutakin kuin ”naisten ja lasten kokoja”, on esoteriaa sen puhtaimmassa muodossa.

Tänään hain töiden puolesta lieden Tammiston Gigantista ja samalla päätin katsastaa XXL:n ja Budget Sportin tarjonnan sukkien, juoksuhousujen sekä boksereiden suhteen.

Luonnollisesti aloitin Giganttia vastapäätä olevasta XXL:stä.

Heti kärkeen tajusin, että kaupan nimi on harhaanjohtava, ellei jopa suoraa vittuilua. XXL:stä ei nimittäin löydy tuotteita jotka olisivat koko XXL. Jopa XL-kokoisen tuotteen löytäminen tästä hallista, jossa henkilökuntaa edustavat alati pirtsakat ja energiaa pursuavat tyttöset ja poikaset urheiluvaatteissaan.

Aloitin sukkaosastolta. Ensimmäiset koot 28-32, menin hyllyjä eteenpäin kunnes tulivat koot 36-40, jatkoin toivioretkeäni hyllyä eteenpäin. Se loppui kesken. Menin hyllyn toiselle puolelle, siellä oli räkeissä futuristisen näköisiä reppuja. Palasin sukkaosastolle ja kelasin tuotteet jälleen läpi.

Isoin sukkakoko oli 40.

40.

Minulla on viimeksi ollut koon 40 sukka 12-vuotiaana. Väitän etten ole ainoa.

Etsin käsiini yhden näistä myymälässä sojottavista sporttitontuista ja kysyin, ovatko mahdollisesti MIÄSTEN KOOT jossain erillisessä hyllyosastossa, tai peräti jossain isojen poikien XXL-urheiluliikkeessä – XL-XXL -liikkeessä?

Ei, kuulemma miesten ulkoiluvaateosastolla on isommat koot. Sinne siis.

Lönkätän hehtaarihallissa eteenpäin purjehduskengissäni ja punk-bändin fanipaidassa, saan katseita muilta asiakkailta, mutta en välitä, sillä minä etsin numeron 46 merinovillaisia juoksusukkia eikä mikään saa minua pysähtymään.

Pian löydän ”miesten osaston” jossa karamellivärein koristellut juoksuvaatteet roikkuvat suloisessa sekamelskassa. Onneksi henkilökunta ei tullut kysymään mitkä näistä vaatteista saisi olla, sillä olisin suorasukaiseen tyyliini vastannut ”ei mitään, tosimies ei näytä jumalauta Candy Kingiltä”.

Pienen hakemisen jälkeen löysin KOLME PARIA merinovillaisia sukkia koossa 43-46. Sekä yhden hyllyn takaa, housujen välissä oli kuuden piikin räkki Niken juoksusukkia samoissa kooissa. Sukkia oli melkein yhteensä kymmenen paria. Niitä sukkia joita oli kokoluokassa alle 40 oli kymmeniä tuhansia.

Housuja en arvannut katsella. Ne olivat värikkäitä ja trikoomallisia. Ja jopa tamperelaiset tietävät millaisen päällä trikoo on ruma.

Seuraavaksi kampesin Budget Sporttiin. Jos XXL oli kuvottavan vihreä värimaailmaltaan, edusti Budget Sport ilmiasultaan jotain, mikä olisi Tikkurilan värikartassa nimellä ”Skitzofreniaoranssi”.
Painelin ”miesten” osastolle ihmettelemään ja tulin samaan lopputulokseen kuin XXL:ssä; näiden halpakauppojen kokosysteemi oli täysin hakusessa. Isoimmat koot olivat L ja vastaavasti sukissa 44. Onneksi en tarvinnut kenkiä, sillä itku olisi tullut.

Mieleni teki hakea henkilökunnan edustaja ja kysyä, pääseekö jonkin salasanan tai salaisen kädenpuristuksen avulla jonnekin erilliseen siipeen jossa olisivat Miesten koot. Tosin päätellen siitä kuinka ”iso” Budget Sportin L-koko oli, olisin joutunut tähyämään kohti vaatteita joiden kokoluokitus olisi ollut Gargantua, Behemoth tai Goljatti.

Käytyäni kaikki ei-trikoomalliset juoksuhousut läpi, löysin YHDET jotka olivat sitä kokoa, että menivät päälle. Yhdet koko kaupasta.

Boksereissa isoin koko oli L. Joku oli paketteja availlut ja siinä laarin ääressä venyttelin harmaita ja totesin, että ”jumalaade näähän saattaisi jopa olla oikean kokoiset!”

Kotiin päästyäni avasin pakkauksen ja huomasin, että Budget Sportilla on sama ongelma kuin Tokmannilla: samojen vaatteiden koot ovat erilaiset eri värisissä samoissa vaatteissa.

Virheen havaittuani kohotin Saskia kivennäisvesipulloa Taiwanin halpatuotantoyhtiöille ,sanoin ”voi hitsin pimpura sentään” ja hyvästelin 19,99€ joilla olisin voinut esimerkiksi käyttää viinaan ja olueeseen, sen sijaan että ostin kolme numeroa liian pieniä boksereita.

Että näin taas vaihteeksi. Ja palatakseni kysymykseen, mistä saa Miesten kokoja; en tiedä. Mutta sen tiedän, että minä en ole mitenkään erikoisen isokokoinen kaveri. Tiedän monia minua isompia kavereita, millaista helvettiä mahtaa vaatteiden osto olla heillä?

ps. Jos haluat ostaa minulta 3 paria mustia boksereita hintaan 10€ niin ota yhteyttä. Päällä ne eivät ole olleet, mutta paketti on kerran pudonnut seinään.

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Bussin pysäytys tyylikkäästi, muistoja vuosien takaa

Joulukuussa 2004 olimme menossa Jäähallille hyvän ystäväni Raaka-Arskan (dip.ins.) kanssa katsomaan laulu-&soitinyhtye Motörheadin keikkaa. Tempausta oltiin pohjustettu sangen miehekkäästi juomalla yksi pullo koskenkorvaa sekä pari olutta, joiden jälkeen siirryimme Koskelantielle vartomaan linjan 69 linjuriautoa, elikkästen bussia. 

Julkista liikennettä välttävänä en omistanut tuolloin muodikasta matkakorttia ensinkään, vaan maksoin aina käteisellä kuten herrasmiehen kuuluukin. Kouranpohjalla kilisi tuolloinkin ns. jämna pengar, elikkä tasaraha, bussikyydin vaihdantavälineeksi. 

Pian auto kurvasikin Käpyläntieltä Koskelantielle ja siirryimme pois pysäkin "sisältä" mummoja pelottelemasta, rotvallille suorittamaan tarvittavat pysäytystoimet. Kun bussi oli parinkymmenen metrin päässä, eikä vielä ollut laittanut vilkkua päälle, tempaisin hätäpäissäni käden taskusta ja ojensin sen ajoradan ylle, vinkatakseni kuskille, että täällä on nuoria sankarpoikia menossa kaupungin sykkeeseen. 

Paha vaan, että nautitut annokset Ilmajoen kuivaa valkoviiniä, sekä tulevaan musiikkitapahtumaan liittyvä hermojännitys, saivat aikaan epätoivotun kombinaation: viskasin bussilippuun kohdennetut rahat ajoradalle!

Aika tuntui hidastuvan kun katsoin pimenevässä talvi-illassa kiiluvia euroja ja kymmensenttisiä, jotka kieppuen lensivät tielle. Katsoin Raaka-Arskaa joka parhaillaan repi takkinsa riveleitä voimainsa tunnossa, samalla taivaalle laulaen enkelimäisellä äänellä: "Overkill, overkill" ja viimeiseksi 69-bussin kuljettajaa joka leveästi hymyillen nikkasi minulle silmää tuulilasin läpi. 

Bussi pysähtyi etuovi kohdallani, ovi aukesi ja kuski sanoi kuuluvalla äänellä; "Tämä oli koko bussikuskihistoriani tyylikkäin pysäytys, että oikein rahaa viskotaan eteen!" ja nauroi makeasti päälle. Rahamiehen maineeni siivitti minut Jäähallille ilman veloitusta, ja kotimatkarahani sain rikottua setelistä kun ostin olutta perillä. 

Aamulla töihin lähtiessä löysin vielä muutamaa kymmentä senttiä vaille tielle lentäneet kolikot. Olin onnellinen.

torstai 3. toukokuuta 2018

Nikon F2, rakkaus laajakulmaan ja sähköisen hömpötyksen turhuus

Taannoin Twitterissä keskusteltiin kameroiden eri toiminnoista. Kerroin, että kuvaan pääsääntöisesti kameroilla joissa ei ole kuin yksi mittari ja se on se mittari joka näyttää ammuttujen ruutujen määrän.

Näitä kameroita minulla on mm. Zorki, FED5, Yashica Minister D ja Zeiss Ikon Nettar. Kameroita joissa on valotusmittari, mutta jotka toimivat täysin mekaanisesti ilman patteria löytyy Nikon F2, Olympus OM ja Pentax K1000.

Mihin niitä kaikkia mittareita sitten tarvitsee? Minä en tiedä. Toki valotusmittari helpottaa elämää jos kuvataan poikkeuksellisissa oloissa tai käytetään superhidasta tai -nopeaa filmiä. Aivan tosiaan, filmiä. Ilman sähköä toimivaa digikameraahan ei olekaan. (Ja tuskin on myöskään koskaan olemassa yli 20 vuotta vanhoja, toimivia digikameroita).

Tämänhetkinen luottopelini on Nikon F2. Se on niin sanotusti täysin mekaaninen kamera. Pohjassa on patterikotelo, mutta virtaa tarvitaan vain etsinlasin päälle asentuvan Photomic -pään valotusmittarille. Jos käyttää perinteistä prismaetsintä tai kuiluetsintä, valotusmittaria ei ole. Eikä sitä tarvita.

Nikon F2 kuiluetsimellä. Ainoat käyttäjän säätämät toiminot ovat aukon valinta objektiivista sekä suljinaika.

Mistä sitten tiedän, minkä aukon tai ajan laitan kameraan? Noh, minä katselen ympärilleni ja arvioin sopivan aukon ja suljinajan. Ja kyllä, ei tarvitse olla mikään velho pystyäkseen tähän. Minä siirryin viime syksynä Pentax K1000:sta suoraan Yashica Minister D:hen johon ei ole saanut pattereita vuosikymmeniin. Laite on mittaetsinkamera keskussulkimella, joten mitään peilikoneistoa ei laitteesta löydy, joten sillä pystyy kuvaamaan käsivaralla hyvinkin hitailla ajoilla 1/15 ym.

Mutta se valottaminen. Mikäli nk. Sunny 16-sääntö ei ole tuttu, niin kannataa tutustua aiheeseen esimerkiksi tämän wikipedia-artikkelin kautta Pekka Keskinen on myös blogissaan perehtynyt aiheeseen erittäin perusteellisesti ja hänen tekstinsä kannattaakin lukaista ajatuksen kanssa.

Valokuvaamista ilman valotusmittaria ei pidä pelätä, vaan ottaa rohkeasti haltuun. Samat säännöt nimittäin pelittävät myös digimaailmassa, joskin kennon herkkyyttä voi muuttaa lennossa. Sama ei onnistu filmikameran kanssa.

Tässä muutamia viime viikkoina ottamiani kuvia jotka on otettu Nikon F2:lla, kuiluetsimellä (eli ilman valotusmittaria) ja 28mm laajakulmalinssillä.







Tämä on itseasiassa otettu 55mm linssillä, joka on melko "tele" :D Mutta yhtälailla ilman valotusmittaria.

Nykyajan valokuvaus ja sen rappio

Nauran aina kovasti kun kuulen miten ihmiset puhuvat järjestelmäkameroista "oikeina kameroina" joilla saa hyviä kuvia. Varsinkin digijärkkäreistä puhuttaessa. Nauran kovin. Hyviä kuvia saa vaikka filmipurkista tehdyllä neulanreikäkameralla.

Juntit!

En pysty viettämään aikaani valokuvausfoorumeilla tai Facebookin valokuvausryhmissä. En vaan pysty. Siellä puhutaan sellaisisista asioista kuin megapikselit, RAW-tiedostot ja ihmetellään jonkun Lightroomin käyttöä ja sen kalleutta ja sitä kunnolla pyörittävän tietokoneen kalleutta. Ihan samaa kamahomoilua ja rahalla saa -mentaliteettia kuin kello- ja autoharrastajien ryhmissä. Neulamunaiset pelkurit pönkittävät itsetuntoaan pikavippien ja balanssiluottojen rahoittamilla ostoksilla. Hyi helvetti, oksettavaa.

Noissa ryhmissä myös rakastamani suomen kieli rapautuu kovaa vauhtia. Tyhmentäviä anglismeja vilisee silmissä jatkuvalla syötöllä.

Ei puhuta skannaamisesta, vaan scannauksesta. Mittaetsin on rangefinder. Täyskenno on full frame.

Valtaosa ei edes osata kuvata valolla, siis valokuvata. Heidän kalliit, eksoottisilla nimillä varustetut digitaalijärjestelmäkameransa ovat automaattiasennossa 99% ajasta, koska kenelläkään ei ole aikaa ja halua sisäistää tuhatsivuista manuaalia. He eivät tiedä mitä tekevät, eivätkä he tule koskaan oppimaan. Koska "hyvä kamera" on heille sellainen joka on "iso" ja siinä lukee isolla mikä se on, siksi että muut "valokuvaajat" osaavat olla kateellisia, koska toisella on kalliimpi kamera.

Jos kuvaat koko ajan täysautomaatilla ja toivot saavasi kuvistasi "hyviä" runkkaamalla niitä jossain Lightroomissa apple-tietokoneellasi, olet kuin joku joka matkustaa aina bussilla ja toivoo siten oppivansa ajamaan autoa.

Go full manua.