lauantai 9. marraskuuta 2019

Valokuvaamista ison negatiivikoon kameralla (8x10)


Viime keskiviikkona olin kuvaamassa parin muun harrastajan kanssa ns. "sliding box" isoformaattikameralla.


Kotitekoinen kamera ja kinofilmikamera kokovertailuksi

Ikinä en ole isolla formaatilla kuvannut, olin kuitenkin nähnyt kuvia sellaisista kameroista, joissa on takana mattalasi jonka avulla sommittelu ja rajaus tehtiin, ja kiinnostus tämmöisellä laitoksella kuvaamiseen oli kova. Kun kaverini Lauri kysyi minua tähän kuvausprojektiin mukaan, lähdin tietenkin mukaan.

8x10 kameralla kuvaaminen on valokuvaamisen raskasta sarjaa. Kamera on iso ja painava, sitä ei huvikseen kanniskella. Pystytys vaatii vakaan jalustan (eli ison raskaan) ja mielellään kaksi ihmistä. Kolmeen pekkaan homma sujui vauhdikkaasti. Jonossa kuin köyhän talon porsaat me etenimme; minä ja kaverini Miikkali kannoimme jalustaa sekä huumekauppiaiden suosimaa putkikassia jossa oli kamera, kuvaamiseen sopivia tykötarpeita ja Laurin läheisen peruskoulun näytelmäkerhon lavasteista varastama ”talvinen maisema” vahakangas, joka nakattiin bätmänviitaksi tarkentajan ja kameran bärssipuolen ympärille. Teko joka vaati muuten napakkaa otetta ja ruista ranteeseen Katajanokalla kuvatessamme 4 boforin suolaisessa merituulessa.

Keliolosuhteet olivat muutenkin haastavat, paitsi että oli pimeää, myös tuuli ja oli pakkasta. Yhden kuvan ottamiseen kaikkine työvaiheineen menee helposti 10 minuuttia jos ei höslää ja mikäli asetelmaa ei ole etukäteen mietitty niin varttitunti on kallellaan hyvin äkkiä. Ilman pitkiä kalsareita ja Miikkalin repusta ”löytämääni” rommipulloa olisin varmasti jäätynyt hengiltä jo toisen kuvauslokaation kohdalla.

Miten tarkennus sitten toimii tuollaisen kameran kanssa? Lauttasaaren ala-asteen joulunäytelmään kuuluvan kankaan alla istuu kuvan ottaja, taiteilija itse, polvillaan maassa nöyränä, puristaen kangasta napakasti kameran ympärille ja samalla mattalasille piirtyvää kuvaa tutkien. Tarkennuksen tuplatriplatarkistaa mieluiten luupilla, mutta hyväsilmäiset pärjäävät ilman apuvälineitä. Taiteilija huutelee sitten ohjeita kaverille/kavereille jotka liikuttavat kameran etuseinää eli linssilautaa eteenpäin ja taaksepäin. Liikevara on joitain senttejä ja toleranssi joitain millejä joten yleensä etulautaa vaan rynkytetään summamutikassa suuntaan ja toiseen ja tarkentajan tehtävä on karjua ”IRTI!” keuhkojensa pohjasta merkiksi sille, että haluttu tarkennus on saavutettu.

Tämän jälkeen mitataan valotus, lasketaan resipookki, ollaan kovasti pöyristyneitä tarjotusta valotusajasta, sovitaan että kuvataan isommalla aukolla kun jaloista on jo lähtenyt tunto ja Miikkali hourailee pakkasenpuremana jostain kadonneesta lompakosta ja rommipullosta. Tämän jälkeen laitetaan sekuntikelloon aika, suljin T-asentoon ja räps.

Olen em. herrojen kanssa samaa mieltä että tämmöinen porukalla valokuvaaminen on kyllä hauskaa, hauskempaa kuin yksin kuvaaminen MUTTA! Myös hauskempaa kuin joukolla kuvaaminen omilla kameroillaan. Yhteistyössä on voimaa ja tämmöiset taideprojektit jossa sormet kohmeisina porukalla pystytetään todella huolellisesti maalattua kotitekoista kameraa, tuulessa joka meinaa viedä parran mennessään, keliolosuhteissa joissa kaikki muu paitsi glögin nauttiminen sisätiloissa lasketaan masokismiksi, ovat omiaan hitsaamaan harrastajia yhteen. Kiitoksia vain arvon herroille tästä reissusta.

Onhan siinä jotain kun kovalla työllä saadaan kamera pystyyn ja sitten seistään sen edessä tuulisuojana, ettei laite heilu puolentoista minuutin valotusajan aikana, ja siinä seistessä viereen tulee japanilainen turisti, paljain päin, joka nappaa saman näkymän digipokkarillaan ja jatkaa matkaa.




Pohjoisranta on kuvattu Uspenskin katedraalin juurella aukolla f16 ja ajalla 1min 25s



Hakaniemi on kuvattu Siltavuorenpenkereeltä, psykan laitoksen ”terassilta” aukolla f11 ja ajalla 1min 10s.


perjantai 25. lokakuuta 2019

Jos autoilijat käyttäytyisivät kuin pyöräilijät, yksiosainen näytös.

Esinäytös;

Jarmo Jalankulkija työntää lastenvaunujaan yksisuuntaisen kadun vieressä kulkevalla jalkakäytävällä, hän on ajatuksissaan, mutta havahtuu sitten jalkakäytävällä kohti ajavaan autoon. Auto lähestyy vääjäämättä reilua kävelyvauhtia ja alkaa pian tööttäilemään. Autoa kuljettaa hurjistuneelta näyttävä Aleksi Autoilija. Lopulta auto pysähtyy 50cm päähän lastenvaunuista ja pitää tööttiä pohjassa, kuin ihmeen kaupalla, rattaissa oleva lapsi ei herää!

JJ: Hyvä mies, mitä te teette?

AA: Mene vittuun!

JJ: Anteeksi kuinka?

AA: Mene nyt VITTUUN siitä! Onko sulla kuulossa vai ymmärryksessä vikaa? Mä tööttäsin jo sata metriä sitten!!

JJ: Siis tää on jalkakäytävä!

AA: Jalkakäytävä, jalkakäytävä... OLETKO SÄ JOKU VITUN POLIISI?

JJ: Siis et sä voi tässä aja..

AA: Vittu mikä kyläpoliisi. Vahdit täällä saatana kuka saa ajaa ja missä. Mene nyt vittuun siitä!

JJ: Siis kuinka sä voi oikeuttaa AUTOLLA ajamisen ja vielä noin lujaa, tässä JALKAKÄYTÄVÄLLÄ. Tossa menee ajorata vieressä.

AA: *puhaltaa nenäänsä* Toi on yksisuuntainen, mä olen menossa tonne. *Aleksi osoittaa väärään suuntaan yksisuuntaista katua*

JJ: No sit sun pitää ajaa jotain muuta kautta, daa?

AA: Tää on just vittu tätä paskaa. Nää autotiet Stadissa on aivan paskaa, ne alkaa jostain ja päättyy jonnekin muualle. Sellaisia vitun pätkiä ja osa yksisuuntaisia. Ei näistä kukaan pysy jumalauta kärryillä. Sit kun koitat jonnekin päästä niin tommonen vara-derrick on täällä huutamassa jalkakäytävää.

JJ: Minä en tästä jalkakäytävältä ajoradalle mene, että sä pääsisit tolla autolla jatkamaan, ole ystävällinen ja käännä ajoneuvosi ja aja liikennesääntöjen mukaan pois.

AA: Haista vittu!

Aleksi ohjaa autonsa ajoradalle ja jatkaa yksisuuntaista katua väärään suuntaan, vähän ennen seuraavaa risteystä vastaan tulee auto joka väläyttää valojaan Aleksille joka ohjaa autonsa tien oikeaan laitaan jossa on pysäköityjen autojen välissä tilaa. Vastaantulevan auton kuljettaja ajaa ohi ja tekee kansainvälisen ”mitä vittua tapahtuu” -merkin heiluttamalla molempia käsiään ilmassa. Aleksi kiroaa ja lähtee liian rivakasti liikkeelle naarmuttaen autoaan pysäköityyn autoon. Aleksi huutaa autossaan ja takoo nyrkeillä rattiaan. Sekä vastaantulleen auton kuljettaja, että Jarmo Jalankulkija eivät pysty ymmärtämään mikä Aleksin ongelmana on. Miksi hän ei vain voisi ajaa liikennesääntöjen mukaan ja välttyä monelta harmilta.

lauantai 21. syyskuuta 2019

Harrastuksiin menevä raha on aina arvosteltavissa


Harrastukset ovat tärkeitä, niiden avulla voi vahvistaa omaa identiteettiään ja tuulettaa aivojaan. Kyse on ajan ja rahan käytöstä johonkin mielekkääseen.

Olen omien harrastuksieni kautta törmännyt ilmiöön, jossa jos nyt ei suoraan paheksuta, niin ainakin vähän karsastetaan harrastuksiin käytettäviä rahasummia. Toisessa ääripäässä ovat kamarunkkarit jotka repostelevat hankinnoillaan, he pääsääntöisesti edustavat kansanosaa jolla on enemmän rahaa kuin sivistystaso edellyttäisi.

Hyväksyttyjä harrastuksia jonne rahaa voi heittää kuin ihmisuhreja Moolokin kitaan ovat lasten harrastukset. Toki näissäkin on pieniä harrastekohtaisia eroja.

Sellaisia harrastuksia joita on suorastaan pakko kritisoida, ovat lievästi elitistisen leiman alle kuuluvat veneet, golffaus, matkustaminen ynnä muut sellaiset joita rikkaat Westendiläiset tekevät hymyillen hampaat hohtavina kaikkien vasemmistolaisten painajaisissa.

Minä harrastan kameroita ja valokuvaamista. Filmille. Tämä on kuulemma kallis harrastus. Ihmiset ovat sanoneet minulle, että filmille kuvaaminen on kallista. En tiedä luulevatko he, etten tiedä harrastukseni hintaa vai kuvittelevatko he olevansa sellaisessa asemassa, että voivat päättää rahankäytöstäni.

Minun harrastukseni on kuitenkin kesyä kamaa niihin verrattuna, jotka harrastavat ison koon kameroita tai keräilijöiden ansiosta hintakuplaan noussuita kameroita. Näillä ihmisillä harrastukseen palaneet rahat mitataan tonneissa minun kymppien ja satasten sijaan. Tai jos puhutaan ihmisistä jotka harrastavat vaikka museoautoja tai -moottoripyöriä.

En tiedä miksi ihmiset kokevat oikeudekseen kommentoida toisten ihmisten rahankäyttöä kun kyse on harrastuksista. Ei kukaan puhu tuomitsevaan sävyyn Liisasta joka tunkee 40-100€ päivässä hedelmäpeliin S-marketin aulassa. Jumalauta ne on Liisan rahat ja Liisa käyttää ne just niinku haluaa! Entäs Janipetteri joka dokasi ensin työnsä ja sen jälkeen vanhempiensa kolmion Helsingin Herttoniemessä? Ei kukaan sano, että ”vitsin Janipetteri, olisi ottanut sen asunnon, rempannut, myynyt reilulla voitolla ja ostanut summalla 3-5 uudiskohdetta kasvukeskuksista ja ryhtynyt elämään pääomatuloilla!” eihän kukaan edes sano, että vittu se Janipetteri on tyhmä ja juoppo!

Sitten kun likainen hippi säästää puoli vuotta ostaakseen 200€lla japanilaisen kameran vm-78 niin ensimmäiset kommentit ovat; KAKSI SATAA VITUN EUROA VANHASTA KAMERASTA JOKA PAINAA JA ON RUMA? HULLU!

Virallinen linjani onkin ollut jo pitkään, etten ”muista” kameroideni hankintahintaa.

Moni ihminen sanoo, ettei hänellä ole rahaa harrastaa. Rahaa on kuitenkin laittaa uhkapeleihin, alkoholiin, lomamatkoihin, ravintoloihin, levyihin, elokuviin, suoratoistopalveluihin, lehtiin ja mahdollisesti tatuointeihin. Ja ehkäpä tupakkaan 7,70€ joka päivä. Kukaan ei kuitenkaan koskaan käskisi optimoimaan rahankäyttöään arkielämässä jotta rahaa jäisi säästöön. Tai niihin harrastuksiin. Sen sijaan jos akuutti rahapula iskee, niin ensiksi kehotetaan/ajatellaan että jätetään harrastukset sikseen.

Harrastukset ovat hyviä eikä niihin ole pakko käyttää rahaa. Parran kasvatus on hyvä ja halpa harrastus. Tai kävely. Kaikkein fiksuinta olisi harrastaa sijoittamista. Lopettaa vaikka se tupakointi ja laittaa 7,70€ päivässä rahastoon.

torstai 19. syyskuuta 2019

Internet on pilalla


Jeesus sai ramman kävelemään, mutta internet sai idiootit keskustelemaan.

En ole huvittunut. Olin aktiivinen internetin käyttäjä viime vuodet. Vuodet 2003-2007 elin kokonaan ilman tietokonetta, ihan vain kokeeksi. Ja pärjäsin hyvin. Nyt voisi kokeilla elää neljä vuotta ilman sosiaalista mediaa. Tai vaikka loppuelämänsä.

Some on pilalla. Pelkkää paskaa tilalla. Ääripäät huutavat tuuleen niin, että tavallinen tallaaja hukkuu sinne jonnekin. Amerikoista apinoitu mielensäpahoittaminen on rantautunut tänne Suomeen korvannut maalaisjärjen tyystin, samalla kuin varkain tunteet ovat korvanneet faktat.

Ja samalla keskustelu on tapettu ja sen vielä hyytymättömään verilammikkoon on pystytetty kilpahuutamisen alttari.

Sanotaan, ettei mitään saa enää sanoa. Päinvastoin. Ongelma nykyään on se, että aivan kaiken saa sanoa. Konteksti ja sisältö eivät ratkaise, vaan se kuka sanoo.

Suorastaan haitallista misinformaatiota saa sanoa, kunhan sen tekee oikeasta näkökulmasta. Esimerkiksi sähköyliherkät ja homeopatiaan hurahtaneet kertovat auliisti faktoja, joilla ei ole mitään tieteellistä näyttöä, kovina faktoina. Kuulemma syövästä voi parantua jos tekee ajatusharjoituksia. Samaten saa sanoa, että kaikki miehet ovat uhka.

Jos näitä ajatuksia vastaan ”käy hyökkäykseen”, sortuu nettikiusaamiseen ja vihapuheeseen. Sokerivesi ei välttämättä tapa syöpäsoluja joten niin saa sanoa, mutta jos sanoo sokeriveden nimeen vannovaa ääliöksi, on sortunut nettikiusaamiseen. Eivätkä kaikki miehet raiskaa, mutta ei niin saa sanoa. Tai jos sanoo, niin se on miesselittämistä (näistä keksityistä termeistä myöhemmin lisää)

Hyvä tapa (ja hyväksytty tapa) puhua kovinkin jyrkästi on sanoa se kysymyksen muodossa. Kun Maria Petterson ”kysyy” Twitterissä; Miehet, pelottaako asia X? On sanoma ”Nyt miehiä pelottaa”, paitsi että ei ole. Peesaushuuto on melkoinen ja miesten kieltävät vastaukset ovat selkeä osoitus patriarkaatin orastavasta sortumisesta.

Vielä kun joku näyttäisi sen patriarkaatin, että missä se on ja miltä se näyttää.

Jos kuka tahansa mies twiittaisi: Naiset, miksi ette osaa taskuparkkeerata? Kyseessä olisi misogynistinen hyökkäys naisia kohtaan.

Sanojan sukupuoli ja sosiaalinen asema ratkaisee kuinka hyväksyttyä on sanoa yhtään mitään. Olen viimeisen puolen vuoden aikana nähnyt, ihan vakavasti otettavilta omalla nimellään olevilta twiittailijoilta, muun muassa sellaisia twiittejä, että jos kaikki miehet tapettaisiin niin kadulla uskaltaisi liikkua, tai että jos kaikki rikkaat ryöstettäisiin putipuhtaiksi ja Espoon Westend tuhottaisiin ydinaseilla, niin oikeus tapahtuisi.

Lienee selvä, että kukaan ei voisi ikinä sanoa, että saataisiinpa kaikki naiset pois liikenteestä tai ulkomaan kansalaiset pois kaduilta syyn X vuoksi, joutumatta lailliseen edesvastuuseen. Mutta hei, tapetaan kaikki miehet!

Edellinen blogipostaukseni käsitteli köyhien syömistä, se oli kirjallinen vastine Ylioppilaslehden ”raflaavalle” kolumnille joka käsitteli rikkaiden syömistä ja jonkinlaisen oikeuden tapahtumista. Tuon kolumnin pohjalta näin itseään vasemmistointellektuelleina pitävien ihmisten sortuvan mitä massiivisimpaan hybrikseen. Sellaiset ihmiset, jotka eivät pystyisi edes loukuttamaan rottia, voimafantisioivat verikekkeireistä joissa rikkaat teurastetaan ja heidän omaisuus sosialisoidaan.

Tämä on ihan sallittua ajattelua. Eikä kukaan sitä kritisoinut, minua lukuun ottamatta. Jos joku jolla olisi ylioppilaslehden näkyvyys tekisi vastaavan jutun siltä kantilta, että lakkautetaan sosiaaliturva ja annetaan vain menestyneiden selvitä, tämä lennätettäisiin käräjäoikeuteen nanosekunnissa.

Mitä sitten jää jäljelle sosiaalisesta mediasta? Ei mitään. Hajuton ja mauton tavallinen kansa lopettaa sen käytön ja jäljellä ovat ääriaktivistit. Sammakko Pepe -profiilikuvalla olevat rasisti-vajakit sekä paremmisto, eli poliittisesti korrekti siipi. Kaksi valtavaa kuplaa.

Keskustelu voidaan tappaa usein eri asein. Somessa keskustelua pyrkii ohjaamaan äänekäs vähemmistö, jota kutsun ”paremmistoksi”. Kyseessä on poliittisesti korrekti ryhmittymä jota kuvaa englanninkielinen termi Social Justice Warrior, eli SJW. Suomeksi nämä tunnetaan nimellä mielensäpahoittajat ja puolestaloukkaantujat.

Nämä ihmiset hautuvat omassa kuplassaan kuten bakteerit paiseessa. Heillä on pyrkimys elämään utopiassa jossa ketään ei loukata koskaan ikinä millään tavalla. Rehellisesti en usko heidän olevan kosketuksissa reaalimaailmaan millään tavalla.

Oikean maailman lainalaisuudet toimivat myös sosiaalisessa mediassa. Paras tapa tappaa keskustelu, on osoittaa ettei vastapuoli osaa edes kieltä tai terminologiaa ja täten ei ole edes kelvollinen käymään diskurssia.

Kehoitukset ”perehtyä asiaan” ovat tämän toimintamallin mukainen ja ehkä yleisimmin tunnettu lausahdus.

Vasemmistolaisiksi ja feministeiksi itsensä ilmoittavat pyrkivät usein suitsimaan keskustelua, joka on koko somen peruskivi, viljelemällä passiivisaggressiivisesti erilaisia vakavalta kuulostavia termejä kuten ”kognitiivinen dissonanssi” tai ”ableismi”, jonka tarkoitus on osoittaa, ettei vastapuoli tiedä mistä puhuu ts. keskustelu on turha. Näitä termejä vastaan ei pysty puolustautumaan, sillä pyrkimykset osoittaa väite vääräksi voidaan kumota seuraavilla tavoilla:

Yleisimpiä tapoja lopettaa vastapuolen keskustelu on piilotetut ad hominem loukkaukset, kuten miesselittäminen ja setämiehittely. Myös olkiukon huutaminen on suosittua.

Nyrkkisääntönä tuntuu olevan se, että ensin luetaan sosiaalista mediaa kuin piru raamattua, keksitään sieltä jotain mistä loukkaantua, huomautetaan tästä alkuperäiselle keskustelijalle ja jos ja kun tämä puolustautuu, vedotaan sukupuolen, iän tai yhteiskunnallisen aseman perusteella näköalattomuuteen (setämies, miesselittäminen, hauras maskuliinisuus, toksinen maskuliinisuus, etuoikeudet, toimihenkilö) tai olkiukkoon jonka jälkeen voidaan todeta, että eihän tämä edes tiedä mistä puhuu. Moni laittaa vielä varmuudeksi blokin päälle tai jos alkuperäinen postaaja erehtyy vielä vastaamaan, voidaan kuitata passiivisaggressiivisella ”Jahas kiitos. Hyvät jatkot.”

Mitään sananvapautta ei enää ole olemassakaan. Jokainen lause ja sana tulee stilisoida siten, ettei kukaan vain loukkaannu siitä. Eikä vitsejä saa kertoa. Ihmiset eivät pysty enää hallitsemaan omia reaktioitaan, joten jokainen joutuu nykyään hallitsemaan ulosantinsa 110% tehokkuudella.

Ja vitsit. Niitä ei tosiaan parane heittää ilmoille enää missään. Mieluiten korkeintaan omalle isälle pimeässä autotallissa, eikä mielellään silloinkaan, ettei kukaan vain loukkaannu.

Sosiaalisessa mediassa vitsien kertominen on kuin ampuisi itseään jalkaan. Sellaista huumoria ei olekaan, joka ei pikkaisen, häviävän pienen määrän, kirpaisisi jotain ihmistä tällä pallolla. Ja tämän häviävän pienen kirpaisun vuoksi ihmiset ovat valmiita päivystämään vaikka maailman tappiin asti, jos vain suinkin pääsisivät osoittamaan vitsin kertovan olevan ”ableistinen etuoikeutettu setämies”.

Sosiaalisessa mediassa jonkinlaista kunnioitusta nauttiva, itseään menestyneenä koomikkona pitävä kroonisen pilviveikon näköinen miesoletettu tuli kerran, valehtelematta, jakamaan jonkinlaista ”keltaista korttia” minulle vitsistä jonka olin kuulemma varastanut.

Eli kerrataan: Sosiaalisessa mediassa aikuinen mies tulee kertomaan toiselle aikuiselle miehelle, että tämän kertoma vitsi on ollut sekä Kevätpörriäisessä, että Kilon poliisissa, ja täten hän on varas.

Tämä tosielämän, hieman muunneltu, esimerkki voisi olla suoraan Pahkasiasta. Sain myöhemmin anteeksiannon tältä koomikolta. Huom! Minulle MYÖNNETTIIN ANTEEKSIANTO, tyypiltä jota en ole koskaan nähnyt saati kuullut. Hän myönsi minulle anteeksi tuon vitsin, mutta muistutti kuitenkin että olen saanut virtuaalisen läpsyn sormille aiemmista vitseistäni jotka ovat edustaneet hänen sanojensa mukaan ”punch down -komiikkaa”.

En tiedä onko tämä koomikko saanut Jumalalta jonkinlaisen mandaatin toimia sosiaalisen median vitsipoliisina vai onko hän hullu, mutta pidin tilannetta hälyttävänä. Yritin kysyä, että mitä tämä ”punch down -komiikka” on, mutta kuulemma alan terminologia kääntyy huonosti suomeksi koska ”se kaikki on niin uutta”.

Faktahan on, että punch down comedy ei suoraan käänny suomeksi yhdeksi sanaksi koska se on tosiaan osa tätä viimeisen kahden vuoden aikana keksittyä mielensäpahoittamisen, aaltoa joka on suoraan apinoitu Yhdysvalloista. Aivan samalla tavalla kuin 95% suomalaisten tubettajien sisällöstä on suoraan apinoitu Yhdysvalloista.

Kun vuosikymmenen vaihteessa puhuttiin pehmeiden arvojen rantautumisesta elämään, niin ainakin minä käsitin sen siten, että tulos-tai-ulos -mentaliteetti, turbokapitalismi ja perinteinen mieskuva armeijan käyneestä, puhumattomasta ja itkemättömästä miehestä joka tykkää jalkapallosta saisivat väistyä ja tilalle tulisi jotain parempaa.

Näin ei valitettavasti käynyt. Sen sijaan saimme valtavan määrän aikuisia vauvoja jotka eivät pysty hallitsemaan omia tunteitaan ja reaktioitaan, velttoja vätyksiä jotka luulevat olevansa mielenterveysongelmaisia ja yhteiskunnan jossa mieluummin myötäillään maailmanloppuun asti, sen sijaan että joku edes joskus löisi nyrkin pöytään ja sanoisi ”nyt vittu naama kiinni ja kuuntele”.

Mitä olen itse tätä pelleilyä nyt katsonut, olen tullut siihen lopputulokseen, että koko sosiaalinen media on nykyään aivan turha, ihmiset pilasivat sen. Se käy ylläpitovälineeksi kiinnostaviin ihmisiin, mutta se siinä. Ei minulla ole kiinnostusta katsoa miten sanomisiani revitellään kontekstista irroitettuna ja kuinka kavereitani riepotellaan siinä samalla siksi kun olen joskus kuusi vuotta sitten heittänyt jonkun ruotsalaisvitsin ja nyt olen maailman suurin rasisti ja ”punch down komiikan” kruunattu kuningas.

Dorkat ovat voittaneet, tavallinen ihminen ei viitsi enää työpäivän jälkeen katsoa sellaisten ihmisten pätemistä joilla on CV:nsä kirjoittaa vain sukupuoli ja kyky ajaa fillarilla.


- Kirjoittaja on sekakäyttäjä ja liikemies.



maanantai 16. syyskuuta 2019

Syödään köyhät

Hyvispisteitä saavat kaikki jotka puhuvat äärimmäisen rikkauden lakkauttamisesta. Mutta mitä jos ottaisimme tavoitteeksi äärimmaisen köyhyyden lakkauttamisen? Väkipakolla.

"Menkää saatanan juopot töihin!"
- Minä avoautosta käsin terassilla istuville ihmisille

"Mitäs vitun kulueriä sadevesi on tänne huuhdellut?"
- Edelleen minä soittoruokalan aulassa paikallisille taiteilijoille

Tavalliset ihmiset tuovat vain hiekkaa pankin lattialle ja me emme halua hiekkaa pankin lattialle, sanoi todistetusti Nalle Wahlroos joka on tunnettu pahis, sillä sen lisäksi että hän näyttää suomenruotsalaiselta pankkiirilta, hän jumaliste on suomenruotsalainen pankkiiri. Ja lisäksi hän on vastaanottanut maalataloustukea vaikka onkin vauras eli rikas eli pahis.

Olen aina miettinyt, että keneltäköhän Nallen maataloustuet ovat pois? Yleisestihän tunnettu fakta on, että varallisuus eli raha, on määrätynkokoinen suure. Jos jollain on paljon, jollakulla muulla on vähän. Kun joku rikas tienaa satkun, jossain joku köyhä köyhtyy saman verran.

Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan tutkimus siitä, mitä vaurastuneinen prosentti Suomen kansasta ajattelee ns. tavallisista ihmisistä julkaistiin syyskuussa. Sen mukaan todella rikkaat näkevät itsensä yhteiskunnan tukipilareina ja syystäkin. Vaurain  10% maksaa 42% kaikista tuloveroista Suomessa. Ja sitten köyhät kehtaavat nillittää, että on väärin jos jollain muulla on varaa. Kun katsoo suomalaista verotusta niin herää kysymys, kuka hullu täällä edes haluaa olla varakas?

Köyhät ovat kateellisia ja katkeria, sillä syvällä sisimmässään he tietävät vain olevansa laiskoja paskoja. Suomessa kuka tahansa voi vaurastua jos viitsii tarkastaa, ettei selkä kasva kiinni sohvan keinokuitupeitteeseen ottamalla itseään niskasta kiinni ja ryhtymällä hommiin.

Kateus on myrkkyä jota köyhät emittoivat huokosistaan ja siirtävät asenteellisia ennakkoluuloja lähipiiriinsä ja jälkeläisiinsä. Köyhyys pitäisi laittaa samalla listalle DDT:n ja asbestin kanssa. Vaarallinen ympäristömyrkky.

Ajatus varallisuuden uusjaosta on nostanut jälleen päätään kun edellisestä sisällissodasta on kulunut tarpeeksi monta sukupolvea ja ne tyypit jotka eivät pystyisi taittamaan niskoja nurin edes haavoittuneelta pululta, sepittävät sosiaalisessa mediassa vaivoin peitelty erektio tanassa, voimafantasiaansa uudesta ajasta jossa rikkailta on otettu väkisin se mikä teki heistä rikkaita ja se on jaettu tasa-arvoisesti kaikkien kesken ja maailmassa on kaikki hyvin. Vastaavista kokeiluista on olemassa jo fiktiivinen esimerkki; Orwellin Eläinten vallankumous ja non-fiktiivisiä aika paljon, vaikkapa Neuvostoliitto ja Zimbabwe.

Eri maiden rikkaiden olisi tässä vaiheessa hyvä yhdistää voimansa ja linnottautua kivitalojensa uumeniin kaltereiden taakse ja lopettaa verojenmaksu sekä hyväntekeväisyys. Täysi anarkia on kuuden lämpimän aterian päässä ja siinä vaiheessa kun ruoka loppuu niin köyhät kuristavat toisensa. Rikkailla sen sijaan ei ole hätäpäivää, siinä vaiheessa kun ruokakaapit on syöty tyhjäksi voi setelitukolla ostaa vaikka jonkun köyhän lapsen ja tuikata sen vartaaseen. Köyhäthän tunnetusti sikiävät kuin kaniinit joten kyse on lähinnä ehtymättömästä luonnonvarasta, kunhan katsoo ettei kanta pääse kasvamaan liian isoksi ja kateelliseksi.

Kun maa on puhdistetty köyhistä, voivat ne jotka ovat elämässä pärjänneet, tehdä vaikka elämysretkiä ennen köyhien asuttamiin elementtikerrostalolähiöihin ja muihin persläpiin jonne pääomatuloilla elävät eivät normaalisti olisi astuneet jalallakaan!

Mutta köyhät, älkää peljätkö! Kuolleena ette tunne kateutta!



(Ylioppilaslehdessä on toisenlainen näkökanta asioihin)

torstai 29. elokuuta 2019

Minäkin saan tehdä taidetta!


Terve.

Tässä on ottamani valokuva. Minä olen tehnyt tämän kuvan. Tai no Fotoyks teki siitä tämän kokoisen, mutta minä viritin kameran kolmijalkaan, tarkensin, sommittelin, mittasin valotuksen, laukaisin, kehitin filmin, skannasin sen, säädin lopullista kuvaa tietokoneella ja lähetin sen suurennettavaksi.




Ja nyt olen myynyt sen.

Olen huomannut, että monia korpeaa – suorastaan vituttaa – että tämmöinen ravintolakoulupohjalta remonttifirmaa pyörittävä vähän pelle jätkä pystyy valokuvaamaan, rakentamaan soittimia ja kirjoittamaan tekstiä niin, että pystyy sillä tienaamaan jotain rahaa.

Teen kuulemma asiat väärin. Nurinkurisesti. Toimintani jollain tapaa pilkkaa sellaisia ihmisiä, joilla on spesifinen koulutus kapealle alalle. Ilmeisesti tyyppi joka vetelee arkipäivisin lateksia seinään ja ajelee savuttavalla pakettiautolla K-rautaan ostamaan puukkosahaan teriä ei voisi, ja ainakaan ei saisi, tehdä ”taidetta”. Tai jos tekee, niin ainakaan se ei ole oikeaa taidetta vaan jotain mukanäppärää hauskuuttelua josta diletantit voivat kaljarahat pistää.

Tämmöistä minulle on sanottu. Suoraan ja epäsuorasti.

Muistakaa ihmiset, erityisesti nuoret ihmiset;

Älkää antako, ikinä koskaan, negatiivisten ihmisten lannistaa ja masentaa teitä!!

Tehkää aina siten, kuten teistä tuntuu hyvältä. Sanat ”näin ei voi tehdä” ja ”näin ei saa tehdä” ovat vain kiertoilmaus sille, ettei uskalleta kokeilla.

Kuka tahansa voi ja saa tehdä taidetta, oli kyse sitten maalaamisesta, valokuvaamisesta, musiikista jne. Kaikki kritiikki on vain subjektiivista! Tehkää niin kuin hyvältä tuntuu ja ennen kaikkea hauskalta. Negatiiviset ihmiset yrittävät aina saada ilon pois toisilta, koska eivät pysty sitä itse omasta elämästään löytämään, tämmöisille tyypeille pitää antaa piutpaut ja osoittaa tomerasti ovea.

Negatiitinen asenne kannattaa myös korjata pois omasta elämästä. Jos et pidä jostain musiikista tai kuvataiteen suunnasta, älä hoe ”tää on paskaa”, sano ”minä en ymmärrä tämän hyvän päälle”.

Ja muistakaa kehua itseänne, mieluiten niin paljon, että se naurattaa. Nauru tekee hyvää ja tarttuu.

Rauhaa.

perjantai 23. elokuuta 2019

Ilmastoahdistuksesta


Ahdistaako ilmastonmuutos? Pitäisikö sen ahdistaa? Onko ilmastoahdistukselle hyvää syytä?

Ilmastonmuutos on käynnissä. Se on prosessi johon ihminen ei voi juurikaan vaikuttaa. Kukaan ei tiedä kuinka nopeasti se etenee ja millaisia vaikutuksia sillä on.

Ja kuten kaikki uudet asiat, tämäkin pelottaa monia. Ja kuten pelokkaat ihmiset tekevät, he kaivautuvat poteroihin. En ala tässä blogitekstissä avaamaan sen kummemmin kymmeniä erilaisia stereotyyppejä ”ilmastokriittisistä” tai ilmastodenialistisista ihmisistä, toteanpa vain että jokaista gretathunbergmaista idealistia kohtaan löytyy n. 1000 sellaista jotka hokevat niitä paria ”ilmastokriittistä” hokemaa ja leikin varjolla puhuvat autonsa joutokäynnistä ja grilliin tunkemansa raa’an lihan määrästä.

”HAH HAH HEKO HEKO HAH HAH. GRETA KAKKAA ÄMPÄRIIN ATLANTILLA, MINÄ OSTIN TUPLAMÄÄRÄN MAKKARAA S-MARKETISTA HAH HAH HEKO HEKO HAH HAH.”

Ja onhan se tavallaan totta. Kun ripulipaskat on jo tulleet housuun keskellä toria, niin hitto soikoon kustaan nyt samalla housuihinkin. Vahinko on jo tapahtunut ja kerranhan täällä vain eletään.

Nämä ovat vain kuluneita esimerkkejä.

Kyse on resursseista. Resursseista, niiden riittämisestä ja niiden jakautumisesta.

Ilmastonmuutos muuttaa maailmaa. Suomessa ja P-amerikassa asuvia puupääaikuisia kovasti hihityttää kun uutisissa puhutaan global warmingista ja silti kesäkuun alussa voi olla vain 10 astetta lämmintä. Meillä Suomessa ei keskiarvojen heilahtelu pahemmin tunnu ja onpahan joku ollut myös sitä mieltä, että kasvukausi pitenee ja maatalous lähtee uuteen nousuun.

Tämmöinen globaalien ilmiöiden tarkastelu paikallisesti on mielestäni vähän sama kuin, että asuisit vetoisessa kerrostalokaksiossa jossa olisi talvella aina kylmä. Sitten naapurin mummon kämppä syttyisi palamaan kun joulukynttilöistä tuli hyppäisi verhoihin ja siitä edelleen sohvaan ja mummon kissaan. Seinän takana roihuaisi ja voisit tyytyväisenä nojailla lämpimään seinään ja twiitata ”miten niin tulipalo on aina huono juttu??”.

Sellaisilla alueilla jossa on jo ns. vitun lämmin, viiden tai kymmenen asteen nousu voi merkitä ratkaisevaa eroa onko alue nipinnapin asuttava vai elinkelvoton. +50 astetta on aika lailla raja jossa kukaan ei viitsi olla, eläimet ja kasvit alkavat kuolla.

Niin ja se vesi.



Intiassa on myös tämän kesän kuivuuden aikana tavattu ilmiö jossa rikollisjengit ovat ottaneet haltuunsa kaivoja ja lähteitä ja myyneet vettä eniten tarjonneille. Itseäni ei ihan hirveästi hymyilytä tilanne joka voisi suoraan olla Mad Max elokuvasta.

Vaan mitäpä se tavallista S-etukortin omistavaa suomalaista hetkauttaa jos Chennaissa kuollaan janoon ja lämpöön? Itsehän ovat lisääntyneet yli ympäristön tarjoamien resurssien suomien elinmahdollisuuksien? Itsehän ovat pilanneet pinta- ja pohjavetensä kemikaaleilla ja ympäristömyrkyillä?

En ole käynyt Chennaissa tai Intiassa ylipäätänsä, mutta en usko että siellä asuvat ihmiset näkevät asiat samoin kuin tavallinen S-etukortin omistava suomalainen.

En tiedä paljonko asuu sellaisilla alueilla jotka voivat muuttua elinkelvottomiksi seuraavan 10-20 vuoden aikana, mutta veikkaan määrän olevan satoja miljoonia. Nämä ihmiset tuskin tahtovat heittäytyä selälleen tienpenkalle odottamaan kuolemaa vaan mieluummin ehkä lähtevät liikkeelle etsimään parempaa huomista? Silloin saattaa syttyä sota resursseista.

Ja sitten kun sota resursseista syntyy, kannattaa pitää mielessä että ihmiskunta on kuuden lämpimän aterian päässä anarkiasta.

Brasiliassa palaa nyt sademetsää. Amazonin sademetsä on maailman suurimpia ekosysteemejä ja nyt sitä poltetaan tahallaan, jotta saadaan tilaa kasvattaa lehmiä ja soijaa.  Brasilian presidentti Jair Messias Bolsonaro (hänen toinen nimensä on vittu sentään ihan oikeasti Messias) on käskenyt tilallisia sytyttämään metsäpaloja, jotta saadaan lisätilaa viljelyksille ja täten talous nousuun.

Mielestäni tämä on yhtä fiksua kuin se, että heti keväällä ammuttaisiin summamutikassa rynkyllä ilmaan kesämökillä ja toivottaisiin luotien tappavan mahdollisimman monta hyttystä, sivullisilla uhreilla ei ole niin merkitystä.

Ilmeisesti Messias Bolsonaro on siinä uskossa, että rahaa voi syödä ja hengittää. Niin ahnetta ja lyhytnäköistä on tämä toiminta. En pysty käsittämään.

Kun Gaddafista ja Kimistä päästiin eroon, minä ja moni muu oli varma, että eri rentoihin vaatteisiin ja kuohkeisiin tukkiin tykästyneet kahelit despootit olisivat menneen maailman lumia (poislukien John MacAfee), mutta ei. Nyt meillä on tummaan pukuun pukeutunut Messias joka liki paavoväyrysmäisesti kääntää takkiaan, ensin hän väitti ympäristönsuojelijoiden sytyttäneen tulipaloja mutta nyt tilanne on se, että hän on kehottanut lihatilallisia polttamaan metsää.

”Vittu! Nyt mä keksin sen!”

”Minkä herra Jair?”

”Kutsu mua MESSIAAKSI!”

”Okei, Messias..”

”Katso tätä karttaa, tätä vihreää paskaa on ihan vitusti. Mitä tämä on?”

”Messias, se on Amazonaksen sademetsä, maailman suurin ekosysteemi, maailman keuhkot, suurin yksittäinen vihermassa koko planeetalla ja melkoinen hiilidioksidinielu.”

”Joojoo, poltetaan se vittuun niin saadaan helvetisti tilaa. Sit kasvatetaan siinä lehmiä ja viljellään soijapapua jota roudataan Eurooppaan sikäläisille naudankasvattajille!”

”Poltetaan siis Amazonas?”

”Vittu änkytinkö minä? Kato Brassit nousuun! Pannaan metsä töihin!”

Ja jälleen kerran sosiaalinen media on täyttynyt liki voitonriemua tihkuvista, keski-ikäisten miesten kommenteista joissa käkätellen kerrotaan miten paljon enemmän autoa voidaan pitää tyhjäkäynnillä ja kuinka paljon enemmän kuollutta eläintä voidaan tunkea kaasugrilliin kun kerran se Amazonikin meni ja paloi.

Ihmisillä ei tunnu olevan minkäänlaista suhteellisuudentajua. Jos naapuri tuhlaa resursseja, minäkin saan tuhlata resursseja. Nyt koska sademetsät palavat, voin itseasiassa syödä pihvini pihvin kanssa. Ja niiden päälle vielä pihvi. Ruokajuomaksi pekonia. Vittuun juurekset.

Minä olen jo vuosia yrittänyt elää mahdollisimman ekologisesti ja pienellä hiilijalanjäljellä. Nyt olen kuulemma ”ilmastoahdistunut”. Ei kyllä minä olen ihan maailmanloppuahdistunut sekä sademetsän eläinten ja koko ekosysteemin puolesta -ahdistunut.

Jotkut ovat naureskelleet elämäntavalleni, mutta minua se ei haittaa. Koen että minulla on ymmärrystä asian päälle. Rajallisten resurssien maailmassa joku joutuu aina tekemään kompromissin, jos näin ei olisi niin kaikki me eläisimme Big Mac hamppareilla ja ajaisimme Hummerilla töihin kilometrin päähän.

Kyse on siitä, että kun resurssit vääjäämättä jäävät vajaiksi, entistä useampi joutuu tinkimään omastaan.

Aina välillä heittäydyn vegaaniksi ruokavalion osalta. Lähinnä siksi, että se vituttaa muita.

Näille jotka kysyvät ”onko ilmastonmuutos alkanut ahdistamaan?” vastaan en. Näille jotka kysyvät ”luuletko voivasi pelastaa maailman?” vastaan, että en luule mutta voin hyvin tinkiä omastani jotta egoistiset ihmiset eivät joudu.

Pienetkin asiat auttavat. Toivottavasti mahdollisimman moni ymmärtäisi tämän.

lauantai 13. heinäkuuta 2019

Neuvostonostalgiaa bakeliitin muodossa eli Lubitel -kamera

Päivän smen....ööh LOMO-postaus.

Tai no. Lubitelhan on vain kaksisilmäinen Smena? Eiks je? Vaikka ne sanoo, että piika ei ole ihminen, Fordi ei ole auto ja LOMOn tuotteet ei ole kameroita, niin kyllä tälläkin saa valoherkälle filmille kuvia tehtyä.

Ostin tämän mahtavan bakeliittisen käsityön ylistyslaulun turbokapitalistisesta tori.fi -verkostosta, jossa rahalla voi ostaa kaiken aina '86 Asconan nokka-akselista vastasyntyneen kyyneleihin!

Iloisesti löivät käsipäivää ja vaihtoivat ujon kielisuudelmankin Njeuvosto-ostalgiaa tihkuva muovikamera, jonka nurkat irvistelevät kuin teekkareiden naamat vappupäivän aamuna, ja länsimainen Ilfordin tehtaiden tuotos; tuo rullafilmien Turun Sinappi, HP5+.

Nokilla idän ihmeessä oli oranssi filtteri nokilla ja filmi on kuvattu sekä kehitetty ISO200 mukaan. Keskarinegaa en pysty skannaamaan, joten nämä on kotosalla vedostettu ja siitä skannattu.

Kyllä sillä himmenettynä ja yli kahden metrin etäisyydeltä kuvia ottaa. Lähikuvat ovat nou nou ja veikkaan, että aukolla 3,5 vai mikä se isoin onkaan, on kuvissa melkoista pehmeyttä.
 
Pioni, tämä kuva on epätarkka ja siinä on tiettyä pehmeyttä. Se on otettu aukolla 5.6 ja vain noin 1,5 metrin päästä, mikä on Lubitelin lyhin mahdollinen tarkennusetäisyys.

Tämä on otettu kirkkaan aurinkoisena päivänä Veräjälaakosta. Aukko taisi olla f11 ja nopeus "täydet" 1/200s.

Pihallamme kasvavia rehuja, tarkennusetäisyys nyt lähes 1.8m ja aukko f8 suljinajan ollessa 1/125s. Terävyys on kaikin puolin parempi kuin pionikuvassa.

"Salainen puutarha", ystävälläni Matilla oli tämmöisiä peikkoja puutarhassaan siinä missä hän oli istuttanut peikonpähkinöitä.
 

perjantai 5. heinäkuuta 2019

Minun kamppailuni paino-ongelmien kanssa


111,4 kiloa.

Siinä se seisoo. Vaa’an lukema. Se on näyttänyt vuorotellen vaikka mitä.

Olen kamppaillut paino-ongelmien kanssa koko ikäni. En onneksi niin paljon, kuin ulkopuoliset joille painoni tuntuu olevan suurempi ongelma kuin minulle. Ja lääkärit, heille tämmöinen vuorotellen mediaanilinjan ulkopuolella oleva yksilö on kauhistus.

Olin lapsena laiha. Suorastaan sairaalloisen laiha. Poikkeustapaus suvussa jossa järjestään kaikki olivat ylipainoisia tai reilusti ylipainoisia. Myös isäni ja äitini olivat lapsena hoikkia, isäni oli laiha pitkälle aikuisikään.

Minun lapsuudessani kakaroilla ei ollut ulkonäköpaineita, koska ei ollut sosiaalista mediaa. Eikä minulla ollut paljon kavereita joihin verrata.

Muistan jatkuvat kyselyt siitä, syönkö tarpeeksi ja ruoan tuputtamisen väkipakolla, että ”saisin lihaa luitteni päälle”. Moni tuntui unohtavan sen, että isäni oli kokki ja äitini kotiäiti. Kyllä meillä ihan maittavaa kotiruokaa oli päivittäin, minä vain satuin olemaan helvetin laiha.

Ala- ja yläasteeni oli kiusaamishelvetti, josta kirjoitin taannoin, ja selvästihän teini- ja varhaisteini-ikäisten parissa joku 45-kiloinen rääpäle on helppoa riistaa.

Kun menin lukioon vuonna 1999, olin 180 cm pitkä ja painoin 58 kiloa.

Ulkopuolisuuden tunne on musertava, kun ei mahdu tiettyyn sosiaaliseen normiin ja raamiin. Jos olet tikkulaiha tai valtavan ylipainoinen, sinuun suhtaudutaan kuin vammaiseen joka ei pysty pitämään huolta omasta elämästään. Lapsena sinun ohi puhutaan suoraan vanhemmillesi, aivan kuin kognitiivisissa kyvyissäsi olisi jotain vikaa ja vähän vanhempana sinulle puhutaan kiertoilmauksin, aivan kuin kokeiltaisiin onnea, että oletko tarpeeksi nokkela päättelemään rivien välistä viestin.

Lukiossa pärjäsin jo vähän paremmin, koska siellä eivät aivan kaikki olleet lapsen tasolla. Miehen malli oli kuitenkin sopivasti lihaksikas urheilija. Minun urheiluni oli pyöräily, joka sai sen vähäisenkin rasvakerroksen sulamaan pois ja luuni törröttämään kahta pahemmin.

Tässä vaiheessa moni lukija varmaan jo tuhisee ”vittu mikä pelle, ulisee siitä että on liian laiha, sehän on V-I-T-T-U unelma!”. Pyydän teitä lukemaan tekstin loppuun.

Kirjoitin lukiosta ulos 2002. Pituus ja paino 183cm/64kg. Kun jatkuvasti kuulee huomauttelua omasta ulkomuodostaan, oppii mitattavat suureet painamaan mieleensä.

Vittu sä olet laiha? Paljon sä painat?” näihin tylyihin uteluihin oppi antamaan vastauksen kuin apteekin hyllyltä. Niitä tuli paljon.

Lukion jälkeen kävin kaksivuotisen ammattikoulun ja lähdin täysipäiväisesti työelämään. Muutaman vuoden fyysisten hommien jälkeen alkoi massaa löytymään. Ensin meni rikki 80kg ja sitten 90kg. Opettelin noihin aikoihin syömään neljä ateriaa päivässä, hektisen keikkaduunin takia piti kuulemma ”syödä jotta jaksaa”. Ei minulla ollut nälkä, olin pärjännyt koko koulu-urani kiskaisemalla aamiaiseksi kupin kahvia ja ehkä kaksi digestive-keksiä. Söin silti. Piti syödä että jaksaa.

Vuonna 2007 vaihdoin alaa ravintola-alalta rakennusalalle. Siistien sisähommien tekeminen muuttui joka tavalla raskaammaksi ja kehon lihaskoostumus alkoi pikkuhiljaa muuttumaan siihen perinteiseen ”miehen malliin”. Painoni nousi 94 kilosta sataan. Ja sitten sataankymmeneen. Kahdenkymmenen kilon laastisäkkejä kulki olkapäällä nopeasti yhden sijasta kaksi.

Samaan tahtiin kun staattinen voima ja lihasmassa kasvoi, kunto huononi. Kun nostaa satakiloisen valurauta-ammeen ilmaan, tai kantaa jääkaappipakastimen yksin toiseen kerrokseen, syntyy valheellinen kuva, että voima on sama kuin kunto.

Olin helvetin väkevä, mutta rapakunnossa. Vuosikausien maastopyöräilyharrastus oli kuitenkin antanut hyvät raamit siihen, etten ollut niin huonokuntoinen kuin olisin voinut olla. Silti huonokuntoinen.

Jatkuva kiire ja stressi yhdistettynä huonoihin ruokailutottomuksiin saivat rasvan kerääntymään vartalooni. Minun vartalotyypissä lähes kaikki rasva on sisäelinrasvaa, sitä kaikkein epäterveellisintä. Lisäksi siitä on saatanan vaikea päästä eroon ja se on kaikkein kiusallisimman näköistä.

Minä olin muuttunut tikkulaihasta pikkupojasta isomahaiseksi mieheksi.

Sain jälleen kuulla ihmisiltä ulkonäöstäni. Ennen puolituntemattomat saattoivat käpertää sormensa olkavarteni ympärille ja huudahtaa ääneen tekaistusta inhosta, nyt samankaltaiset ihmiset tulivat taputtelemaan mahaani ja kysymään ”koska se syntyy”.

Lääkärikunta tiesi kertoa minulle lapsena, että varmaan kuolen pian koska olen niin laiha, oli nyt sitä mieltä, että minulla on elinaikaa vain muutamia vuosia metabolisen oireyhtymäni vuoksi.

Minulla puhkesi perinnöllinen kakkostyypin diabetes syksyllä vuonna 2017, lisäksi sain vihdoin lääkkeet korkeaan verenpaineeseen, josta olen kärsinyt 14-vuotiaasta saakka.

Vaaka näytti pahimmillaan 126,4 kiloa joulukuussa 2016. Se on 60 kiloa lisää massaa kymmenen vuoden takaiseen painoon. Olin tuplannut painoni.

Aloitin tuolloin ryhtiliikkeen ja painonpudotuksen. Painoni tippui 1/2017 – 9/2017 melkein kymmenen kiloa. Diabetesdiagnoosin kohdalla painoin 117kg.

Jatkoin dieettiä. Puolessa vuodessa paino oli noin 105 kiloa. Kerran neula käväisi 104 kilossa.

Lääkärin mukaan minun pitäisi painaa 83 kiloa. Mielestäni jos laihdutan vielä 20 kiloa pois, niin jäljelle ei jää kuin paskapuhe ja tukka.

Viimeisen vuoden aikana painoni on sahannut 106-111 kg välillä. Kaikkien muiden mielestä olen hoikistunut, mutta itse en koe samanlaista onnistumisen iloa. Tavoitteeni on sata kiloa, mutta se tuntuu mahdottomalta saavuttaa.

Olen myöskin ymmälläni siitä, kuinka rasva poistuu elimistöstäni. En koe olevani ”lihaksikas” mutta ilmeisesti minulla on jotain painavia piilolihaksia. Sillä vaikka painoni ei ole kohta puoleen vuoteen laskenut, housujeni koko on pudonnut 2XL koosta kokoon L.

Vyötärönympärys on pienentenyt. Se pitäisi saada alle sataan, nyt se on sataseitsemän.

Kamppailu jatkuu.

tiistai 4. kesäkuuta 2019

Tietovisa loppuu, kiitos kaikille.

13 vuotta

Noin 550 visaa.

8300 kysymystä. Ehkä tasan 8500 jos lasketaan lisäkysymykset mukaan.

2080 tuoppia olutta.

3 kertaa täydet pisteet joukkueelle, eli jokainen vastaus oikein.

Kahdesti 0 -pisteen lappu.

Kerran Hesarissa.

Nämä ovat kaikki faktoja vetämästäni pubitietovisasta.

Kolmetoista vuotta on pitkä aika, varsinkin kun alun perin lähdin vetämään visaa tuuratakseni Ekiä siinä toivossa, että hän muuttaisi mielensä visaeläköitymisensä suhteen.

Eki ei muuttanut mieltään, eikä mistään saatu oikeaa vetäjää, joten visailijasta tuli vetäjä ja tuuraus venyi ensin syyskaudesta kesään ja mahdollisesti seuraavaan. Siinä menikin vuodet 2006-2019.

Sanoin joskus, että 10 vuotta tai 10 000 kysymystä on rajana. Sitten lopetan. Hyvää visaa voi pitää vain tietyn aikaa. Olen huomannut, että rakkaasta harrastuksesta on tullut velvoite. Nyt on hyvä aika lopettaa, ennen kuin velvoite muuttuu rasitteeksi. Ennen kuin joku tulee sanomaan päin naamaa ”kannattaisko lopettaa?”

Kysymyksiä voi keksiä kuitenkin vain rajallisen määrän, sellaiset kortit kuin kuka esitti James Bondia siinä-ja-tuossa leffassa ja mikä vuori on Armenian vaakunassa, on pelattu jo kauan aikaa sitten enkä halua, että visastani tulee Wikipediasta kopioitujen knoppitietojen kuulustelukenttä vaan tilaa on jätettävä myös loogiselle päättelykyvylle ja valistuneille arvauksille.

Retrospektiivisesti tarkastellen 13 vuoteen mahtuu paljon kaikkea, niin iloa kuin surua. Kun aloitin visan vetämisen, ravintolassa sai polttaa, uskokaa tai älkää! Minullakin oli joskus savuke kädessä tai sikari!

Tuolloin ei myöskään huijattu kännyköillä! Ei nimittäin ollut googlea taskussa (myönnettäköön että yksi visailija jäi kiinni Nokian Communicatorin käyttämisestä). Sittemmin huijaamisyrityksiä on tullut esiin, mutta yllättävän vähän. Ehkä kerran vuoteen joku turisti on yrittänyt näppäillä älypuhelimestaan vastauksia esiin, mutta tämmöiset on yleensä laitettu kuriin.

Vaan ei ollut kysymystenkään teko helppoa ennen. Kolme ensimmäistä vuotta vedin visaa ilman tietokoneen apua, kun en ollut moista suostunut hankkimaan. Ensimmäiset ~2000 kysymystä tempaisin omasta päästäni ja kotikirjastoni kirjoista. Sittemmin taivuin hankkimaan ”sontalootan” ja kyssäreiden teko helpottui huomattavasti. Siltikin se on vaatinut paljon. Joka maanantai on saatava bärssi penkkiin viimeistään kello 16 ja aloitettava viikon aikana kertyneiden muistiinpanojen tutkiminen.

Kolmeentoista vuoteen mahtuu myös kaksi eri ammattia, neljä eri osoitetta, naimisiinmeno, ajokortin hankkiminen, asuntolaina, reilusti suunsoittoa, pari ravintolasta kesken visan poistettua asiakasta, yksi Käpygrillin terassilta vedetty visa (tiukempi tupakkalaki astui voimaan ja protestina poltin nicaragualaista robusta -sikaria koko visan ajan), kahdesti kotiin unohdettu visakirja, YKSI myöhästyminen omasta visasta, pariin kertaa kadonneet palkintolaput, vappuvisa 2012 jonka vedin juotuani pullon anisviinaa naapurin Jukan kanssa (edellisellä viikolla pidettiin huutoäänestys, että vedänkö visan selvinpäin vai niin humalassa, etten löydä ovesta sisälle. Humalatila voitti), Helsingin sanomien juttu visasta, tusinan verran flunssassa vedettyjä visoja, muutama lomatuuraus, kaksi eri omistajaa ravintolalla ja ainakin kerran olen vetänyt visan sepalus auki.

Hauskoja ja mukavia muistoja. Valitettavasti aikavälille 2006-2019 mahtuu myös surullisia asioita. Liian monta kertaa olen joutunut aloittamaan visan hiljaisella hetkellä edesmenneen visailijan muistoa kunnioittaakseni.

Surulliseksi minut tekee myöskin nykyisen Sääntö-Suomen alkoholilainsäädäntö joka pistää tämmöiset kysymysnikkarit ja perinteiset pubitietovisat ahtaalle. Pubivisassa palkintona on alkoholia. Lähtökohtaisesti näin, ainakin henkilökohtaisen mielipiteeni mukaan. Tämä ei kuitenkaan sovi yksiin holhousvaltion kanssa vaan lakia yritetään venyttää erilaisilla lipukkeilla yms. joilla on jokin sovittu nimellisarvo – joka on yllättävää kyllä aina kolmostuopin arvo! Hanabissen uittaminen kirjanpidon ohi, joka teknisesti ottaen on kyllä laitonta tai ainakin vahvasti harmaalla alueella, ei myöskään enää onnistu. Palkintoja on jouduttu huonontamaan kautta linjan Helsingin kapakoissa ja monessa pubissa pääpalkintona on 10-12€ lahjakortti jonka voi käyttää vain ruokaan. En näe mitään järkeä siinä, että neljän hengen joukkue saa pizzalipukkeen joka on viikon voimassa. Se on paska palkinto.

En ole mikään kynänpyörittelijä, joka laatisi papereita ja suunnitelmia, en ole koskaan tehnyt mitään sopimusta visan vetämisestä tai siitä saadusta korvauksesta, alusta asti tein kuitenkin selväksi ravintolan kanssa, että rahaa en ota vastaan. Se olisi muuttanut rennon visanvetämisen työnteoksi.

Toivon, ettei päätökseni lopettaa visan veto tee ketään surulliseksi tai vihaiseksi. Toivon myöskin, ettei kukaan pahoita mieltään tavastani ilmoittaa asiasta juuri ennen viimeistä visaa. Koen, että suureelliset jäähyväiset olisivat ladanneet kohtuuttomat ennakko-odotukset ”viimeiseen visaan”. En myöskään kaipaa mitään näyttävää showta ”urani” lopetukseen vaan ihan normaalin maanantaivisan.

15 kysymystä, yleistietoa ajankohtaisuuksilla maustettuna. Kuudes kysymys on anagrammitehtävä.

Stadissa.
3.6.2019

Puhutko lapsellesi kuin tämä olisi idiootti? Ei kannata.

Miksi ihmiset puhuvat lapsilleen, kuin nämä olisivat idiootteja? Eivätkö alle rippikouluikäiset oikeasti ymmärrä puhetta, ellei heille sössötä ja mässytä huulia samaan aikaan?

Eilen viimeksi pistin tämän merkille, tapani mukaan seisoin avoimen ikkunan ääressä kahvikuppi kourassa ja mietin todella viisaita asioita, kun Kalervonkatua pitkin eteni joku matami ehkä kuusivuotiaan naperon kanssa.

”Akselii (nimi muutettu) nyt pitää mennä tosi varovaisesti, TOOOOSI VAROVAISESTI, kuulitko Akseli-pakseli-mussuturpa, kuulitko? Nyt pitää kuunnella äitiä-päitiä TOOSI TARKASTI kun tuolla edessäpäin on TOOSI VAARALLINEN suojatie.”

Katsoin perheen ohi, viidenkymmenen metrin päässä olevaa valo-ohjattua suojatietä ja yritin ymmärtää, mikä surmanloukku se mahdollisesti on.

”AKSELIIIII!! Muistat sitten mitä ollaan sovittu-povittu äiskän-päiskän kanssa että *lässyti lässyti* oikealle ja vasemmalle katsotaan ja *lisää lässytystä* risteys on vaarallinen kun niitä AUTOJA tulee sieltä ja tuolta”.

En tahdo miettiä miten heidän perheessään suhtaudutaan esimerkiksi ilmastonmuutokseen tai Pohjois-Korean ydinaseohjelmaan kun jo kadun ylittäminen näyttää aiheuttavan Akselille (nimi muutettu) vatsahaavan ja keskivaikean päihdeongelman.

Jos olisin ollut yhtään reippaampi, olisin huikannut naisen perään, että ollakseen vakuuttavampi, kannattaisi Akseli-Pakselille puhua tyylillä jolla ihmisille puhutaan, eikä tyylillä jolla humalaiset turistit puhuvat simpanssille Kolmårdenissa.

Samalla olisin voinut muistuttaa, että ei välttämättä ole kaikkein terveintä suhtautua valo-ohjattuun suojatiehen kuten projektiilioksentavaan Ebola -potilaaseen.

Kuulemma ei ole kohteliasta puuttua toisten ihmisten tapoihin kasvattaa lapsiaan. Höpö höpö.

En ymmärrä tätä hysteeristä ylivaromista. Varo sitä, varo tätä, varo tota, suojatiellä kuolee, katso vasemmalle ja oikealle sata miljoonaa kertaa, paina varoiksi suojatienappia.

Mihin ovat kadonneet ns. yleisluontoiset ohjeet. Kahdella pärjättiin mainiosti.

Ne olivat reippaalla komentoäänellä huudetut ”KATO NYT JUMALAUTA ETEESI” ja ”VARO NYT VITTU SITÄ”. Ensimmäinen kehoitus kattoi kaiken liikkumisesta johtuvan vaaran välttämisen ja jälkimmäinen kaiken mahdollisen avotulesta, käynnissä olevasta yläjyrsimestä villieläimeen. Tarvittaessa, eli jos lapsi oli niinsanotusti kovakorvaista sorttia tai vailla mielikuvitusta, pystyi varoitusta vielä kohdentamaan; VARO NYT VITTU SITÄ MAALIPYTTYÄ.

Tämmöisellä huutamisella oli lisäksi myös se etu, että kaikki huudon kuulleet ymmärsivät varoa maalipyttyä, myös eläimet.

KATO NYT JUMALAUTA ETEESI/VARO NYT VITTU SITÄ -lastenkasvatusmetodi on kiistattomasti toimiva. Sillä on kasvatettu kaikki edellisten sukupolvien menestyjät sekä minut ja minä olen sentään älykkäin ihminen, jonka tiedän.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Pentax LX


Pentax LX, ammattikuvaajan työhevonen.

Pentax LX ja täysautomatiikkaa tukeva 28mm f2.8


Pentaxin lippulaivamalli työnnettiin tehtaan liukuhihnalta päivänvaloon armon vuonna 1980 ja se oli alusta loppuun mietitty täysverisille ammattikuvaajille tai vaativille harrastajille. Tai niille joilla oli enemmän rahaa kuin sivistystaso edellytti.

LX on tehtaan lupausten mukaan roiskevesi- sekä pölytiivis, täysin mekaaninen kamera (poislukien hitaimmat suljinajat) joka tehtiin kilpailemaan aikakautensa kuninkaan Nikon F3 kanssa ammattikameroiden herruudesta.

LX’n on saatavilla olevien lisäkilkkeiden määrä on enemmän kuin mitä keskiverto nainen omistaa käsilaukkuja. Löytyy erilaista tähystinlasia, etsintä ja prismaa. Jopa kinofilmikameroissa nolona pidetty waist level finder on saatavilla LX’n. Tämän saisi varmaan avaruusraketin kojetauluunkin liitettyä jollain, ainakin mystisiä liittimiä on pitkin kameran runkoa?

LX ilman prismaetsintä. Huomaa lisägrippi oikealla puolella. Mas sexy..


Hämmästyttävää kyllä, rapakon takana elävä, kameramessiaan asemassa oleva, Kivikaivon Kalle ei ole tästä kamerasta raapustellut riviäkään tekstiä. Ilmeisesti parasta on turha korottaa jalustalle?

LX hivelee tekniikkafriikin mieltä. Bisnespuolelta löytyy, edestä katsottuna vasemmalta puolelta, MONITOIMIHILAVITKUTIN. Se toimii paitsi vitkalaukaisimena, myös peilinnostimena ja himmentimen kuristajana syväterävyyden tarkistamista varten. Hämmästyttävää. Laukaisijan ympärillä on kaulus, joka paitsi suojaa laukaisijaa, myös lukitsee sen. Erilaisia hihnan kiinnittimiä on NELJÄ ympäri kameran etupuolta ja oikeaoppinen tapa LX’n kanssa onkin käyttää vasemmanpuoleisia tappeja lisägrippiin ja oikeanpuoleisia hihnaa varten jotta kamera roikkuu ”mageesti” vertikaalisesti kantajansa kaulassa.

Monitoimihilavitkutinkytkin nähtävillä


Todellista huohotusta ja inkontinenssia meissä friikeissä saa aikaan kuitenkin ne pienet detaljit, kuten että kameran runko on mustalla maalilla päällystettyä mustaa kromia tai jotain muuta mystistä metallipinnoitetta, eli kun musta maali kuluu, tulee alta lisää mustaa! "MUSTAA MUSTALLA!" huomaan huutavani ääneen tätä kirjoitettaessa! Entäs filmilaskuri? Se pyörii molempiin suuntiin! Kuvattua filmiä takaisinkelatessa lähtevät numerot yksitellen naksumaan kohti nollaa, jos kelauskampea kurittaa oikein kunnolla, ritisee vuokrayksiössä samaan tahtiin kuin Patrick Batemanin paidan hihan tikkaukset repeävät tämän jännittäessä hauistaan tutkiessaan kollegan käyntikorttia. Sanalla sanoen ihanaa. Tekisi mieli nukkua tämän kameran kanssa.

Pentax LX on ammattipeli, sen tunnistaa höynäkin jo pidellessään laitosta kädessään. Se on laatupeli ja sen tuntee. Samalla tavalla kuin jos pitäisi laatukelloa, Tag Heureria tai vastaavaa kädessään. LX painaa. Hyvällä tavalla. Tavalla joka kertoo, että kameran sisällä on paljon pieniä hammasrattaita ja jousia. Ja ne on tehty metallista, oikeasta metallista eikä mistään alumiinin kaltaisesta äpärämetallista!

Kokovertailuna Pentaxin amatöörimalli 1970-luvulta ja reilu kymmenen vuotta tuoreempi ammattilaisvehje.


Kameran kuvaustuntuma on hyvä, se istuu käpälään kuin jäätelötötterö lokin nokkaan. Laitos on tasapainoinen ja peili hyvin vaimennettu. Etsimeen kurkattaessa huomaa seikan, jonka soisi olevan muissakin Pentaxeissa, seikka joka tekisi ME Superista upean kameran mahtavan sijaan. Nimittäin suljinaika näkyy ruudussa, sen lisäksi näkyy myös kameran ehdottoma suljinaika, sen sijaan että kamera ehdottaisi joko OVER tai UNDER. Mahtava toiminto. Kertakaikkiaan. Mainitsinko jo, että haluaisin viedä tämän kameran vihille?

Itselleni ei ole selvinnyt, enkä ole selvittänyt kuinka mittaus toimii, mutta olen oppinut sen, että jos yhtään pitää kuvata itselleen epätyypillisissä valaisuolosuhteissa, kuten todella pimeällä, voi LX’n automatiikkaan luottaa kuin appiukon ajotaitoon volvon ratissa. Olen kuvannut tällä syvänpunaisella filtterillä 25 asaista Rollein hidasta filmiä keskellä päivää ja myöhään syksyllä katuvaloja keskellä yötä Fomapanin 400 asaisella filkalla jonka valotin 200 asan mukaan. Luotin kameran automatiikkaan ja se kannatti, jokainen kuva onnistui täydellisesti.

Kysymys kuuluu kenelle LX sopii?

Pentax ME Super on jo huomattavasti pienempi ja myös kevyempi kamera. Ja halvempi.


Jokaiselle joka tahtoo parasta. Itse henkilökohtaisesti tyytyisin Pentaxin ME Superiin, joka on loistokamera ja hinta/laatusuhteeltaan aivan kertakaikkisesti omaa luokkaansa. LX’ssä on kuitenkin ominaisuuksia vaikka muille jakaa ja kokonsa sekä painonsa puolesta se pyyhkii pöytää muilla ammattilaisrungoilla. Se on paras kamera mitä Pentax on koskaan valmistanut, eikä häpeä yhtään Nikon F3n rinnalla.

Internetissä olevan legendan mukaan kamerassa on jotain tyyppivikoja, kuten tahmaava peilikoneisto mutta oma runkoni ei ainakaan vielä toistaseksi ole osoittanut merkkejä siitä.

LX’nkin kanssa täytyy muistaa se, että kamerat on tehty käyttöä varten, ei hyllyllä seisottamista varten. Siihen hommaan löytyy kaupasta tarjouspuolukkahilloa jota kelpaa seisottaa avaamattomana kunnes heitetään roskiin kun talo pitää myydä.

torstai 23. toukokuuta 2019

Kapakoiden pitää keksiä itsensä uusiksi


Vaikea ajatella, että se olen minä joka tämän ottaa puheeksi. Onko näinkin ilmiselvä asia tosiaan mennyt ohi kaikilta raudanlujilta ammattilaisilta, mitä tässä maassa on?

Sen kummemmin kaunistelematta ongelma on se, että nuoret eivät enää ryyppää. Tai ei se ole ongelma, ellei asiaa tarkastella nihilistisesti kapakan liikevaihdon kannalta. Hyvä vain etteivät ryyppää, siinä on harrastus joka käy kalliiksi monella tapaa. Viina on rankka rakastaja.

Nuoret eivät enää hakeudu kapakkaan. Nuoret treffaavat jossain muualla. Ei tavallinen parikymppinen luuhaa tunkkaisessa kapakassa, vetinen keskikura edessään sameassa lasissa, keikkuen penkillä jonka verhoilu on kuin graafinen vastine 90-luvun lamalle ja nauti atmosfääristä jossa korostuu lähinnä kusi, hiki ja vieno tupakankäry. Hyvässä lykyssä radio tuuttaa vielä jotain menneen vuosikymmenen diskorenkutusta.

Sitä mukaa kun kapakat yrittävät epätoivoisesti paikata asiakaskatoa keinotekoisin konstein nykimällä pystyyn karaokea, tietovisaa ja bingoa, nousee kaupunkiin erilaisia kuntosaleja kuin sieniä sateella.

Kun minä olin 15 vuotta nuorempi, kerrottiin kavereille missä, kapakassa on hauska baarimikko, sellainen jonka roiseille jutuille sai nauraa. Nykyään jengi levittää tietoa missä salilla on nasta personal trainer tai joku ryhmäliikunnan vetäjä.

Kuulostaa uskomattomalta, että Suomessa, paskan kelin luvatussa maassa, on vaikea saada ihmisiä sisätiloihin, mutta näin se vain on. Ja miten saadaan ihmiset sisätiloihin? Viimeistään syksyllä kelit saavat urbaanin ugrin hakeutumaan sisätiloihin, mutta kuinka saada ne kapakkaan?

Vastaus on, että kapakoiden pitää keksiä itsensä uudestaan.

Iänikuiset ördäävät tenukepit ovat ostovoimana katoava luonnonvara, krapularyypyn ääressä tutiseva verestäväsilmäinen risafarkkuihin pukeutuva ”menevä mies” ei ole enää nuori sankari, kulahtanut rokkistara tai millään tavalla ”cool tyyppi”. Aivan kuten tupakoitsijat eivät ole enää villejä ja vapaita kapinallisia, vaan säälittäviä addikteja, jotka nurkalla värjöttelevät ja imevät paskaa keuhkoihinsa.

Mitä siellä kapakassa sitten pitäisi tehdä, muuta kuin vetää lärtsät?

Sitä mitä siellä pitääkin tehdä, tavata ihmisiä. Kapakoissa pitää voida tavata ihmisiä, ilman että samalla vetää kahdeksan tuoppia ykkösjallun kanssa. Kapakoiden pitää keksiä itsensä uudestaan ja tehdä itsestään juottoloiden sijaan kohtaamispaikkoja, sellaisia missä on laadukkaita alkoholittomia tuotteita eikä vain lasten limunaateja, kunnon ajanvietettä örinän sijaan, lautapelejä, kunnon pikkunaposteltavia listalla eikä jotain uppopaistettua paskaa ja ennen kaikkea kapakoiden pitää siistiytyä! En ole koskaan ymmärtänyt, miksi kapakassa pitää olla paskaista? Lattia on tahmea, ikkunoissa on sormenjälkiä, vessojen lattiat lainehtivat kusesta ja pöntöissä on paskarantuja. Jumalauta joskus on lattiallakin ollut paskaa! Onko tosiaan niin, että jos tuoppi maksaa alle kahdeksan euroa niin sillä ei voida taata ravintolakokemusta, jossa ei tarvitsisi seistä toisen ihmisen ulosteissa?

Uskallan väittää, että jokainen ravintoloitsija joka lukee tämän tekstin, voi ottaa siitä opikseen. Jos sinulla on ravintola, mene saliin istumaan omissa vaatteissasi. Kysy itseltäsi, onko tämä sellainen mukava julkinen olohuone, jonne on kiva tulla töiden jälkeen lukaisemaan lehdet tai tavata kavereita? Mene seuraavaksi vessaan, mieti että jos sinulla on/olisi pieniä lapsia, päästäisitkö heidät mielellään asioimaan tähän nimenomaiseen vessaan? Vai olisiko ensimmäinen ajatuksesi, että ”juu kyllähän meidän 8-vee voisi täällä käydä, mutta kaikki vaatteet pitäisi sen jälkeen polttaa”. Jos yhtään pystyt asettumaan asiakkaan asemaan, sen joka maksaa sinunkin palkkasi, ja toteat itsellesi ”voi kilin vittu mikä paskaläävä” niin veikkaan, että aika moni asiakkaasi ajattelee ihan samoin. Ja siksi he käyvät asiakkaana vain silloin tällöin.

Kapakoissa on potentiaalia, mutta niiden pitää keksiä itsensä uudestaan.