keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Autokarma ja sen paskuus


Twitterkäyttäjä Jani Miettinen ihmetteli taannoin, pariinkin otteeseen "paskaa autokarmaani”. Mietin, että olinkohan liian taajaan valitellut epäonnisista seikkailuistani rakkaiden nelipyörien kanssa kun tuntemattomiltakin tämmöistä kommenttia satoi, mutta sitten pysähdyin pohtimaan asiaa ja kysyin vaimoni mielipidettä ja hän oli kyllä valmis allekirjoittamaan väitteen, että minulla on ollut poikkeuksellisen huonoa tuuria autojen kanssa.

Tai ei niinkään autojen kanssa. Autohuoltamoiden kanssa.

Tehokkaana sähikäisenä minulla on tietenkin kaksi autoa, henkilöauto ja pakettiauto. Paku on duuneja varten ja henkilöauto sitä varten, että kaverit voivat lainata sitä.

Keskitytään nyt lähinnä pakettiautoon.

Pakettiautoni on Toyota Hiace, vuosimallia 1999, luotettavalla vuosimallin 1995 etukammio-teknologialla, poikittain sijoitetulla neljäpyttyisellä turboahdetulla 2.4l dieselpadalla. Pakettiauton nimi on Urho.

Urhon huollot ovat kyllä menneet nappiin, niiltä osin kun minä olen ne tehnyt. Esimerkiksi kun itse vaihdoin siihen öljyn ja öljynsuodattimen. Tai kun vaihdoin sisätilapuhaltimen moottorin kadunvarressa.

Sen sijaan kun taasen olen rahalla maksanut huolloista, on niissä sössitty oikein kunnolla.

Urholla ajettiin ensimmäiset 240 000 kilometriä vailla mitään ongelmia, sitten alkoivat kuluvat osat vaatimaan vaihtoa. Esimerkiksi kardaani piti vaihtaa, samaten etu- ja takaristikot.

Soitin tuttuun huoltamoon ja kysyin korjausaikataulua sekä hintaa, arvio oli että pari kolme päivää, kustannusta en muista mutta paljon se oli. Sovittiin, että tuon auton maanantaina jotta se olisi keskiviikkoiltana tai torstaiaamuna valmis. Uusi kardaani piti tasapainottaa, tai jotain. Tai voi olla, että vanha piti hioa ja tasapainottaa.

Joka tapauksessa vein auton maanantaina pajalle ja jatkoin töiden tekemistä henkilöauton kanssa.

Keskiviikkona soitin lounasaikaan pajalle ja kysyin, valmistuuko auto tänään vai huomenna. Linjalla oli hetken hiljaista, sitten korjaamoukkeli vastasi; eihän sille ole tehty vielä mitään, tänään otetaan kardaani irti ja lähetetään tasapainotettavaksi.

Sain lopulta auton lauantaina. Korjaamon mielestä oli ihan normaalia pantata pakua kolme vuorokautta pihalla ennen toimenpiteisiin ryhtymistä.

Seuraavaksi Urhosta laukesi kytkin, raahustin sen kanssa tutulle pajalle ja sovin vaihtotyön.

Kun sain pakun takaisin, ei sivuovi avautunut kunnolla vaan jäi panttaamaan avauduttuaan kolme neljäsosaa. Ei muuta kuin kadunvarressa auton alle tutkimaan tosiaan; ilmeisesti kun autoa oli laskettua nosturilta alas, niin sen alle oli jäänyt jotain, todennäköisesti öljytynnyri tai vastaava, joka oli vääntänyt helmaa ruttuun tarvittavan määrän ettei ovi avautunut kunnolla.

Ei muuta kuin takaisin pajalle ja helman oikomiseen.

Seuraavana vuonna tuli aika vaihtaa nokkahihna. Edelleen samalle pajalle ja avaimet tiskiin; seuraavana päivänä piti olla valmis. Hain auton, pakkasin sen täyteen kamaa ja lähdettiin rouvan kanssa maalla käymään sukulaisten tykönä. Noin sadan kilometrin ajon jälkeen moottorista kuului surahdus ja kaikki varoitusvalot syttyivät. Nokkahihna oli katkennut.

Matka jatkui landelle hinausautolla, noin 20km ja viikonlopun jälkeen kaverin hinaamana vetoköydellä 105 km takaisin pajalle.

En voi muuten suositella kenellekään sadan kilometrin hinausmatkaa, se käy pikkaisen voimille. Varsinkin jos ohjastat vanhaa pakettiautoa.

Huollossa selvisi, että nokkahihnan vaihdon yhteydessä hihnakotelon sisään oli pudonnut prikka joka oli syönyt hihnan melkein poikki, sen verran vain, että se oli hypännyt muutaman hampaan yli. Tarpeeksi paljon, että moottori ei käynyt, mutta niin vähän etteivät venttiilit ja männät lyöneet käsipäivää.

Uusi hihna sisään ja matka jatkui.

Kuukauden kuluttua syttyi T-belt -varoitusvalo Urhon mittarissa. Soitin huoltamolle ja kysyin nollasivatko he jakohihnan varoitusvalon alkuperäisessä hihnanvaihdossa? (varoitusvalo syttyy nollaamisen jälkeen 150 000km ajon jälkeen mikä on hihnan vaihtoväli).

Kuulemma unohtivat. Tässä vaiheessa kysyin, että onko firman ydinosaamisaluetta autojen korjaaminen vai kurjaaminen? Korjaamopäällikköä ei naurattanut, vastasin ettei minuakaan.

Auto pajalle ja viereiseen mäkkäriin lounaalle. Hamppareiden jälkeen autoon ja totesin, että mittarikehys on asennettu 2mm vinoon, huomautin asiasta ja sanoin, että saavat korjata sen ensi huollossa, nyt ei aika ja huumori riitä.

Takaisin töihin, matkalla kotiin ihmettelin mitä jalkatilassa pyörii. Jumalauta ruuvimeisseli?

Korjaamon ääliöt olivat jättäneet ruuvimeisselin kuskin jalkatilaan. Kiittelin luojaa, ettei se ollut kiilautunut esim. kytkin- tai jarrupolkimen alle ja tiputin meisselin oven tavaralaatikkoon.

Puoli vuotta meni ja jälleen tuli aika käyttää Urho öljynvaihdossa. Jälleen samassa paikassa. Vein auton sinne, huomautin mittarikehyksestä ja pyysin samalla vaihtamaan peräkoukun pistorasian, jonka olin hetkeä aikaisemmin ostanut motonetistä.

Lipsutin viereiseen mäkkäriin popsimaan hamppareita siksi aikaa kun autoa laitettiin.

Tunnin päästä maksoin auton ulos ja painelin sillä töihin. Illemmalla tutkailin autoa tarkemmin, mittarikehys oli saatu asennettua suoraan, mutta sen kiinnitysruuvi oli hukattu, kuskin jalkatilassa oli jälleen ruuvimeisseli ja takaoven väliin oli jätetty pieni katkoteräveitsi. Myöhemmin kävi ilmi, että takapistokkeen vilkut oli kytketty ristiin.

Viimeisen kerran käytin korjaamoa, kun seuraavan vuoden öljynvaihdossa laskutettiin öljystä 19€/l ja sitä oli laskun mukaan laitettu 7 litraa, vaikka Urhon öljytila oli maksimissaan kuutisen litraa. Nostan hattua rohkealle kusetukselle.

Tässä vaiheessa oli aika, eli ruoste, alkanut syömään meidän Urhoa. Ja kovasti. Etummaisen rapakaaren yläosa oli mennyt jo aivan pitsiksi ja samaten kuskinpuolen helma oli ruostunut puhki. Naapurini, joka oli henkilöautoni jo lainaillut useamman vuoden, suositteli erittäin hyvää korjaamoa Ala-Tikkurilassa, Starkin ja Etolan läheisyydessä.

Kurvailin liikkeeseen ja näytin vähän tummemmille pojille, mistä kohtaa katsastusmiehen sormi meni läpi.

Kaverin kyydillä himaan ja soittoa odottamaan.

Seuraavana päivänä katsastuskonttorille hitsatun auton kanssa, katsastusmies katsoi helmoja ja nosti auton ylös. Korjaamon pojat olivat hitsanneet paikkapalat runkopalkkien ulkopuolelle, mutta eivät sisäpuolelle, katsastusmiestä nauratti, minua itketti.

Soitin korjaamolle ja haukuin ne pataluhiksi. Sitten google käteen ja Tattarisuolle. Sieltä löytyi uusi korjaamo, jossa naurettiin hyväntahtoisesti ja vähän liian kauan edellisen korjaamon hitsauksille, mutta luvattiin hoitaa auto kuntoon päivässä. Tämä päivä oli ehdoton, sillä olin onnistunut itkulla kiristämään Aleksis Kiven kadun A-katsastuksesta uusintakatsastuksen hitsaustöille vain hintaan 10€.

Seuraavana päivänä hain auton ja posotin putket punaisina A. Kiven kadulle. Kiittelin onneani, sillä piha oli aivan tyhjä autoista. Painelin konttorille lappu kourassa ja jäin odottamaan. Odotettuani ehkä 10 minuuttia tajusin, että mesta on paitsi tyhjä myös vailla sähköä. Hetken mestassa pyörittyäni ja yskiskeltyäni löysinkin jonkun verhon takaa asiakkaita karkuun menneen, nukkuvan katsastusmiehen. Tämä oli puoliksi närkästynyt, että hilluin yksin tyhjässä hallissa; meillä on massiivinen sähkökatkos, tänään ei katsasteta yhtään mitään.

Mutta minulla on viimeinen päivä katsastaa nämä korjaukset ja vain hintaan 10€ jonka myönsit eilen, ulisin.

Eivittu sinä, totesi katsastusukkeli hieroen unihiekkaa silmistään. No vittu..

Mene tonne Hertsikan katsastukseen, niin mä soitan sinne etukäteen. Saat saman homman kympillä.

Minä tein työtä käskettyä ja sain leiman.

Näihin aikoihin alkoi Urho myös tiputtamaan öljyä. Naftaa se oli tiputtanut jo hyvän tovin, sillä polttoainetankki oli ruostunut puhki. Käytin auton Tattarisuon pajalla, jossa todettiin, että ruuvimeisseleitä hyttiin jättävä paja oli onnistunut joko rikkomaan uuden kytkimen tiivisteen tai asentanut vanhan, vähän runtua ottaneen tiivisteen paikkaan. Öljyä vuosi ulos litra tai kaksi vuodessa. Sovittiin, että vikaa ei lähdetä korjaamaan koska vuoto oli niin pieni.

Arvokkaan dieselöljyn vuotaminen sen sijaan oli juttu, jolle piti tehdä jotain. Tätä mieltä oli myös katsastusmies. Sovittiin uuden luottokorjaamon kanssa uuden tankin tilaus ja sen asennus. Kun aika koitti, vein auton pajalle ja bussilla kotiin.

Seuraavana päivänä hain auton korjaamolta ja menin suoraan tankkaamaan. Polttoainemittarin neula ei liikkunut suuntaan eikä toiseen. Soitin verstaalle; neula ei liiku. Verstaalla mietittiin hetki ja tuumattiin, että mittarin anturin liitin on varmaan jäänyt kytkemättä. En ole insinööri, mutta minä tiesin tämän jo mittarikentältä pois ajaessani ja liikkumatonta neulaa katsoessani.

Reiluna kaverina sovin, että koska asia ei ole kiireellinen, jätetään korjaus seuraavaan katsastushuoltoon.

Seuraavassa huollossa pitikin sitten hitsata etukulmien nostopisteet joten tankin anturin kytky jäi toistaiseksi.

Tällä välin yläkerrassani asuva hullu kilipää, joka terrorisoi koko asuintaloa mm. möykäten yöllä ja liimaten lukkoja, kävi puhkomassa Urhosta 2kk vanhat kitkarenkaat ja paskomalla kuskinoven lukon ruuvimeisselillä. Poliisi ei tehnyt mitään ja vakuutusyhtiö korvasi 42 euroa.

Fennia voi haistaa pitkän vitun tähän väliin.

Helmikuussa 2019 ehdin vihdoin viedä Urhon tankin anturin kytkyyn ja öljynvaihtoon, samalla piti hitsata takakulma uusiksi.

Hain auton ja maksoin nikotellen 1100€ laskun.

Seuraavana päivänä piti jotain lastata autoon ja avasin takaoven. Ihmettelin mitä mustaa mönjää kuskinpuoleisen pyöränkotelon takana oli ja tajusin, että hitsaus oli sytyttänyt tulipalon Urhon kontissa.

Tässä vaiheessa aloin olla jo aika hohhoijaa tilanteeseen, mutta kävin kuitenkin verstaalla näyttämässä takakulmaa. Kerroin huoltamon jannuille, että normaalisti tässä kohtaa autoa on seinälle nostettu lapio ja lapion terän ja seinän välissä on kaksi pulloa, toinen on ponnekaasupullo tarranpoistajaa ja toinen on 300ml pullo xyleeniä mitä käytän liimattavien pintojen rasvanpoistossa. Tällä kertaa molemmat putelivat olivat työmaalla, mutta jos ne olisivat olleet autossa, olisi hitsauksen lämpö puhkaissut ne ja sytyttänyt ne.

Henkilöautostani en edes ala kertomaan, siitä on kaveri mm. ajanut pakoputken kolmasti poikki kahden vuoden aikana. Yritti selittää minulle, että kyseessä on Toyotan tyyppivika. Kuskin penkin hän onnistui myös rikkomaan, samaten takaoven lukon. Lisäksi hän ajoi autolla vaikka siinä oli koneessa vain litra moottoriöljyä ja puoli litraa jäähdytinnestettä. Lista on loputon.

Insinöörikaverini sanoi autoista hienosti;

Ne ostetaan ja sitten ne hajoilee.

tiistai 19. maaliskuuta 2019

"Kattokaa, nyt se itkee" - minun kokemukseni koulukiusaamisesta


Harrastepiireissä tuli jymyuutisia, valokuvaaja Antti Vettenranta oli kuvannut uusimman Demi -lehden kansikuvan Tuure Boeliuksesta studiossa filmille. Ei siis digikennolla, vaan filkalle.

Kävin heti katsomassa kuvat ja hyvää jälkeähän ne ovat, Antti on ammattimies. Tuure Boeliuksesta en tiennyt mitään, mutta sällin nähtyäni arvelin hänen olevan tämmöinen nuorison idoli, eli varmastikin tubettaja tai instagram -julkkis.

Kurkin lehteä vähän tarkemmin ja Tuure oli lehdessä kertomassa mm. koulukiusaamistaustastaan.

Minä en, enää, lue lehdissä olevia julkkisten koulukiusausjuttuja. Minä en tahdo. Minulla on ihan tarpeeksi omia kokemuksia koulukiusaamiseksi tulemisesta. Vatsaani vääntää kun jonninjoutavat julkimot hymyssä suin kertovat miten vuosien kiusaaminen on selätetty ja se on tehnyt heistä vahvempia ihmisiä, ja itse asiassa kiusaaminenkin johtui alunperin siitä, kun oltiin rohkeasti vahvoja ja erilaisia.

Ja ehkä annetaan ymmärtää, että pienelle paikkakunnalle jääneet kiusaajat ovat luusereita ja he eivät koskaan menestyneet elämässä.

Tämä on ihan huttua. Koko meidän yhteiskuntamme rakenne on sellainen, että ”koulukiusaajatyypit” pärjäävät. Ahneimmat ensin. Tulos tai ulos.

Minä olen koulukiusattu. En entinen koulukiusattu. Se on vähän niin kuin alkoholismi, siitä ei voi puhua imperfektissä. Kerran koulukiusattu on aina koulukiusattu, paitsi jos kiusaus on ollut jotain homottelua kerran välitunnilla tai yksi päähän nakattu lumipallo koulumatkalla.

Kiusaaminen jättää jäljet ihmisen sieluun samalla tavalla kuin tangon yli lentäminen asfalttiin jättää jäljet kasvoihin.

Julkimot kertovat hymyssä suin riikinkukkovaatteissaan, miten kiusaaminen on tehnyt heistä vahvoja ihmisiä.

Minä en ymmärrä tätä. Minusta koulukiusaaminen ei tehnyt vahvaa. Se teki minusta oksentelevan hermokimpun, jolla oli vuosia krooninen päänsärky ja painoindeksi jossain 12-14 välillä. Eikä kiusaaminen kasvattanut minua henkisesti, se teki minusta vittumaisen kyynikon, jolla on puolivakava päihdeongelma ja ikävä tapa pitää kaikkia muita idiootteina. Positiivisin asia traagisessa historiassani on se, että vuosikausia jatkunut kiusaaminen on herkistänyt minut tuntemaan kiusaajatyypin. Ja minä vihaan sitä ihmistyyppiä. Kiusaaminen on myös madaltanut kynnystäni käyttää väkivaltaa ja sen uhkaa ratkaistessani konflikteja kiusaajatyyppien kanssa.

Kun näen, että esimerkiksi parkkipaikalla kiusaajatyyppi huutaa mummelilla joka ei saa kauppakassiaan tarpeeksi ripeästi ruudusta ulos, en näe ongelmaksi mennä puristamaan mersumiestä munista niin, että tämä menettää tajuntansa.

Sillä on yksi asia mitä kiusaaja ei koskaan usko tapahtuvan. Nimittäin, että joku kiusaa häntä.

Mitä kiusaaminen sitten on? Minun tapauksessani se oli jatkuvaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Eristämistä, vähättelyä, pilkantekoa ja haukkumista.

Olin yksin välitunnilla. Olin yksin oppitunnilla. Olin helvetin huono urheilussa, mutta helvetin kova lukemaan kirjoja. Kirjojen lukemisen hyvä puoli on sanavaraston kehittyminen ja yksin olemisen hyvä puoli on mielikuvituksen kehittyminen, kumpikaan ei ole ominaisuus joka olisi kovassa kurssissa Suomen peruskoulussa. Sanailussa ja vittuilussa jäi koko koululuokka jälkeen, joten turpaan tuli ennen koulua, koulun jälkeen ja välitunneilla.

Opettajia ei kiinnostanut paskan vertaa. Heille olin kiusankappale jonka olisi pitänyt pitää turpansa kiinni ja olla ärsyttämättä.

Olla ärsyttämättä miten? Jo tunnilla vastaaminen riitti. Jos olin väärässä, alkoi naureskelu. Jos olin oikeassa, alkoi vittuilu ja jos mokasin jotenkin, alkoi naureskelu sekä vittuilu.

Oli ihan sama vastasinko provosointeihin millään lailla, välitunnilla tuli turpaan ja vaatteet sotkettiin. Yleensä kannatti heittää jotain nasevaa takaisin, olipahan edes jokin syy, miksi lippalakki poljettiin mutaan seitsemännen kerran samalla viikolla.

Kiusaamisestani tuli koko koulun hupi, kun luokassa oli 20 oppilasta, joista 15 piti minua pellenä ei paljoa vaadittu, että sama tapahtui rinnakkaisluokilla. Jos keskustelin jonkun toisen oppilaan kanssa, kiusaajien mafia piti huolen että se ei toistunut.

Opettajat eivät saaneet kiusaamista millään lailla kuriin, en edes tiedä yrittivätkö he tosissaan.

Olin käynyt peruskoulua kaksi viikkoa kun kiusaaminen alkoi, onnistuin kompastumaan koulun pihalla ja satutin käteni sepeliin. Tirautin tietenkin pienet itkut aiheesta, olinhan 7-vuotias lapsi.

Seuraavana päivänä pari isompaa poikaa tulivat välitunnilla tiedustelemaan, aionko itkeä tänäänkin? Olin ymmälläni, mistä on kysymys. Toinen poika tuuppasi minut kumoon ja aloin järkytyksestä itkeä.

”Hei kattokaa nyt se itkee.”

Tuo lause olikin kantava teema seuraavat neljä vuotta.

”Hei kattokaa, taas se itkee.”

Minua on lyöty, kuristettu, väännetty kättä selän taakse, kampitettu, uhkailtu ja ties mitä, että minut on saatu itkemään. Minulta on lyöty ilmat pihalle niin monta kertaa, etten pysty edes muistamaan.

Kerran toisella luokalla ollessani, joskus tammikuussa kun pakkaset olivat todella tulleet ja maa oli jäässä, luokka”toverini” lähestyi minua koulun pihalla, kutsuen minua sukunimelläni. Pahaa aavistellen jäin odottamaan häntä, että mitäköhän asiaa hänellä mahtoi olla. Tietämättäni toinen tyyppi oli sillä välin asettunut nelinkontin taakseni ja kun tämä ensimmäinen ”kaveri” pääsi luokseni, hän totesi, että ei mitään asiaa ja yhtäkkiä tyrkkäsi minua voimallisesti rintaan, jolloin kaaduin taakse ja tietenkin takana olevan kaverin yli takaraivo edellä jäähän.

En tiedä kuinka kauan olin tajuttomana, mutta niin kauan että kaikki paikalla norkoilleet jotka halusivat nähdä ”miten se itkee” olivat suksineet karkuun.

Heräsin tokkuraisena ja pahoinvoivana ja nilkutin opettajainhuoneeseen kertomaan mitä oli tapahtunut. Opettajat syyttivät minua valehtelusta ja asioiden keksimisestä, ainoastaan yksi opettaja otti asian vakavasti ja suostui uskomaan, että olin lyönyt pääni maahan takaraivo edellä, mutta ei sitä että joku olisi tahallaan tuupannut minua. Tämä opettaja vei minut takaisin luokkaan, jossa muut oppilaat nauroivat minulle. Opettaja käski tulla sanomaan jos alkaisin oksentamaan tai vastaavaa. Vanhemmilleni ei ilmoitettu mitään.

Tuon päivän jälkeen minulla on ollut vaikeuksia nähdä raidallisia pintoja yhtenä kokonaisuutena ilman että raidat alkavat kiemurrella ja sotkeutuvat puuroksi. Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, että olin ehkä saanut aivovamman tuosta kaatumisesta.

Kolmannella luokalla kiusaajien bravuuri oli puristaa niskasta etusormen ja peukalon avulla, se oli takuuvarma keino saada ”se” itkemään. Valitettavasti ”sillä” alkoi myös kipukynnys nousemaan siihen malliin, että parilla heiveröisemmällä meinasi voimat loppua ennen kuin minulta pääsi itku. Silloin kaverit tulivat jeesaamaan ja repivät minulta vaatteita pois.

Tässä vaiheessa moni varmaan ihmettelee, miksen pannut hanttiin? Kyllä minä laitoin. Kun välitunnilla luin kirjaa ja joku tuli puristamaan niskasta, saatoin pamauttaa kirjalla puristajaa naamaan. Se auttoi hetkeksi. Seuraavalla välitunnilla tai koulumatkalla niskanpuristaja tuli ”kostamaan” neljän viiden kaverinsa kanssa. Olisi pitänyt ilmeisesti olla niin kova jätkä, että olisi hakannut neljä viisi tyyppiä yksin?

Sitten on vielä henkinen väkivalta. Kaikki ne syntymäpäivät jonne ei tullut kukaan ja kaikki se nauraminen luokassa. Vielä kolmikymppisenä ison taloyhtiön hallituksen puheenjohtajana arkailin puhua kokouksessa, takaraivossa kummitteli vieläkin skenaario, että jos mokaan jotenkin, alkaa naureskelu ja joku huutaa ”kohta se itkee taas”.

Mutta hyvin saatiin itkeminen hakattua minusta pois peruskoulun neljällä ensimmäisellä luokalla. En itkenut isovanhempien hautajaisissa enkä oikein muutenkaan. Joskus parikymppisenä kännissä itkin satunnaisesti, mutta sellainen aito itku joka ihmiseltä pääsee kun sellainen hetki tulee, se piti opetella uudelleen, minun tapauksessa joskus 27-30 vuotiaana.

Kiusaaminen loppui, kuten se Suomessa loppuu. On vain kaksi tapaa. Joko kiusattu tappaa itsensä tai vaihtaa koulua. Kuten tätä tekstiä lukiessanne voitte päätellä, minä en tappanut itseäni. Lähellä kyllä oli.

Koulun vaihto kannatti. Pääsin mukaan yhteisöön ja oppimaan sosiaalisia taitoja jotka minun tapauksessani olivat kuusivuotiaan tasolla. Toki yläasteella tapahtui jonkinlaista kiusaamista, tämäkin sen takia, että ala-asteella minua kiusanneet tyypit olivat olleet tekemisissä ylä-asteen luokkatovereitteni kanssa, mutta kiusaaminen ei enää ollut fyysistä vaan enemmänkin henkistä, mutta olin jo tottunut siihen ja minulla oli kavereita sekä harrastuksia joiden pariin paeta, joten tämä kiusaamisen kevyt-pepsi oikeastaan rajoittui vain koulupäiviin.

Kolmisen vuotta olen miettinyt, että kirjoittaisin koulukiusaamistaustastani, mutta olen epäröinyt. Kirjoittaminen on minulle paras tapa käsitellä asioita itsekseni ja jonkinlaista terapiaa siinä missä muutkin harrastukset, mutta tätä asiaa en ole tahtonut käsitellä. Ehkä nyt aikaa on kulunut niin paljon, että uskallan?

Niin järjenvastaiselta kuin se kuulostaakin, pelkään alitajuisesti salaa edelleen, että kiusaajani saavat selville missä asun, kuka olen ja mitä teen. Minulle on suunnattoman vaikeaa esiintyä omalla nimelläni missään, siksi ehkä minulla on alter egoja, nimimerkkejä ja muita suojautumismekanismeja joiden avulla selviän tässä aikuisten maailmassa.

Kun Tuure Boeliukset ja muut kevytjulkkikset kertovat hymyssä suin mediassa kiusaamishistoriastaan, kannattaa pitää mielessä että paljon on niitä jotka eivät uskalla puhua tai jotka eivät saa mitään kanavaa kertoa kokemuksistaan.

Minäkään en ole ”kokemusasiantuntijan” roolissa valtakunnan mediassa kertomassa latteuksia henkisestä kasvusta ja vahvuudesta. Minä olen vain yksinkertainen remonttimies joka horisee omiaan blogissa jota lukee kaksi tusinaa ihmistä.

Ja jos minä olisin lehdessä puhumassa omasta koulukiusaamistaustastani, minä en hymyilisi kuvissa.

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Jokakeväinen koirankakkakeskustelu

Kun aurinko ensi kerran paistaa yli 10min putkeen tulee Facebookin kaupunginosaryhmään postaus jossa pyydetään koiranomistajia keräämään koiriensa jätökset.
Ensimmäinen kommentti on #kevät.
Toinen kommentti on "first world problems lolapua".
Kolmas kommentti ehdottaa sakkoa koiranomistajille.
Liisamaija tulee kertomaan, että tupakantumpit ei maadu koskaan.
Sitten käsketään pitämään huoli omista asioistaan.
Viides kommentoija syyttää alkuperäistä postaajaa koiravihasta.
Kuudes kommentoi viidettä haukkuen tätä idiootiksi.
Liisamaija kertoo, että tupakantumpit ei maadu koskaan.
Kahdeksas ehdottaa, hymiöiden kera, että AP keräisi itse näkemänsä kakat jos kerran ne ahdistavat.
Yhdeksäs tietää, että kaikki koiranomistajat ovat narsisteja.
Kymmenes haukkuu kolme edellistä.
11's ehdottaa, että vain isojen koirien pökäleet tarvitsi kerätä koska hänen rotankokoinen chihu päästää vaan pieniä papanoita.
AP ja kaikki muut haukkuvat edellisen kommentoijan lyttyyn, Liisamaija muistuttaa tupakantumppien maatumisesta.
Kommentoija #11 ilmoittaa, että aikoo poistua ryhmästä koska kaikki muut ovat perseestä.
13's kommentoija on sitä mieltä, että koirat eivät kuulu kaupunkiin.
Kommentit 14-19 ovat paskamyrskyä liittyen kommenttiin nro 13.
20's kommentoija muistuttaa, että kakat pitää kerätä jo lain mukaan ja on todella ällöttävää kun hänen 1-, 2-, 3- ja 5-vuotias lakto-ovo fennovegaaniset, luonnonilmiöiden mukaan nimetyt lapset, syövät paskaa kadulta.
21 kommentoija arvelee, että jos kakarat popsii pökäleitä kadulla, niin suurempi ongelma on ehkä lasten kasvatus kuin siivoamattomat koiran kakat.
Tästä seuraa aivan järjetön caps lock huutokilpailu, jonka seurauksena uhataan selvittää kommentoijan nro21 työpaikka ja osoite ja maalittaa hänet oikein kunnolla. 
Aikuiset ihmiset uhkaavat toisiaan vuorotellen poliisilla ja väkivallalla.
Paikalle saadaan mode joka lukottaa ketjun, tätä ennen Liisamaija ehtii kommentoida jokaiseen kommenttiin "tupakantumpit eivät maadu koskaan".

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Testissä Nation Photo ISO400 mv-filmi

Testeissä Nation Photo ISO400 mustavalkofilkka.Kehitetty Foman Rodinalilla 1+25 suhteella 6min.
Ostin Kameratorilta nelisen rullaa testimielessä, kun oli halpaa, muistaakseni 3,90,- kappale, ja nyt on ensimmäiset ruudut kehitetty. Kamerana oli ulkoisesti rujo ja osumaa saanut Yashica Elektro 35 GSN.
Ei ole näiden kuvien perusteella kovin hääppöinen filmi. Tasapaksua ja negat oli helvetin ohuita, skannautuu ihan nätisti mutta suurimmasta osasta ei kunnon vedoksia kyllä saa.
Löysin valmistajan ranskankielisen sivun jossa käskettiin kehittää kuten Kodakin Tmax 400.
Filmi kuivuu todella vittumaisesti sekä kuperaksi, että kierteelle. Epsonin (V330) lähinnä huonoa vitsiä muistuttavat negapitimet ovat helisemässä tämän filmin kanssa sillä kuuden negan ripsu kiertyy, kääntyy ja vääntyy kuin purjehduskenkieni hajunsyöjäpohjalliset pitkän päivän jälkeen.
Krapulainen yhden miehen testiryhmäni;
Kiittää:
- Halpa hinta
Moittii:
- Kiero kuin korkkiruuvi
- Aika mälsä jälki
- Kehitysohjeet sammakonsyöjien kielellä
- Ohkaset negat
- Vittumainen saada spiraalille
Kenelle tuote voisi sopia:
- Ihan helvetin köyhälle jolle 10c hintaero Foman tuotteisiin on iso juttu
- Masokistit
- Krustipunkkarit




Hiihto on perseestä. Ja urheilu.

Oli kyse urhoilusta tai euroviisuista niin Soumi on aina jumbosijalla. Ja aina se yllättää kaikki muut, paitsi meidät kyynisimmät taiteilijaluonteet jotka hellamustissa sydämissämme vaalimme kysymystä;
"Miksi vitussa tonne-ja-sinne lähetetään näitä luusereita häviämään? Hirveää ajan ja rahan tuhlausta."
Se, että Suomi on sotilaspartiohiihdon mestari joskus silloin kun kuoltiin nälkään jos nauriit olivat jäässä ja valualumiiniset saranat ovessa oli high techiä josta edes tiedemiehet eivät uneksineet, jotenkin meinaa sitä, että pohjoisen rämekansalla olisi jokin moraalinen velvollisuus olla helvetin hyviä jossain hiihdossa?
Tätä sitten tuputetaan joka paikassa, hiihtäminen on samanlainen pakkopulla kuin uiminen, koska Suomessa on tuhansia järviä. Minulle välttää, että pääsen takaisin laiturille jos satun siltä putoamaan, tosin esim. kesällä 2017 laiturilta putoaminen olisi ollut helvetin kivuliasta koska joko häntä- tai otsaluu olisi kolahtanut jäähän. Vastarannalle menen takatuupparilla ja pidemmät matkat tyylikkäästi Tallinnan laivalla.
Hiihtoakaan en tarvitse mihinkään. En omista suksia, enkä tule omistamaan suksia. Lähimmät ladut ovat jossain metsässä ja siellä saa kuulemma turpiinsa kunnostaan huolehtivilta eläkeläisiltä jotka hakkaavat kaikki tielleen osuvat. Jos Helsingissä ei pääse lumitilanteen takia eteenpäin, ostan nelivedon napalukoilla ja maastovaihteella, en mitään helvetin suksia. Lumikengät voivat olla vaihtoehto, sillä ne vievät vähän tilaa ja ovat esteettisemmät kuin "limalaudat".
Nämä jokavuotiset hiihtourhoilutapahtumat saavat minut elämään ikävää "tv en katso, lehti en lue"-faasia sillä avasin minkä tahansa median, on framilla lähinnä hämmästystä siitä, että huolimatta kaikesta ajasta ja rahasta on suomalainen urheilija taas jumbosijalla, liekö pettänyt tekniikka, valmennus, varusteet vai deodorantti?
Jopa afrikan maat pesevät meidät hiihdossa, vaikka jengiä treenataan sylivauvasta asti hiihtämään. Jumalauta lykkimään kapeaa lautaa vuoronperään edestakaisin. Kuinka helvetin vaikeaa se muka on? Ja jos ei hävitä silkkaa paskuuttaan, niin sitten on masu pipi tai flunssan oireita juuri silloin kun pitäisi suorittaa.
Allekirjoittaneen puolesta voitaisiin tämä hiihtohupsutus lakaista maton alle ja käyttää siitä säästyneet rahat vaikka jalkakäytävien lämmittämiseen talvella, ettei herkkien taiteilijasielujen (kuten minä) tarvitsisi lipsutella henkensä kaupalla buutseillaan Alepaan ostamaan tölkkipapuja ja olutta.
Hiihto. Hyi hitto!

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Hipin sipulikeitto

Alkukevään lohturuokavalikoimasta tämä lienee paras. Heti Burger Kingin purilaisten jälkeen.

Halvempaa tämä ainakin on.

Ohjeesta tulee kattilallinen josta kaksi henkilöä vetää ähkyt.

6-8 nyrkinkokoista sipulia
10 valkosipulinkynttä
2 liha- tai kasvisliemikuutiota
1.2l vettä
1 tlk lidlin ykkösolutta (mikä vaan hyvä bisse käy)
4 mustapippuria
Suolaa
Tummaa sokeria

Hyvää leipää
Voimakasta juustoa, punaista tai mustaa emmentalia, gryereä jne.

Rasvaa paistamiseen.

Viipaloi sipulit ja valkosipulit niin ohkaisiksi kun uskallat tai osaat. Mandoliini on tässä hyvä ja en todellakaan puhu siitä soittimesta. Joka sekin on hyvä jos osaat soittaa sellaista.

Laita vesi kiehumaan kattilaan ja kippaa sinne mausteet ja liemikuutiot.

Laita pannulle valitsemaasi ravintorasvaa, minulla oli tällä kertaa rypsiöljyä ja voi+oliiviöljy oivariinia. Laita lämpöä pannun alle ja lisää hienonnetut sipulit.

Ryhdy kuullottamaan sipuleita, tarkoitus on saada niistä sellaisia pehmeitä karamellisoituneita lötköjä. Älä jumalauta vahingossakaan paista niitä rapeiksi tai polta niitä! Kun olet paistellut sipuleita tovin, ripsuttele suolaa niiden päälle. Ei paljoa, ehkä vajaa puoli teelusikallista. Jatka kääntelyä.


Juuri ennen kuin sipulit alkavat ottaa väriä, lisää valkosipulit pannulle ja jatka paistamista. Tällä välillä kattilassa olevan liemen pitäisi jo kiehua.

Avaa lidlin ykkönen ja ota pitkä huikka siitä. Laita samalla uuni lämpenemään, tarkoitus on gratinoida leipiä eli ylävastus tai peräti grillivastus on kova juttu.

Kun tuntuu siltä, että sipulit ovat liki karamellisoituneet ja alkavat seuraavaksi ns. "ottaa rapeeta pintaan" niin kippaa pannulle noin puoli tölkillistä lidlin ykköstä.

Kiehauta sipulit ja bisse läjään ja kaavi pannun sisältö kattilaan.

Jätä kattilallinen sipulikeittoa poreilemaan hiljakseen pienellä tulella noin vartiksi. Samalla aikaa leikkaa hyvästä leivästä viipaleita pellille, voitele ne ohuelti haluamallasi raswalla ja peitä ne yltäkylläisesti juustolla.

Laita pelti uuniin ja ota se ulos jahka juusto on sulanut ja ehkä ottanut vähän väriä. Tällä välin sammuta keitto jotta se vähän jäähtyisi ennen tarjolle laittamista.

Nosta pelliltä leipä syvälle lautaselle ja kauho keittoa päälle niin paljon kuin mahtuu. Nauti villapaitaan kääriytyneenä ja katso kuinka helvetillinen tuuli taittaa lehmusten latvat jäätyneeseen maahan kiinni.

Tämä kuva on otettu kännykällä. Usko tai älä.

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Silmäni vetistävät, minusta on tullut vanha


Olen ikäväkseni joutunut tekemään tämmöisen havainnon, että olen vanhentunut. Tässä iässä ei enää kasveta, paitsi henkisesti kun auto on jumissa kinoksessa tai vatsan seudulta, vatsan seudulta kasvamista ei tosin kutsuta kasvamiseksi vaan metaboliseksi oireyhtymäksi, ainakin lääkäreiden toimesta. Kasvaminen on jotenkin jaloa ja ylevää, vanheneminen pelkästään paskamaista.

Rapistuvan kehoni ensimmäiset vanhuuden oireet ovat vetistävät silmät.

Nuorempana vesi tuli silmiin vain aiheesta, kuten jos joku potkaisi munille tai vuokra piti maksaa.

Nykyään silmät vetistävät milloin mistäkin syystä.

Jos aurinko paistaa, valuu vesi silmistä.

Jos on pimeää, valuu vesi silmistä.

Sama pätee myös jos tuulee, on kuivaa, pitää lukea, käydä kaupassa, nostaa jotain, pestä jotain, leipoa, syödä, sitoa kengännauhat, ajaa autoa, valokuvata, kertoa vitsi, halata, maata sohvalla, katsoa televisiota, haukotella, kokata, siivota, kirjoittaa, päivittää facebookkia, juoda kahvia, korjata autoa, sovittaa silmälaseja. Oikeastaan teki ihan mitä tahansa, tulevat kyyneleet silmiin.

Hiuksia pestessä vesi ei kihoa silmiin, mutta se johtunee siitä, että vettä menee korviin. Ainakin uskon näiden asioiden liittyvän toisiinsa.

lauantai 16. helmikuuta 2019

Kasvis-homo-fillari

Omistettu Timo Soinille.

Ensin tuli avokadopasta, sitten tuli fetauunipasta. Ja nyt meillä on on kasvis-homo-fillari. Ihanaa.

Vituttaa somekohuruoat. Siksi tein plokin tästä.

Reseptistä syö kaksi ihmistä itsensä tukkoon tai neljä ihmistä ihan ok jos ovat ensin pilanneet ruokahalunsa kaupan lihapiirakoilla. Piirakoilla joissa on lihaa, eli kuollutta eläintä sisällä.

Resepti on aika summittainen, sillä tein tämän tulevan somekohuruoan eilen lapsiperheen keskellä ja kuten kaikki tiedämme, lapsiperheessä on aina hulinaa. Itsehän sojotin keittiössä avattu kalja kädessä ja katsoin vierestä kun vanhemmat paimensivat tenavaa.

Tarvitaan;

- Parsakaalin jämä
- 1 sipuli
- 6 valkosipulinkynttä
- Jogurttia (turkkilaista tai kreikkalaista, Timo Soini rakastaa kreikkalaista jogurttia)
- 1 rasiallinen kasvishomo-härkispullia

Mausteet: curry, kurkuma, juustokumina, paprika, sambal oelek, ketsuppi. Kaikkia reilusti. Kasvisliemikuutio.

Lisukkeeksi riisiä.

Pilko sipulit, valkosipulit sekä pieni parsakaali niin pieniksi paloiksi, että voisit kuvitella olevan hyvä.

Laita pannulle reilusti perussuomalaista mamuvapaata rypsi- tai rapsiöljyä, ripsottele jauhemuotoiset mausteet öljyyn ja ryhdy kuumentamaan pannua reilulla lämmöllä. Toivottavasti sähkölietesi toimii oikealla sähköllä eikä vihreällä humpuukisähköllä ja lepakot räjäyttävällä homotuulisähköllä.

Freesaile mausteita parikymmentä sekuntia ja lisää parsakaalit pannulle. Muista myös laittaa riisille vesi kiehumaan.

Parin minuutin kuluttua voit lisätä sipulit pannulle. Jatka paistelua, lisää tarvittaessa öljyä jotta tuotteet pyörivät ihanasti pannulla. Heti kun sipulitkin alkavat notkistua, lisää valkosipulit. Jatka paistamista ankarasti, muistele kuinka Suomi itsenäistyi ilman mamujen apua Talvisodassa 1942-1945 kiitos!

Lisää pannulle desi vettä, murskattu kasvisliemikuutio ja pari desiä jogurttia, hämmennä voimakkaasti, ihaile mamucurryn vaikutuksesta keltaiseksi muuttuvaa ruokatuotetta! Lisää puolitetut härkispallerot pannulle, käy soittamassa naapurin ovikelloa ja kerro, että kasvisvegeruokaa syömällä maailma ei perustu.

Tarkista maku. Jos suolaa puuttuu, lisää suolaa. Tai soijaa. Muutu soijapojaksi, aja jopolla ja homorietastele kaupungilla. Jos potkua puuttuu, lisää chiliä. Jos käyttämäsi jogurtti on liian hapanta, struuttaa ketsuppia antamaan makeutta taittamaan happamuus, myös sokeri ja hunaja käyvät.

Tarkista riisin kypsyys. Nostele kaikkia sekaisin lautaselle. Muista persiljatupsu annoksen päälle, kuten mamuvapaalla 90-luvulla tehtiin Esson baarissa. Persilja. Wienerleikkeen päälle. Norsunkorvan kokoinen wienerleike. Ja maustevoi. Heinät vittuun ja ranskalaisia tilalle. Tai toinen wienerleike. Tuplawienerleike maustevoilla. Persiljatupsu helvettiin. Kanin ruokaa. Maailma ei pelastu kanin ruokalla. Sanoo ploki.

Kasvis-homo-fillari

perjantai 15. helmikuuta 2019

Katuvalokuvausta Helsingissä

Joskus syykuussa kampesimme Aake-sedän kanssa Bulevardin Taidesalonkiin katsomaan Saarivaaran Veikon näyttelyä. Olin jo ehtoolla pakannut olohuoneen pöydännurkalle neuvostoliittolaisen mittaetsinkameran ja viereen rullat väri- ja mustavalkofilkkaa, kelistä riippuen piti kameraan laittaa jompaa kumpaa.
Aamu valkeni, tai ei valjennut, synkkänä ja sateisena. Laitoin siis mv-filmin kameraan ja starttasimme suuren seikkailun Stadin keskustaan ykkösen spårapysäkiltä, jossa silkkaa uhmakkuuttamme vedimme rintasavut amerikkalaistyylisestä filttersavukkeesta katoksen alla, saaden paheksuvia katseita kanssamatkustajilta.
Keskustaan päästyämme sumu oli tiivistynyt tihkusateeksi, sellaiseksi joka enimmäkseen satoi ylhäältä alas, mutta myös vaakasuuntaan ja alhaalta ylös. Oli märkää ja pimeää ja koska on kyse Helsingistä, oli joka nurkalla myös jonkinlainen katutyö joka pakotti meidät poukkoilemaan edestakaisin pitkin Mannerheimintietä.
Tihkusade tukki silmälasini ja oli hyvää vauhtia kylmettämässä sormenpäitäni, mutta sitkeästi olin päättänyt saada edes pari kuvaa keskustasta, nyt kun olin tuonne epämukavuusalueelleni päässyt. 
Hyvin pian en nähnyt enää mitään, sormeni olivat tunnottomat öljykangastakkini pohjattomissa taskuissa, Aake-setäkin oli hävinnyt jonnekin ja sade yltymässä.
Nappasin kuitenkin pari nopeaa kuvaa kadulta, nopea viritys rissasta, objektiivi ulos, aukko f8, aika 1/60 ja tarkennus numeroiden perusteella niin, että kaikki parista metristä äärettömään oli terävyysalueen sisällä. Märät rillit suusta roikkumaan, hupparin huppua vähän pois silmiltä, kamera tilalle ja räps.
Kamera jäi työpöydälle odottamaan lisäkuvien ottoa ja loppujen 30 ruudun valottaminen ottikin sitten aikaa. Toissa yönä pääsin kehittämään filmin ja tarkastelemaan lopputulosta.
Näistä parista syyskuussa otetussa kuvassa ehdoton suosikkini on tämä.
Kuka on tuo cooli kaveri kuvan oikealla?
Kaikki muut kulkevat pää painuksissa, osa on turvautunut jopa sateenvarjoon taistelussa tihkusadetta vastaan vaikka he kaikki kulkevat Sokoksen lipan alla. Mutta coolia kaveria ei pieni sade haittaa, hänen askelluksena on röyhkeän dynaamista, hän kulkee pystypäin ja rotsi auki kuin olisi vastikään ostanut Belgian hedelmäpelivoitoillaan eikä hänellä ole huolta huomisesta?
Vai onko hän jonkinlainen professorismies, pohtiiko hän Higgsin bosonia ja avaruuden äärettömyyttä sellaisella intensiteetillä, että pieni sade ei vain pysty haittaamaan häntä?

Käsittämättömän cooli kaveri!!!

maanantai 11. helmikuuta 2019

Tapaus kehitystankki. Neuvostoliittolainen.


Jossain helvetin mielenhäiriössä olin mennyt tarjoamaan tästä rahaa. Luultavasti olin jälleen kerran humalassa kyykkyosaston rommista, koska näin on käynyt ennenkin. Tuttu kaveri Facebookissa kauppasi tätä hyväntekeväisyyskohteena ja ilmeisesti maagiset myyntisanat ”venäläinen”, ”smena” ja ”hauska” olivat ne, mitkä saivat minut höhötellen huutamaan tästä raheita.

Maksutransaktiot suoritettuani sain purnukan haltuuni, sekä sortimentin erilaisia vanhentuneita filmejä. Jo kadulla myrskytuulessa sojottaessani ihmettelin kehitystankkia.

Täytyy nostaa hattua neuvostokansalaiselle. Kehitystankki ei ole mikään urheiluauto tai naisten korkokenkä, silti tästä on onnistuttu tekemään ruma. Ruma sellaisella tavalla, että jopa kouluja käymättömät moukat osaavat sijoittaa sen valmistusajankohdan ja maan suunnilleen oikein, kannessa olevat kyrilliset kirjaimet jeesaavat toki paljon.

Palasin kadulta kotiin ja näytin voitonriemuisesti vaimolleni uusinta harrastehankintaa;

”Katso rakas mitä ostin! VAIN VITOSEN”

”Mikä se on?”

”Kehitystankki, SE ON VENÄLÄINEN!”

Vaimo katsoi laitosta hyvin pitkään ja jatkoi sitten kirjan lukemista.

”No onko sulla siitä mitään sanottavaa?” tiedustelin.

”Ai niinku mitä? Jotain positiivista? No ainakin se on pieni.”

”On.”

”Tarkoittaako tämä, että joku niistä isommista kehitystankeista lähtee nyt pois kylppäristä?” Vaimo tiedusteli toiveikkaana.

”Ei tietenkään!”

Vetäydyin jugendlinnamme spa -osastolle tutkimaan tätä tarinan päähenkilöksi kohonnutta kehitystankkia. Se on musta ja se on muovia. Päällä lukee ”260 MA” mistä voinee päätellä, että se ottaa sisäänsä 260ml kehityslientä? Osia siinä on tasan kolme, pohjasäiliö, kansi ja spiraali kiinteällä agitointitikulla.

Kannessa on kaksi asentoa, irti ja jumissa. Sisäpuolella on jonkinlainen valoportti ja ulkosyrjällä jonkinlaisia pullistumia jotka ilmeisesti mahdollistavat kannen jumittamisen pohjaan jokseenkin tiukasti. Edes tiedemiehet eivät ole keksineet selitystä kuinka kansi toimii ja se onkin verrattavissa pyramidien rakentamisen mysteeriin.

Neuvostoliittolainen kehitystankki

Spiraalissa ei ole Patersonista tuttuja pieniä kuulia ja yksinkertainen stopparisysteemi takaa sen, että toiminta on kuin katiskassa. Toisesta päästä filmi ei mene sisään ja toisesta se ei pääse ulos. Pienen harjoittelun jälkeen on mahdollista saada filkka spiraalille todella nopeasti, kiitos Neuvostoliiton jokseenkin löyhän laaduntarkkailun ja suurten toleranssien.

Seuraavaksi filmiä kehittävä ihminen tajuaa, että kansi ei ole tiivis. Sitä ei ole edes yritetty tehdä tiiviiksi. Tasapainon vuoksi se on vähän tiivis molempiin suuntiin, neste ei tule kovin helpolla sieltä ulos, eikä sisään.

Kannen keskellä on syvennyksessä reikä, jonka kiinteä agitointitikku tehokkaasti tukkii. Vajaa 300 millilitraa kehitettä on tuskaisen hidas saada sisään. Vanhat oppaat käskevät pitämään kehitysajan 15s tarkkuudella siinä mitä filmin valmistaja sanoo, nyt 15 sekuntia ei ihan riitä että kehitteen saisi tankkiin.

Varmuuden vuoksi tein kehitetä 300ml, hyvin pian, vähän yli 15 sekunnin jälkeen käy ilmi, että tankki vetää piripintaan ehkä 290ml joten kannen 260ml on hyvinkin realistinen.

Ylimääräiset millilitrat valuvat harmittavasti lavuaarin reunalle. Vaimo huuteleekin jo olohuoneesta;

”Älä sitten lotraa niitä kemikaaleja ympäriinsä!”

”Juu en toki!” vastaan ja ensimmäiset hikikarpalot alkavat puskea kulmakarvojen juuresta.

Yritän tiirata menestyneen miehen Casiostani kuluneita sekunteja ja pyörittelen agitointikeppiä voimallisesti, lisää kehitettä tirsuaa tankin kannen alta sekä omituisesta kaatonokasta. Sormia kirvelee kehitteen tahrima tikun nokka. Puren hammasta ja kiroilen itseksi ”RAZAMANAZ!”

”Mitä sä sössötät siellä?” Vaimo kyselee kartanon eteläsiivestä. ”Onko kaikki hyvin? Oletko sä taas humalassa?”

”Juu eihän tässä mitään! Vähän hikeä meni silmään eh heh heh!” Toppuuttelen.

”Kunhan katsot, ettei niitä myrkkyjä ole valunut pitkin poikin, että mä saan piilolinssit sitten turvallisesti pois!” Vaimo vielä ohjeistaa.

”Kyllä herra vääpeli, ymmärsin täydellisesti kaiken minkä sanoitte!” vastaan selvä paniikki äänessäni, tuntuu että koko lavuaarin reuna lainehtii 1:100 Rodinal -liuoksessa. Aika ottaa iso huikka oluesta.

Yritin pitää meiningin mahdollisimman neukkuna!

Vihdoin kehitykseen varattu tunti on ohi, yritän tasapainoilla lainehtivan kehitystankin lavuaarin ylle ja kallistelen sitä, tankin reunassa on jotain jonka voi hyvällä mielikuvituksella kuvitella kaatonokaksi. Siirrän mitta-astian tankin alle ja ryhdyn kaatamaan kehitettä pois.

Jos mahdollista, niin liemen saaminen tankista ulos käy vielä hitaammin kuin sen saaminen sisään, 15 sekunnin varoaika kehityksen kanssa paukkuu jälleen yli niin että helisee. Päädyn kippaamaan koko tankin nurinniskoin litran mittakannun päälle, tämäkään ei tosin tyhjennä tankkia kokonaan vaan joudun jälleen tuhrimaan sormeni kehitteeseen ravistaessani sitä tyhjäksi.

Vihdoin on keskeytyksen aika; asettelen tankin hermostuneena lavuaarin pohjalle ja avaan hanan, yritän saada suihkun osumaan kannen keskellä olevaan parabelin muotoiseen monttuun, jonka keskellä on 10mm reikä, jonka 9mm agitointikeppi tukkii. Käännän hanasta lisää tehoa ja vesisuihku kohoaa vääjäämättä kohti tankin keskustaa ja lopulta osuessaan siihen noin 99% vedestä lentää helvettiin, pääsääntöisesti lavuaarin reunojen yli ja minun päälle. Taas kiroiluttaa.

Jonkinlaisen jumppaamisen jälkeen uskon saaneeni enimmät kehitteet pois filmiltä, on tullut aika kiinnittää filmi. Mittaan kannuun kiinnitteen ja ryhdyn tuskaisen hitaasti täyttämään tankkia. Mietin, että prosessi on yhtä vittumaisen tarkka ja hidas kuin taskumatin täyttäminen isosta jumbopullosta halvinta romminlitkua mitä Palmasin kentältä saa, samalla tajua jälleen mitanneeni kemikaaleja 300 ml edestä, sillä kiinnitettä valuu Rodinalin tahraamalle lavuaarille. Takaraivossani kaikuu vaimoni komentoäänellä sanelema kielto olla lutraamatta kemikaaleja joka paikkaan. Otan jälleen huikan oluesta ja ryhdyn pyörittelemään agitointitikkua, kirvelystä päätellen se on tällä kertaa tahriutunut kiinnitteeseen.

Jostain syystä purkin kannessa on pyörityssuunta myötäpäivään, vaikka spiraali kyllä pyörii molempiin suuntiin? Varmuuden vuoksi kieputtelen spiraalia molempiin suuntiin. Pian kyllästyn kuitenkin huuhtelemaan sormiani jatkuvasti ja tungen Viking Linen mainoskynän agitointikepin sisään ja pystyn suorittamaan loppupyörittelyn ilman kemikaaleja sormissa, olo on kuin diplomi-insinöörillä kun näin nerokkaasti ratkaisin asian. Juhlistan teknistä riemuvoittoa isolla oluthuikalla.

Pian saan tankin tyhjennettyä ja lavuaarinkin huuhdeltua. Filmi on kehittynyt jokseenkin tasaisesti, harmittavasti siinä on läsnä huomattava määrä ns ”bromide dragia”, mutta sillen en mahda nyt mitään.

Lopuksi arvioimme kriittisesti tuotetta;

Kiitämme:
- Ruma
- Pieni
- Neuvostomystiikkaa

Moitimme:
- Ruma
- Kansi on tiivis väärällä tavalla
- Agitointitikku naurettavan lyhyt
- Vaikea täyttää, vaikea tyhjentää
- Ei mahdollisuutta ravistella

Miksi kukaan käyttäisi tämmöistä? Vaikea sanoa. Periaatteessa tämä häviää jokaisella osa-alueella Patersonin systeemeihin. Eikä edes periaatteessa vaan ihan käytännössä. Potentiaalisia käyttäjiä voisivat olla mm. masokistit, kovan luokan kommunistit ja ostalgian valtaamat retroeksentrikot sun muut perverssit.

torstai 17. tammikuuta 2019

Mies joka oli aina väärässä


Olen ollut koko ikäni väärässä. Koko ikäni. Jopa silloin kun olen oikeassa, olen väärässä jollain tapaa.

Muistan, että päiväkodissa jos minua kiusattiin, ei kiusaaja ollut tehnyt väärin vaan minä koska olin jotenkin provosoinut, ärsyttänyt kiusaajaa.

Sama meno jatkui peruskoulussa. Turpaan tuli joka päivä. Neljä vuotta putkeen. Vika oli aina minun, kiusaajat eivät voineet lopettaa koska ärsytin heitä. Kiusaajat manipuloivat koko luokan ja muut rinnakkaisluokat kiusaamaan minua. Pelkkä olemassaoloni riitti verukkeeksi sosiaaliseen eristämiseen, vähättelyyn, nimittelyyn ja fyysiseen väkivaltaan. Koska olin huono urheilussa ja verbaalisesti lahjakas, olin väärissä asioissa hyvä.

Aikuisena meno ei ole helpottanut. Syy on aina minussa, joko olen väärässä tai asenteeni on väärä.

Kun olen taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja ja joku kretiini-idiootin tasolla oleva ihminen ei osaa vääntää patterinsa hanaa auki ja palelee talvella, syy ei ole kretiini-idiootissa vaan minussa. Minä olen tehnyt jotain väärin koska patteri ei lämmitä ja jos sanon asiasta, että en ole vastuussa, asenteeni on väärä. Jos erehdyn sanomaan palelijaa julkisesti kretiini-idiootiksi, olen paitsi väärässä, myös vihapuheen levittäjä.

Jos työelämässä edellytän joltakulta taitoja tai tietoa jotka oman käsityskykyni mukaan on saatu verovaroin ylläpidetyssä peruskoulussa, olen väärässä. Ei voida edellyttää, että peruskoulu on käyty (jos olet maahanmuuttaja) tai, että peruskoulussa oltaisiin oltu hereillä silmät ja korvat auki. Minä olen väärässä ja minun asenteeni on huono.

Kun joku varastaa pihagrillini, riippumattoni tai rappukäytävään laittamani kasvin, väärin ei ole tehnyt varas vaan minä, joka olen jättänyt omaisuuttani valvomatta julkiselle paikalle. Olen ollut väärässä, tehnyt väärin ja nyt minua rangaistaan väärässä olosta. Jos valitan asiasta tai koen asiat epäreiluiksi, asenteeni on väärä. Koska vika oli minun, koska olin väärässä.

Kun yläkerran pakkohoitoon poliisin toimesta viety asukas hakkasi kaiket päivät ja yöt seiniä tehden elämästä helvettiä, olin minä väärässä koska koin näin. Minun olisi pitänyt ymmärtää, että hänellä oli mielenterveysongelmia. Kun esitin kysymyksen, että eikö voitaisi nähdä sillä lailla, että minulla on sellainen mielenterveysongelma, että en pidä kun naapuri hakkaa vasaralla seinää 24/7? Kuulemma ei. Olin väärässä kun ajattelin näin ja asenteeni oli väärä.

Kun yläkerran hullu puhkoi pakuni renkaat, oli syy jälleen minun. Olinhan provosoinut häntä käskemällä häntä ”suksimaan vittuun”. Olin tehnyt väärin kun en ollut suvainnut hänen mielenterveysongelmiaan ja tappouhkauksiaan. Naapuri ei tehnyt mitään väärää. Hänellä on mielenterveysongelmia.

Kun hullu saatiin pois, aloitti asunnon omistaja siinä Air B’n’B-toiminnan. Kaikensorttisia ihmisiä juoksee nyt päivät ja yöt läpeensä rapussa ja talomme muistuttaa elämältään tuntihotellia. Kuka on tehnyt väärin? Minä, koska asenteeni on huono ja elämänvalintani ovat vääriä. Minun pitäisi muuttaa maalle koska elämisen äänet kuuluvat kerrostaloon. Kun valitin, että rapussa metelöidään kuin Kairon markkinoilla, tein väärin koska joku joka huutaa rapussa 120dB voimalla kännykkäänsä saattaa olla maahanmuuttajataustainen. Nyt olen sekä väärässä, että rasisti.

Kolmekymmentäviisi vuotta ja aina väärässä. Jopa silloin kun olen oikeassa. Väärä asenne, väärin tiedetty, väärin osattu.

Jos muut eivät osaa tai tiedä, he eivät ole väärässä. Minä olen, tiesin, osasin tai en osaisi.

Hammaslääkäri on paras lääkäri

Hammaslääkärit. Heitä pelätään ja inhotaan. Mutta miksi?

Hammaslääkärikäynti on aina satavarmasti tuttu ja turvallinen kokemus, jos on kertaakaan aiemmin käynyt hammaslääkärissä. Tavalliselle lääkärille mennessä et koskaan tiedä tungetaanko neula kyynärtaipeeseen vai taskulamppu hanuriin, hammaslekurilla homma on aina sama; heittäydy lepolassiin, avaa kitasi ja anna hammaslääkärin tehdä työnsä.

Hammaslääkäri ei suhtaudu instrumentteihinsa maanisella mustasukkaisuudella vaan peilejä, pinsettejä ja autoklaavia saa vapaasti ihmetellä ja ehkä jopa koskea. Lisäksi he tarinoivat mielellään eri puudutusaineista ja hammaskirurgisista operaatioista.

Hammaslääkärit ovat lisäksi huumorintajuisia; minä kerran ehdotin yhdelle hammaslääkärille, että laittaa operointihuoneen seinälle kuvan hyeenan purukalustosta (kuten vuoden 1986 elokuvamusikaalissa Pieni kauhukauppa), ihan vaan herättämään keskustelua ja toimimaan varoittavana esimerkkinä kaikille jotka eivät harjaa tarpeeksi. Lääkärin mielestä idea oli hyvä!

Hammaslääkärit ovat aidosti kiinnostuneita suusi terveydestä, kun lähdet hammaslääkäriltä kotiin, toivottaa valkotakkinen hammaslääkäri heipat siihen malliin, että vilpittömästi toivoo ettei näkisi sinua enää tuolissaan. Hammaslääkärissä neuvotaan kädestä pitäen kuinka hampaat harjataan ja kuinka niitä estetään reikiintymästä. Tavallisessa lääkärissä saat nipun tulosteita epäonnistuvaa itsehoitoa varten tai vaihtoehtoisesti loppuelämäsi kestävän mielialalääkitysen jonka tarkoitus on estää sinua ”jäämästä koukkuun” buranaan, jota popsit päivittäin jännetupentulehdukseen.

Hammaslääkäri on reilu. Hän tietää, että sinäkin olet vain ihminen kuten hänkin, ja siksi hän ei kohtele sinua kuin imbesilliä kun näkee, että hampaasi ovat värjäytyneet tupakasta, kahvista ja siitä kyykkyhyllyn pinot noirista. Eikä hän huomauta kesän aikana ilmestyneistä vatsamakkaroista.

Vastaavaa ymmärrystä elämän aallokoissa ei löydy työterveys- ja vakuutusyhtiölääkäreissä; joiden kanssa asioidessa dialogi on kutakuinkin tämmöistä.

Lääkäri: Jahas [X] potilas ylipainoinen
Potilas: No ehkä kaksi kiloa.
L: Mites tuo alkoholinkäyttö?
P: No pari bisseä viikolla ja punkkupullo lauan
L: [X] potilas on alkoholisti
P: No ei kai pari bisseä viikolla tee alkoholistiksi?
L: Alkoholi lisää * tähän väliin sata eri tautia ja taudinkuvaa * riskiä 350% ja johtaa kuolemaan
P: No kaikkihan me kuollaan joskus.
L: [X] potilas on itsetuhoinen
P: Mitä??
L: Mites tupakointi, oletteko lopettanut?
P: En ole edes aloittanut!! Jouluna poltin sikarin ja juhannuksena pikku hiprakassa pari savuketta
L: [X] Potilaalla laaja-alainen päihdeongelma
P: Nyt kuules, minä en tullut tänne herjattavaksi vaan työhöntulotarkastukseen!
L: Koetteko itsenne työkykyiseksi?
P: Kyllä!
L: Hmmm..täällä meillä lukee, että olette itsetuhoinen.
P: Te laitoitte sen itse sinne. Kuulkaas, juuri tämmöisen paskan takia ihmiset juovat ja polttavat. Nytkin tekee mieli vetää kännit aloittaa se tupakointi.
L: [X] Potilas ilmoittaa piikittävänsä kenkälankkia joluunsa estääkseen vieroitusoireita tulemasta. Lisäksi potilas on luultavasti hullu sekä satanisti ja varmaan juo tuoremehua heti hampaiden harjauksen päälle!!!
P: PITÄKÄÄ TUNKKINNE! On se jumaliste, ettei terve kaksikymppinen kelpaa ratapölkyn vahtijaksi Mäntsälän varikolle!!

maanantai 10. joulukuuta 2018

Housut repee ja orava vittuilee


Pelihousujen repeäminen. Kaikille tuttu käsite. Yleensä ne repeävät suunnattoman harmistuksen aiheutuessa käyttäjälle joka puretaan em. vaatekappaleeseen. Raamatun aikoina ketutusta purettiin repimällä ihokas.

Minun ongelmani on itsestään repevät ”pelihousut” eli ainoat farkkuni. Niitä voisi kutsua ekologiksi housuiksi, ne kun hajoavat ihan itsestään. Kiusallisesti eräät määrätyt saumat ovat varsinkin pettäneet minut, nimittäin upslaakien taitteet sekä taskujen ulko- ja sisäsyrjät.

Upslaakien nirhautuessa liki irti (olen toki parsinlangalla niitä korjaillut) ei ongelmaa vielä ole, sillä risoja lahkeita ei ihmettele kukaan näinä aikoina kun jokainen on oman elämänsä rocktähti, mutta revenneet taskut ovat harmittavat. Kun sisätasku irtoaa käyttöpinnasta, syntyy taskun kohdalla olevaan aukkoon ”valetasku”, eli toisin sanoen hätäinen käsi saattaa eksyä taskun sijasta lahkeeseen.

Käden näin tehdessä ei vielä olla ongelmissa, mutta mikäli taskuun laitetaan jotain, kuten kännykkä, valahtaa se lahjetta pitkin alas lattialle. Näin kerran jo kävikin, sangen nolosti ollessani soittoruokala Käpygrillissä; kännykkä varomattomasti taskuun ja lähtiessäni tiskille, tunsin miten luuri valui koipea pitkin saappaanvarteen.

Olen kuitenkin 35-vuotias toimitusjohtaja ja liikemies eikä arvolleni ole sopivaa kökkiä korttelipubin lattialla onkimassa firman puhelinta buutsista. Pahinta olisi jos jotkut hipsterit näkisivät ja alkaisivat matkia käytöstä. Puolet Suomen nuorista kulkisivat iPuhelin kumisaappaassa. Hirveää.

Asian voisi pragmaattisesti ratkaista ostamalla uudet housut, mutta kaltaiselleni herkälle taiteilijalle tämä ei ole vaihtoehto. Kaupoissa on ryysistä näin joulun alla ja mieltäni kirvelee vieläkin vuonna 2013 Prismasta ostetut Jaamekset, joiden persaus kului kolmessa viikossa puhki. Olin humalassa hukannut vielä ostokuitinkin joten sinne menivät nekin 35€.

Olen yrittänyt antaa ymmärtää eri tahoille, lähinnä isoille vaatetusalan toimijoille, että heidän olisi kannattavaa sponsoroida minua vaatteilla ja vastineeksi voisin antaa heille somenäkyvyyttä, esimerkiksi nuorison suosimassa Instagrammissa. Toistaiseksi olen jäänyt vaille sponsoridiilejä ja sanoisin, että nykyiset farkkuni kestävät korkeintaan 1-2vko jonka jälkeen joudun menemään housuostoksille ja minulla ei todellakaan ole ostohousut silloin jalassa vaan ostobokserit. Ellen paikkaa nykyisiä pelihousuja lätkäerkalla.

Lopuksi vielä kuva arkkivihollisestani, oravasta jonka olen nimennyt Herra Persenaamaksi, eli HooPeeksi. HooPee syö kaikki talipallot mitä laitan linnuille ja kun yritän hakata ja tökkiä sitä harjanvarrelle, väistelee tämä kuin paraskin ninja ja säksättää latvustosta mitä profaaneimpia herjoja oravakielellä. Lisäksi HP:lla on pr-hommat hoidettu helvetin hyvin, läheisen koulun lapset pitävät nimittäin minua pahiksena ja oravaa hyviksenä.

Hyvää alkanutta työviikkoa kaikille.

Herra Persenaama

tiistai 13. marraskuuta 2018

Tiedät olevasi maalta

Teksti ei ole minun kirjoittamani, mutta se naurattaa joten pannaan jakoon.


Tiedät olevasi maalta, kun mielestäsi on ruuhkaa, jos 4 autoa odottaa vuoroaan traktorin ohittamisessa. Mittaat välimatkoja tunneissa. Kotiseutusi ainoat liikennevalot löytyvät Nesteen autopesulasta.

Näet ihmisten pitävän metsästysvaatteita sosiaalisissa tilaisuuksissa. Ainakin yksi naapureistasi polttaa viinaa kotona ja kaikki tietävät sen, jopa poliisi, koska se luultavasti on sen veli. Sinun mielestäsi 'sexy lingerie' on silkkipyjama Lidlistä.

Lehmät ovat vain osa maisemasta. Pukeutua 'hienosti' tarkoittaa flanellipaidan helman tunkemista housujen sisään ja jalkoihin laitetaan puhtaat goretexkengät.

Olet ihan oikeesti ajanut 200 km edestakaisin osallistuaksesi juhliin. Koulut eivät ole kiinni jos sataa lunta tai on liian kylmä. Et voinut ostaa tupakkaa nuorempana, koska myyjät tiesivät tarkalleen kuka olet ja minkä ikäinen.

Kun menet kävelylle harrastaaksesi liikuntaa, ainakin 2 henkilöä pysähtyy ja kysyy että, ”tarviitko kyytiä”.

Viikonloppujännitys tarkoittaa käyntiä naapurikunnassa.

Opettajasi sekoitti sinut aina isääsi tai siskoosi. Et käytä vilkkua kääntyessä autolla, koska kaikkihan tietävät minne olet menossa. Jos soitat väärään numeroon niin saat oikean sieltä.

Puoli kuntaa pitää henkeään, kun joku yritys aikoo muuttaa pois paikkakunnalta. Naurat täyttä häkää kun luet tätä, koska tiedät että kaikki on totta, jonka jälkeen jaat tämän kaikille kavereillesi, jotka ovat melkein koko paikkakunta.

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Smena 8M

Smena 8M. Tuo kaikkien arvostama moduulikamera, ”neukkulan leica” kavereiden kesken. Tästä on varmasti jokaisella mielipide, sen ei tarvitse perustua konkreettiseen kokemukseen, sillä jo laitoksen ylevä muotokieli on omiaan herättelemään tunteita.

Smena 8M


Kamera edustaa itänaapurille ominaista ”built for purpose” -muotoilusuuntaa, jota voitaisiin pitää ehkä täydellisenä vastakohtana italialaiselle tyylille jossa esteettiset arvot usein menevät teknisen toimivuuden edelle. Smena 8M istuu huomaamattomasti tyylillisten kavereidensa seuraan, joita ovat mm. betoniporsas, harjateräs, Lada Niva ja Pohjois-Karjalan Prikaatin Los Vekaroksen lomaparatiisi.

Kamera on valmistettu kaikkien rakastamassa Neuvostoliitossa LOMO’n tehtailla (tehtaan nimi tulee muuten sanoista Loistavan Onnistuneet Mustavalkoiset valOkuvat. Tämä tarina on tosi.)

Kameran runko on muovia? Se voi myös olla bakeliittia, nyt tarvittaisiin joku vanha ihminen paikalle tunnustelemaan. Muovikuoret natisevat liitoksissaan tavalla joka kertoo, että kameran suunnitellut taho on todennäköisesti tutissut vodkakrapuloissaan piirtopöytänsä ääressä, mutta myös että pudotessaan lattialle kuori joustaa eikä kamera räjähdä tusinan paskaksi, turvallisuusominaisuus joka otettiin huomioon myös legendaarisessa Nokia 3310’ssä.

Smena 8M on muodostunut minulle jonkinlaiseksi fetiŝŝiksi ja pakkomielteeksi ja huomaan, että minun on pakko maistaa tätä kameraa. Maku on muovinen ja likainen, mukana on halpaa keinokuitua sekä hiilikaivosten savusumua. Suureksi hämmästyksekseni kamerassa ei ole ollenkaan ”ryssän hajua”, mikä yleensä kuuluu asiaan näiden neukkukameroiden kanssa. Zorkit ja Fedit on pitänyt perinteisesti kääriä isoisän suojeluskuntamantteliin ja asettaa Mannerheimin muotokuvan eteen vähintään kolmeksi viikoksi, ennen kuin perunasopan, mahorkan ja pesemättömän perseen haju on tyystin kadonnut niistä!

Kamerassa on lehtisuljin joka muuten synkkaa salaman jokaisella ajalla, eipä löydy näin hienoja toimintoja kapitalistisista rappiokameroista (no löytyy mutta innostuin), lisätarvikekiinnike eli tuttavallisemmin salamakenkä, jalustaruuvi, kirkas etsin ilman sommittelua haittaavia mittareita ja muita vinkuleluja ja erilliset käyttökytkimet niin sulkimelle, filmin siirrolle ja laukaisijalle. Laukasijaan saa kierrettyä kiinni vitkalaukaisimen tai lankalaukaisimen.

Kirkkaasta etsimestä tahdon mainita vielä sen verran, että se mitä linssiin on satsattu on selkeästi otettu pois etsimestä. Etsin on muovia ja sen läpi tiiratessa maailma on harmaa ja synkkä ja jotenkin oudolla tavalla vääristynyt, aivan kuin ruotsinlaivalla kun kerran sait tyrmäystippoja.

Muovisessa kamerassa on tuntemattomasta metallista valmistettu kiinteä objektiivi ”T-43”, polttoväliltään 40mm ja valovoimaltaan f4. Suljinajat löytyvät portaattomasti haarukalla B-1/250s. Tarkennus tapahtuu tieteellisellä arvausmetodilla. Objektiivin lasipinnat ovat ilmeisesti päällystettyä mallia, en tiedä onko niissä radioaktiivista lanthaniumia kuten Industar-61 obiskoissa.

Mutta kyllä Smenakin säteilee. Säteilee hyviä viboja!!

Kuvaaminen on helppoa ja hauskaa kuin nukkuvan lapsen lyöminen! Peukalorullalla siirretään filmiä aina kuvanoton jälkeen jotta saadaan tuoretta emulsiopintaa valoitettavaksi tai jätetään siirtämättä jos halutaan hullunhauska kaksoisvalotus. Seuraavaksi viritetään suljin (cock the shutter on muuten suomeksi sulkimen kyrpäyttäminen), määritellään aukko & aika, arvata..arvioidaan tarkennusetäisyys, sommitellaan kuva ja painetaan laukaisijaa. Sulkijan virityshana tarraa yleensä sormeen kiinni jos niitä erehtyy pitämään kameran etupuolella jolloin kuva sekä ylivalottuu, että tärähtää roimasti. Tätä ”taiteellista efektiä” arvostetaan suuresti degeneroituneiden yksilöiden parissa. Smenan kanssa kannattaakin opetalla NPKE-kuvausmetodi (=Nakit Pois Kameran Etupuolelta).

Yleisen tiedon mukaan Smenojen laukaisunappi pitää painaa aina pohjaan asti, vaikka suljin kävisi vähemmälläkin painamisella. Jos laukaisijaa ei paineta aivan pohjaan asti, ei filmiä pääse rullaamaan seuraavaan ruutuun. Itselleni ei tämmöistä ongelmaa ole vielä eteen tullut, sillä olen niin kovakourainen, että intisssä hajosivat niin rynkky, tetsari kuin kenttäkeitinkin. Peruskoulun liikuntatunnilla en saanut työntää kuulaa kun opettaja pelkäsi, että särjen sen.

Filmi kelaantuu kameran sisällä ”kelauspuolalle” johon filmin alkupää pitää syöttää. Perinteinen filmiliideri ei tähän sovi vaan alkupää pitää saksilla muotoilla sellaiseksi, että keskellä sojottaa sellainen kieli joka sopii kelauspuolan hahloon. Kokeilemalla oppii.

Filmi kelataan takaisin painamalla laukaisunappi pohjaan ja kiertämällä filminkelausvipua.

Smena 8M parhaita puolia on ehdottomasti sen koko ja paino. Objektiivi törröttää rungosta jonkin verran, joten tätä ei ihan laiteta kansitakin povariin kuten paljekameraa tai modernia pokkaria, mutta farkkutakin povariin tai talvitakin taskuun tämä sujahtaa jokseenkin kivuttomasti. Painoa laitteella on (ilman filmiä) 263 grammaa, eli kymmenisen grammaa enemmän kuin modernilla älypuhelimella.

Koska filmin siirto ei viritä suljinta, voi filmin siirtää joka kuvan jälkeen eteenpäin valmiiksi ja kamera on aina valmiina ottamaan seuraavan tärähtäneen ja huonosti sommitellun kuvan, kunhan sulkimen hanan vain vääntää ala-asentoon ensin!

Smena 8M on sympaattinen kamera, se on kuin kameroiden kuin rättisitikka. Kaunis se ei ole, mutta siitä tulee hyvälle tuulelle.

Vein kameran jopa testiin josta kovin monen kameran kanssa ei olla selvitty, testin nimi on Tuleeks turpaan -testi – jossa siis mennään yleiselle paikalle ottamaan valokuvia ja katsotaan miten kansalaiset reagoivat, mainittakoon että Nikonilla tai Canonilla kuvatessa dunkkuun tulee lähes aina. Eilen otin Smenan mukaan ja painuin suoraan soittoruokalaan, jossa oli karaoke. Perillä kytkin kameraan helvetin ison, kääntyväpäisen Sunpak -salamavalon ja kävin ottamassa lähipotretin paikallisesta kultakurkusta.

Ei mitään reaktioita. Joku jopa näytti peukkua. Tämän lyhyen testin päätöksellä voin todeta, että rivikansalainen suhtautuu Smenalla kuvaajaan samalla positiivisuudella ja riemulla kuin Ruotsin häviöön jääkiekon MM-kisojen finaalissa.

Nastaa alkavaa työviikkoa kaikille! Ohessa Smenalla otettuja kuvia! Kehitys Rodinalissa 1:100, 60min.


Kirjoittaja on liikemies ja sekakäyttäjä.

Pullonpalautuskoneen sisäkaluja

Heijastuma lätäköstä

Kaksoisvalotus kauppakeskus Arabiassa

Käärmetalon portaikkoa

Pesutuvassa

Öinen katu

Hedelmiä K-Supermarket Arabiassa

Suomen lippu liehuu isänpäivänä