maanantai 31. lokakuuta 2016

Mikä mättää sosiaalisessa mediassa

Avauduin eilen vähän kieli poskessa, että sosiaalista mediaa ei voi enää seurata koska kaikki mitä siellä on, on pelkkää huumehomojen ylistystä, feminazien triggeröitymistä eikä kukaan enää syö grillimakkaraa. Se maksoi minulle välittömästi kolme seuraajaa. Hyvä niin.

Olen jo hyvän tovin ollut aivan ymmälläni meiningistä niin Twitterissä kuin Facebookissa. Minun käsitykseni "hyvästä sosiaalisesta" mediasta on tukku kissavideoita, pizzareseptejä ja röhönaurua Ylilaudan parhaimpien (lue: alapäähuumoria) lankojen parissa. Jos oikein muistan, niin nuo seikat olivat itseasiassa syynä siihen että koko sosiaaliseen mediaan lähdin matkaan. Asiaan vaikutti varmastikin myös toistuvat bännit Chilifoorumin ja Sikaritalon keskustelupalstoille.

Sosiaalisen median ensimmäisen aallon syöpä olivat mielensäpahoittajat. Nämä jotka tahallaan tai tahattomasti ajautuivat sellaisten asioiden pariin joista tuli paha mieli. Ikäväähän se on maailmassa että kaikki asiat eivät mene niin kuin itse haluaisi.

Toinen aalto olivat nämä ammattimielensäpahoittajat jotka lähtökohtaisesti olivat liikenteessä vain osoittaakseen missä he näkivät vääryyttä. Enää ei riittänyt että joku asia ärsytti, riitti että asialla oli potentiaalia ärsyttää. Vähän kuin John Turturron roolihahmo elokuvassa Anger Management joka näkee riidan haastamista jokaisessa mahdollisessa tilanteessa.


Kolmas aalto on tämä SJW-porukka. SJW on lyhenne sanoista Social Justice Warrior. Pähkinänkuoressa tämä porukka on siis pro-feminismi, pro-tasa-arvo, pro-monikulttuurisuus. Siis hyvien asioiden puolesta olevaa jengiä.

Paitsi että ei. Tälle jengille kaikki ne jotka eivät tatuoi otsaansa 'FEMINISMI RULES OK', lahjoita asuntoaan romanikerjäläisille ja toistuvasti huuda keuhkojensa pohjasta kadulla sitä miten seksuaalivähemmistöjä syrjitään koska Suomi on ihmisoikeuksien kehitysmaa, ovat Adolf Hitlerin reinkarnaatioita.

Heillä on paljon teesejä, jotka eivät ainakaan tämmöisen pakettiautolla ajavan makkaransyöjän korviin kuulosta kovinkaan järkeviltä.

Mikään ei ole tärkeämpää kuin tasa-arvo. Ja se että nyt on valkoisten heteromiesten aika mennä kivien alle piiloon.

Valkoinen heteromies edustaa kasvotonta väkivaltakoneistoa, vaikka 99,9% valkoisista heteromiehistä ei tietääkseen edusta kasvotonta väkivaltakoneistoa eikä missään tapauksessa edes tahtoisi edustaa. Valkoisella heteromiehellä ei ole sananvaltaa siihen mitä hän edustaa.

Mikään ei ole tärkeämpää kuin sukupuolten välinen tasa-arvo ja siksi puolelle johtajista tulee antaa fudut ja tilalle naisia ammattiosaamisesta riippumatta.

Sosiaaliturvalla tulee pärjätä yhtä hyvin kuin töitä tekemällä. Jos sinulla on työpaikka, sinulla ei ole lupa kommentoida tätä asiaa.

Mikään ei ole tärkeämpää kuin yksilönvapaus, paitsi se että yksityinen omaisuus/omistaminen puretaan ja se pitäisi tehdä laittomaksi.

Kirkolla ei ole osaa eikä arpaa eikä mitään sananvaltaa siihen rakastaako Matti Perttiä ja Liisa Pirkkoa, mutta kaikkien homojen ja lesbojen pitää ehdottomasti päästä kirkossa naimisiin, typerät heterot eivät saa kommentoida asiaa.

Maskulismi on sortoa, feminismi on parhautta.

Työnteko on älyllisesti heikoille varattua hommaa, kaikki fiksut ovat keksineet että rahaa saa myös kotona makaamalla.

Noh, aika kärjistettyjä esimerkkejä tuli noista kaikista. Valitettavasti en pääse kopioimaan varsinaisia teesejä ja tietoiskuja, koska suurin osa näistä SJW-ihmisistä on blokannut minut koska olen "käppäukko", "setä" ja "hirveä rasistijuntti". Mielenkiintoista sinällään että oikeassa elämässä olen saanut jatkuvasti turpaani siksi että puolustan naisten oikeuksia, pidän heikompien puolta ja hyysään kaikenmaailman ulkomaanpellejä.

Kolmannen aallon sosiaalisen median käyttäjä

Itseäni kovasti ihmetyttää tämmöinen meininki, sallin toki kaikenlaisen käytöksen ja osaan olla seuraamatta näitä übersuvakkeja (uudissana jonka keksin itte t. sedö) mutta jotenkin heillä on pakottava tarve tulla kertomaan naamalleni, että olen väärässä ja perseestä. Sallin toki senkin, koska uskon mielipiteenvapauteen.

Missä vaiheessa maailma meni sellaiseksi, että sen sijaan että oltaisiin sorrettujen puolella, mainostetaan mahdollisimman kovaa, että ollaan sorrettujen puolella? Heikompien puolustaminen on velvollisuus ja jeesaan aina kaveria mäessä, mutta että huutelisin siitä koko ajan ääneen?


Ylilaudalla joitain pahimpia ylilyöntejä onkin ruodittu





Ja onpahan tämän blogin pitäjäkin päässyt vihapuhetta levittävänä setänä edellämainitun tapauksen twiitteihin.


On jotenkin surullista että sosiaalinen media täyttyy tämmöisestä vihapuheesta, sillä vihapuhettahan sekin on, että haukutaan kaikki muut. Mitään keskustelua ei yhdenkään SJW-ihmisen kanssa voi harrastaa, sillä se rajoittuu ainoastaan erilaisiin hyväksyviin "komppaan" ja "just nii" onelinereihin. Mikäli rohkenee olla eri mieltä, pyytää taustatietoa väitteeseen tai tarjoaa vaihtoehtoista ratkaisua tulee vastaukseksi kuin apteekin hyllyltä "LOL syö paskea"-tasoinen huudahdus jonka tarkoitus on käsittääkseni olla ironinen ja alentuva kaikessa infantiilisuudessaan. Ja blokki heti perään jotta varmasti saadaan se kuuluisa viimeinen sana. Tosi fiksua käytöstä.

En ryhdy arvailemaan mikä oikeasti motivoi näitä sankareita suu vaahdossa puolustamaan kaikkien oikeuksia, keksittyjä tai ei, mutta veikkaan vapaata kasvatusta ja sosiaalituilla loisimisen mahdollistavaa joutilasta elämäntapaa. Jos näille haihattelijoille oltaisiin vain reilusti annettu tukkapöllyä lapsena sekä isällisiä ohjeita kuten "Nyt vittu naama kiinni!" ja "Pöljästä ei dosenttia tule, mutta tiskari voi tulla" niin tuskinpa näitä ammattimielensäpahoittajia olisi puoliksikaan niin paljon.

Itselläni on niin paksu nahka etten pahoita mieltäni mistään. Meikäläiselle HV meinaa hyvät viikonjatkot!

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Papumössöhässäkkä

Olen varmaan joskus kirjoittanut refried beanseista? Tein niitä joskus, mutta homma kaatui siihen, että sopivia pintopapuja ei oikein meinannut löytyä. Eikä tämä safka koskaan oikein iskenyt omaan makuhermooni.

Viime aikoina olen ostanut Pirkka-sarjan pahvitetroihin pakattuja papuja, niissä tuntuu olevan sopiva määrä tavaraa, ainakin tälle ruokakunnalle.

Tänään ei oikein mikään "oikea" ruoka maistunut ja muistin nämä herkulliset pavut ja vanhan kunnon refried beans-reseptin.

Tarvitaan

1 tetrapakkaus Pirkka ruskeat pavut suolaliemessä
2 valkosipulinkynttä
1 pieni sipuli
Juustokuminaa
Jauhettua korianteria
Savustettua paprikajauhetta
Sitruuna- tai limemehua
Chilisoosia ja chiliä

Aloita hienontamalla sipulit ja chili todella hienoksi silpuksi. Laita paistinpannulle ~50g voita ja lämpöä sen verran että voi sulaa ja voit hellästi kuullottaa sipulit siinä. Kun sipulit eivät ole enää raakoja, lisää hienonnettu chili ja freesaa koko palettia minuutti pari.

Lisää pannulle valutetut ja huuhdellut pavut ja paistele niitä miedolla lämmöllä pari minuuttia. Lisää kuivamausteet ja pyörittele minuutin verran.

Ryhdy sitten paistinlastalla tilsimään papuja mössöksi, tässä menee pieni tovi ja lopputuloksena on todella kinttana mössö joka tarttuu paistinlastaan. Kaada tilsimisen lomassa pari reilua ruokalusikallista sitruunamehua pannulle. Lopulta massa pitäisi saada oikaistua sellaiseksi, että sitä voi maissilastuilla nostella hampaiden väliin, itse kaadoin pannulle LIDListä ostamaani ja mainioksi havaitsemaani Kania/Badia/Dadia (en muista tuotenimeä) chilisooseja, chipoltesoosia ehkä 2rkl ja peruschilisoosia 1rkl. Lopuksi lisäsin ehkä vielä desin verran vettä ja kiehautin koko roskan nopeasti. Lopputuloksena oli sellainen löysän puuron oloinen ruskea "papuhässäkkä" jossa maistuvat pavut, chili, juustokumina ja sitruunan raikkaus. Soveltuu moneen, mutta itse olen syönyt tätä dippaamalla siihen maissilastuja, nachojako ne oli?

Ruokakuvaa ei tietenkään ole. Pärjäilkää ilman.

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Nyhtökauraa !

Innostuin nyhtökaurasta välittömästi luettuani aiheesta, innostun muutenkin kaikesta safkaan liittyvästä mutta nyt innostukseni oli poikkeuksellista sillä olen jo pidemmän aikaa pyrkinyt välttämään tehotuotettua lihaa.

En tässä ryhdy sen kummemmin avaamaan että mistä on kyse, jos et vielä tiedä mitä nyhtökaura on niin katso googlesta tai valmistajan kotisivuilta.

Lyhyesti ja ytimekkäästi se on kaurasta ja palkokasveista tehtyä lihankorviketta, mutta toisin kuin soijarouheella, sen suutuntuma ja yleinen koostumus on lähempänä lihaa.

Nyhtökauraa on tosin pirullisen vaikea hankkia - vielä! Kuulemani mukaan tuotanto lähtee pyörimään isolla mallilla lähitulevaisuudessa, nykyisin tavaraa voidaan toimittaa vain muutamia paketteja per kauppa.

Oman nyhtökaurani sain suosikki K-kaupastani Arabian K-marketista jonka tuotevalikoimaa ja hintatasoa olen toistuvasti ylistänyt polvillani huutaen, kyynelten valuessa silmistäni.

Kuinka sitten pääsin käsiksi tähän (toistaiseksi) harvojen ja valittujen herkkuun? Olemalla tiedostamattani ärsyttävä, käyn tuossa K-marketissa liki päivittäin kaupassa ja kun luin sosiaalisesta mediasta, että tavaraa ryhdytään toimittamaan K-marketteihin, ryhdyin kyselemään sen perään. Sain toistuvasti saman vastauksen, laatikoita tuli 4-12 kpl ja ne myytiin viidessä minuutissa kun kauppa aukesi aamuseiskalta. Ymmärrettävästi punkbändin manageri ei ole kaupassa-asiointikunnossa aamuseitsemältä jos on ylipäätänsä edes hereillä joten päädyin suomimaan kauppiasrukkaa verbaalisesti, syyttäen häntä syrjinnästä pitkätukkaista ja päivisin nukkuvaa kansanosaa kohtaan!

Noh, tarina saattaa olla pikkaisen väritetty mutta villakoiran ydin on kuitenkin se, että parin viikon sitkeän "onkxs tietoo"-kyselemisen jälkeen minulle juhlallisesti ojennettiin paketillinen nyhtökauraa.

Nyhtökaura on hyvännäköistä jo paketissa, siinä on sellainen lihainen fiilis toisin kuin soijarouheessa joka näyttää ihan kissanruoalta. Kampesin välittömästi himaan aarteeni kanssa ja ryhdyin pläräämään nettiä hyvää reseptiä etsien. Päätin yksinkertaisesti paistaa nyhtiksen (keksin jo lempinimenkin sille) voinokareen kera ja maustaa sen siihen malliin, että sen voi lapioida tortilloiden väliin.

Nyhtis paistui nätisti ja tuntui imaisevan enimmät rasvat itseensä, nakkasin mausteseosta pannulle ja hämmentelin hetken ja päädyin kippaamaan pannulle myös desilitran verran vettä jotta saisin huuhdeltua mausteet jotka jäivät kuivina nyhtiksen pinnalle. Heti kun vesi oli haihtunut, sammutin levyn ja jätin nyhtiksen jäähtymään.

Nyhtökauran maku sellaiseen ei ole kovin kaksinen, ei suolainen, ei makea. Ei oikeastaan minkään makuinen. Mutta suutuntuma on kiva, se muistuttaa vähän nyhtöpossua ja broilerisuikaletta.

Fajitaksien väliin livahti salaatinlehtiä, tomaattia, Pirkan chipoltesalsaa, itsetehtyä guacamolea, sipulia, jalapenoviipaleita ja kermaviiliä. Ja nyhtökauraa.

Jepskukkuu. Tuo lihan näköinen on sitä. NYHTISTÄ!

Kaikenkaikkiaan kokemus oli positiivinen, nyhtökaura on mielestäni hyvä tuote. Oikein maustettuna herkullinen, sen suutuntuma on lihaisa, se korvaa varmasti monessa ruuassa jauhelihan, ylikypsän lihan ja broilerisuikaleet eikä sen hintakaan 4,99€/250g ole paha. Onhan se toki tuplasti kalliimpaa kuin jauheliha, mutta tässähän ei ole kypsennyshävikkiä ollenkaan ja koin että tuo 250g vastasi heittämällä 400g jauhelihaa/broilerisuikaletta.

Kaverini Masin sanoin "tätä lisää ja isommat lusikat".

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Tapaus Lunatsarski, eli kuinka sain hyppysiini venäläisen 7-kielisen kitaran

Satuin Facebookissa lukemaan pedaalivelho Myrkky Nuolen (Poison Arrow FX) päivityksen jossa hän himoitsi venäläistä, oikeammin neuvostoliittolaista, Tonika-sähkökitaraa.

Tonika oli klassinen oman aikansa tuote, Neuvostoliitossa ei hyvällä katseltu amerikkalaista hapatusta ja sen mukana tulleita lieveilmiöitä kuten rock'n'rollia, mutta kansa rakasti Beatleseja ja muita joita kuunneltiin merirosvoradioista ja äänitettiin huonoille venäläisille kelanauhureille. Jotkut hurjat rakentelivat sähkökitaroita käyttäen runkona venäläisiä akustisia kitaroita joihin ympättiin tri. Frankensteinin tyyliin osia radioista ja televisioista sekä puhelimen mikrofoneja. Tarinan mukaan vuosien 1968-1972 ei koko Moskovasta löytynyt toimivaa yleisöpuhelinta koska rokkarinalut olivat särkeneet ne kaikki saadakseen osia kitaroihinsa. Tonikan piti olla vastaus sähkökitarakuumeeseen, mutta perinteiseen venäläiseen tyyliin homma sössittiin koko lailla ja lopputuloksena oli kitara joka oli aivan saatanan ruma, helvetin painava ja kaiken lisäksi toimi huonosti.

Mutta ei minun pitänyt Tonikasta kertoa, vaan Lunatsarskista. Tämä seitsenkielinen ihme on oikea herkkupala jos arvostaa pitkiä ja polveilevia tarinoita.

Aloitetaan alusta, vuonna 1810 K. M. Schroeder avasi pianotehtaan Leningradiin, tehdas teki pianoja ja muita soittimia menestyksekkäästi aina vallankumoukseen asti jonka jälkeen tehdas sosialisoitiin ja nimettiin uusiksi poliitikko-kirjailija Anatoli Lunatšarskin mukaan. Tehdas vaihtoi pianot harppuihin, luoja tietää miksi.

1960-luvun alussa jenkkihapatus oli saanut pysyvän jalansijan Neuvostoliitosta, Stalin oli kuollut ja se-ruma-setä-jolla-oli-ne-kulmakarvat päätti lievittää yleistä ankeutuslinjaa ja kitaroiden valmistus päätettiin aloittaa. Tehtaita oli alunperin kaksi, Lunatsarski Leningradissa ja toinen vastaava Moskovassa. Kun samaan aikaan mm. Vladimir Vysotski kollegoineen nautti yhä kasvavaa kansansuosiota, alkoi neukuissa todellinen kitarakuume.

Äiti Venäjällähän ollaan aina oltu sitä mieltä, että itsetehty on parempi ja muualta tuotu huonompi. Ja koska kitarat menivät kuin kuumille kiville, päättivät päättäjät, että nyt tehdään kitaroita eikä mitä tahansa kitaroita vaan perinteisiä 7-kielisiä malleja. Lunatsarskin tehtaille annettiin käsky tehdä piirrokset klassisesta 7-kielisestä jonka jälkeen ne toimitettiin eteenpäin tehtaisiin joilla on *eh* mahdollisuudet  tehdä kitaroita. Sanomattakin lienee muuten selvää, että kansa ei halunnut 7-kielisiä kitaroita vaan kuusikielisiä, aivan kuten Beatlesin pojilla ja Chuck Berryllä oli. Melkoinen osa 7-kielisistä kitaroista muokattiin 6-kielisiksi ottamalla yksi bassokieli pois. Hifistelijät muokkasivat kitaran lapaa ja porasivat sen uusiksi jotta 3L & 3R-virittimet olisivat istuneet siinä.

Homman nimihän oli siis se, että soitintehtaita ei tullut lisää vaan ihan perinteiset tehtaat alkoivat edellämainitulla mahtikäskyllä tehdä soittimia. Tehtaat jotka aikaisemmin olivat tehneet pöytiä, tuoleja tai sohvia pistivät nyt tuotannon katki ja ryhtyivät tekemään kitaroita, samoista puista ja samoilla välineillä joilla viikkoa aikaisemmin oltiin väsätty pirttikalustoja kolhooseihin. Tehtaiden puusepät eivät välttämättä olleet edes nähneet kunnollista akustista kitaraa, puhumattakaan että he olisivat pidelleet sellaista käsissään saati osanneet soittaa moista.

Tehtaat syytivät vuositolkulla, useiden kymmenien tuhansien kitaroiden kuukausitahdilla, ulos näitä kapistuksia jotka eivät välttämättä edes muistuttaneet kitaraa kuin kaukaa katsottuna. Likinäköisillä silmillä. Ja todella jurrissa.

Näitä kitaroita myytiin tylysti ilman mallinimeä, yleensä kitaran sisällä oli tarra josta kävi nimi artikkelinumero, tehdas ja hinta. Seitsenkielistä "Lunatsarskia" myytiin kolmeen eri hintaan 7,5 ruplaa, 12 ruplaa ja 22 ruplaa. Kolme hintaa kolmea eri laatuluokkaa varten, 7,5 ruplan kitaralla ei tehnyt yhtään mitään tai ainakaan sillä ei soitettu kahta biisiä peräjälkeen ilman massiivista uudellenviritys/kaulankorjausessiota. Olen omistanut tämmöisen kitaran ja kaiken muun huonon lisäksi siinä oli vielä halkeama kannessa. Korjasin sitä sen verran, että se ei hajonnut käsiin mutta soitettavaa peliä siitä ei olisi saanut. Paitsi jos olisi vaihtanut jokaisen osa.

Näissä kaikissa on sama erikoinen rakenne, sarjat ovat vaneria sekä halvoissa että kalliimmissa, mutta ilmeisesti kannen ja pohjan materiaalit vaihtelevat. Kyljet ovat myös jotain vaneria, jonkin venäläisen tekstin mukaan lentokonekäyttöön tarkoitettua erikoisvaneria.

Kaula on yhtä puuta ja takuulla tarpeeksi jyhkeä kestämään ilman kaularautaa, sääli että liitos koppaan on ryssitty (pun intended) tekemällä siitä jollain tapaa "säädettävä". Itse en ole kitaranrakentaja joten en pysty päättelemään mitä tuo "säätö" on ollut. Mahdollisesti sillä on voitu kompensoida eroja riippuen käytettiinkö kitarassa nailonkieliä vai teräskieliä. Ja siis tämä säätö tarkoittaa sitä, että kaula ei millään muotoa osu koppaan tehtyyn loveen, ei vaikka kuinka yrittäisi. Kaula siis passataan jotenkuten suunnilleen oikeaan kohtaan jonka jälkeen se kiinnitettään jyhkeällä pultilla jonka toiseen päähän on koneistettu neliskantinen "pultinpää" johon ei käy mikään työkalu, paitsi kitaran mukana tullut erikoismeisseli (joka todennäköisesti on ollut patterin ilmausavain). Virittäminen on tapahtunut siis kiristämällä kieliä ja samalla kaulaa tutkien ja sen kiinnitystä kiristäen tai löysäten. Erikoisena, masentavana, yksityiskohtana mainittakoon, että näissä on kaikissa satula tehty suoraan kaulaan.

Omakohtaisen kokemukseni mukaan kitaran saa kyllä vireeseen, mutta ongelmaksi muodostuu action, eli kielten korkeus otelautaan. Vaihtoehtoja on pääsääntöisesti kaksi, joko kielet läpsyvät ylempiin nauhoihin tai sitten action on parin sentin luokkaa jolloin kieltä painamalla se venyy jo sen verran että ei tarvitse murehtia hienovireestä. Käsittääkseni näitä ei pysty kunnolla soittamaan neljännen nauha yläpuolelta.

Itse soitan Lunatsarskiani slidella, osasyynä korkea action ja varsinaisena syynä se, etten osaa näppäillä kitaraa. Onneksi venäläiset 7-kieliset viritetäänkin avoin-G -vireeseen (D-G-B-D-G-B-D).

Kalleinta mallia näistä kitaroista en ole vielä nähnytkään, internettiä selaamalla olen oppinut, että niitä oli vain prosentti, tai vielä pahempaa, promille kaikista valmistuneista "Lunatsarskeista". Tarinan mukaan valtion hyväksymille virallisille ja oikeata musiikkia soittaville musikanteille hankittiin ihan oikeat soittimet ja muu kansa sai tyytyä näihin soitinten näköisiin tekeleisiin. Ahneet soitinkauppiaat myivät 22 ruplan Lunatsarskit yleensä käteisellä tiskin alta eniten tarjoavalle, täytyy pitää mielessä että 22 ruplaa oli iso raha tuohon aikaan ja soittokelpoisia instrumentteja jotka olisivat välttäneet ammattimaiseen keikkailuun ei yksinkertaisesti ollut.

"Lunatsarski" tai kitara mallia 344, hinta 7,5 ruplaa 

Jo tästä voi päätellä millainen kaulakulma siinä on

Ylpeän valmistajan leima

Talla on todennäköisesti samaa puuta kuin kaula. Tallaluun paikalle on hakattu pala otelautanauhaa

Lakkapinnassa näkyvät siveltimenvedot, todennäköisesti kitara on lakattu jollain huonekalulakalla.

Kaula on jossain vaiheessa painanut osan kannesta sisään.

Kaula on yllättävän siistiä työtä

Oikein itku tulee kun näkee, että joku on ihan oikeasti soittanut tätä


Kannen rimoitus on vähintäänkin erikoinen

Ehkä neljän tunnin puljaamisen jälkeen sain kiilattua kaulan sellaiseen asentoon, että kaikkia kieliä pystyisi soittamaan neljännen nauhan alapuolelta, mutta silloin otelaudan ja bodyn väliin jäi tämmöinen tila

Tänne väliin kuuluu laittaa kampa :D

Neuvostoliiton Irwin? Suosittu Arkadi Severni soitti massatuotetulla Lunatsarkilla, huomatkaa otelaudan alle kiilattu kampa joka tukee kaulaa.



Kalliimpi vastaava on selkeästi parempi ja viimeistellympi. Kaulakin on maalattu.

Twitter?

Tämä on jokin väliinputoajamalli, venäjää taitava ystäväni sanoi että kitara on "aito" Lunatsarski eli tehty Leningradissa.

Action on melkoinen, muttei sentään tuo ensimmäiseksi mieleen munanviipaloijaa

"Säädettävä kaula"

Satula on samaa kamaa kuin muukin kaula

Lakkaus on vähän parempaa vaikka kerrokset ovatkin melkoisia. Sääli että kuvasta ei näy, mutta siellä on siveltimenvetoja siellä täällä!
Pahoittelut mahdollisista asiavirheistä, jos niitä ilmenee niin korjaan kyllä.

maanantai 4. tammikuuta 2016

Sahtia mieli, osa kuusi - Mäskäystä käytännössä

Terve jälleen kaikille lukijoille! Eilen tein jälleen sahtia, nyt mainostamallani infuusiomäskäystekniikalla. Tosin oikaisin tässä hieman, pidin beta-glukanaanin hajoamiselle optimaalisen lämpötilan kuudella nestelitralla jonka jälkeen lisäsin vielä litran n.60-asteista vettä. Tähän litraan olin ensin laittanut n.11g katajanmarjoja ja desilitran vettä, porasin katajanmarjoja tehosekoittimella rikki, kaikki marjat eivät hajonneet mutta suurin osa kylläkin.

Eli koko prosessi aukikirjoitettuna:

Klo 18:35
Lämmitettyyn kattilaan 6l 40-asteista vettä sekä 6l (~3kg) sahtimallasta (Viking Malt). Voimakas sekoitus jonka jälkeen kattila takalevylle jota on hehkutettu täysillä vajaa minuutti (keraaminen liesi).

Tällä välin porasin katajanmarjat pieneen vesitilkkaan ja lisäsin 9dl ~80-asteista vettä.

Klo 19:00
Kuuma katajavesi mäskin sekaan, lämmön nosto liedellä 55-asteeseen.

Klo 19:10
Lämpö 55-astetta, kattilaan kansi ja kattila uuniin, uunin lämpö 65-70 astetta.

Klo 19:32
Mäskin lämpötilan nosto 67-asteeseen

Klo 19:45
Kattila uuniin jonka lämpö nostettu 75-asteeseen.

Nyt kattila saa olla uunissa 150 minuuttia jonka aikana mäskiä sekoitellaan kolmasti ja uunin lämpötila nostetaan vaiheittain 120-asteeseen.

Klo 21:05
Mäskin lämpötila 65-astetta, uunin lämpötila nostetaan 100-asteeseen.

Klo 21:40
Mäskin lämpötila 67-astetta, uunin lämpötila nostetaan 120-asteeseen.

Klo 22:15
Kattila pois uunista, mäskin lämpötila nostetaan liedellä 84-asteeseen, voimakkaasti samalla sekoittaen.

Klo 22:25
Lämpötila 85-astetta, mäski kauhotaan mehumaijaan ja ryhdytään valuttamaan. Ensimmäiset 6 litraa kaadetaan takaisin mäskin päälle kunnes vierre on kirkasta.

Klo 22:45
Vierre on kirkasta, mäskiä valellaan suoraan vedenkeittimestä otetulla kiehuvalla vedellä kunnes 10-litran keittokattila on saatu niin täyteen että siinä uskaltaa vielä käyttää sahdin.

Klo 00:45 Sahti on valutettu, kattilasta otetaan talteen 6dl vierrettä litran mittaan sekä pieneen lasiin ominaispainon mittausta varten.

Kun lasiin otettu vierre on jäähtynyt 20-asteeseen, voidaan sen kantavierreväkevyys mitata. Tässä tapauksessa mittari sanoo sen olevan 1065.


sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Sahtia mieli, osa viisi - mäskäys

"Mäskäys on oluenvalmistuksen vaihe, jossa idätetyistä jyvistä eli maltaista irrotetaan käymiskelpoiset sokerit lämpimän veden avulla. Yksinkertaisimmillaan mäskin lämpötila nostetaan tiettyyn pisteeseen, joka pidetään vakiona koko mäskäyksen ajan. Usein mäskiä pidetään kuitenkin tietyn mittaisia ajanjaksoja eri lämpötiloissa, joissa kussakin tapahtuu tietynlaista entsyymitoimintaa.
Mäskäyksessä on kaksi päämenetelmää: infuusiomäskäys ja keittomäskäys. Ensimmäisessä koko mäskiä lämmitetään kokonaisuutena, jälkimmäisessä siitä keitetään kerralla pieniä osia, jotka lisätään päämäskiin, ja jotka näin nostavat sen lämpötilaa."

Lähde: Wikipedia

Lupasin kirjoittaa sanasen mäskäyksestä ja kun blogini sahti-osion lukukerrat osoittivat kiinnostuneita olevan melkein neljäkymmentä kappaletta, päätin näin myös tehdä.

Mäskäys on itselleni toki tuttu asia oluenpanovuosiltani, mutta koska kertaus on opintojen äiti, raapustelen siitä nyt mielelläni tovin.

Kuten Wikipediasta lainaamani kappale kertoo, tarkoitus on saada maltaan sokerit irroitettua maltaista vierteeseen jotta niistä saadaan ravintoa hiivalle.

Alkoholi on muuten hiivan kakkaa ja pissaa!

Kappaleessa mainituista mäskäysmenetelmistä voimme heti unohtaa keittomäskäyksen, se on minulle aivan liian monimutkainen suoritus ja onnistuu parhaiten kokeneiden panijoiden ja ammattilaisten toimesta. Suosittu pilsnerolut on lähes aina (toivottavasti) mäskätty keittomäskäys-tyylillä.

Infuusiomäskäyskin on ehkä väärä termi sahdin mäskäykselle, koska siinä maltaat sekoitetaan koko vesimäärään. Sahdissahan vettä lasketaan vähin erin, aina kuumempaa ja kuumempaa kunnes mäski kiehuu. Erittäin mainiossa Sahtikirjassa, jota olen jo blogissani kehunut, löytyykin resepti sahdille kotikeittiössä, tämä resepti keskittyy infuusiomäskäykseen jossa siis koko ~3kg mallasmäärä lisätään kuuteen litraan esilämmitettyä vettä.

Yksi tärkeä tieto mäskäyksessä on lämpötila, se pitäisi tietää suhteellisen tarkasti - pelko pois! Ei sentään asteen tarkasti! - mutta suunnilleen. Kokenut sahdintekijä arvioi lämpötilat sormellaan ja itseasiassa yhtään enempää kokkaillut henkilö osaa myöskin aistinvaraisesti arvioida lämpötilan suunnilleen kymmenen asteen tarkkuudella ja se alkaakin jo riittämään, lämpöä tarkempaa on kuitenkin mäskäysaika.

Kaupoista saa nykyään pikkurahalla erilaisia digitaalisia lämpömittareita, halvimmillaan Biltemasta (9,90€), tarkkuutta hakeva kaveri tekee vertailumittauksen tarkaksi tiedetyn (ja yleensä kalliin) lämpömittarin kanssa ja näkee siitä pitääkö mittari paikkansa ja jos ei, paljonko se heittää. Lasiset lämpömittarit ovat tarkkoja ja edullisia eivätkä niistä lopu patterit. Niiden haittapuolena on heikko kestävyys ja valitettavasti elohopealla tai sen korvikkeella tärvelty mäski on biojätettä. Valintoja on siis tehtävä!

Mäskäysprosessin kemiallisesta puolesta kannattaa lukea täältä:

Kotipanimomestarin käsikirja

Vaikka prosessi saattaa vaikuttaa pitkän kemian oppimäärältä, sen itseasiassa sisäistää melko nopeasti, pari lukukertaa kera kukkurallisen kousan kultaista ambrosiaa (eli sahtia!) piisaa mainiosti. Tarkkoja sanoja ei tarvitse opetella, pääasia on kuitenkin se että tietää mitä tekee.

Viime kerralla kun tein sahtia, jouluksi, lisäsin kolmeen sahtimallaskiloon suoraan 32-asteista vettä yhden litran ja sekoitin voimakkaasti. Peitin kattilan ja annoin tekeytyä 20 minuuttia jonka jälkeen lisäsin viisi litraa 40-asteista vettä. Annoin jälleen olla kannella peitettynä 20 minuuttia. Tämän jälkeen ryhdyin nostamaan "panoksen" lämpötilaa liedellä, samalla voimakkaasti sekoittaen. Sekoitus on tärkeää koska liettä joutuu pitämään aika kuumalla jotta kattila lämpenisi, samalla on riski että pohjalla oleva mäski kuumenee liikaa.

Kun lämpötila nousi 50-asteeseen, sammutin lieden ja jatkoin hämmentämistä, lämpötila nousi vielä pari astetta ja sitten nostin kattilan esilämmitettyyn uuniin, asteita laitoin uunin termostaattiin n.60.

Nyt pidin taukoa puolisen tuntia ja jälleen nostin kattilan liedelle, samalla nostin uunin lämpötilan 70-asteeseen ja uunin lämmetessä kuumensin mäskin 64-asteiseksi, jälleen voimakkaasti sekoittaen ja tarkkaillen, ettei pohja kuumenisi liikaa. Kuumennuksen jälkeen nostin kattilan puoleksitoista tunniksi lämpimään uuniin. Kävin sekoittelemassa mäskiä neljään tai viiteen kertaan tänä aikana.

Viimeisen uunituksen jälkeen nostin mäskin liedelle ja nostin sen lämpötilan reiluun 70-asteeseen vielä toviksi, ehkä kahdeksikymmeneksi minuutiksi. Sitten nostin lämpötilaa hiljalleen aina 92-asteeseen asti. Kun lämpömittari näytti 75-astetta maistoin vierrettä ja totesin sen hyvin makeaksi.

Kun lämpötila nousi yli 90-asteen, sammutin lieden ja siirsin kattilan pois kuumalta levyltä. Desinfioin litran rosterimittani (varmaan jokaisessa reseptissä käyttämäni!) kiehuvalla vedellä ja ryhdyin lappamaan mäskiä mehumaijaan. Suoritin pääkäymisen 48h 23,5-asteessa jonka jälkeen lapposin sahdin muoviastiaan ja nostin sen vintille n.5-8 -asteeseen jossa se ehti olla viikon ennenkuin lahjoittelin siitä osan matkaan.

Tästä joulusahdistani tuli mielestäni parasta sahtia mitä olen tähän mennessä tehnyt, olinkin onneni kukkuloilla kun pakkasin pari litran putelia matkaan pariskunnalle joka lähti joulun viettoon rouvan synnyinseuduille Asikkalaan, sahtiseudulle, jossa sitä maistatettiin pitkän linjan sahdinystävillä ja todettiin varsin kelvolliseksi tuotteeksi!

Nyt joulu on lusittu joten heiluttelen karvaisia käpäliäni ja toivotan kaikille blogini lukijoille oikein hyvää (ja sahtirikasta) uutta vuotta 2016!

tiistai 15. joulukuuta 2015

Duunaridiivat

Olen ollut jälleen pyörällä päästäni nykymenosta, olin niin pyörällä, etten keksinyt jälleen uutta adjektiivia kuvaamaan sitä mitä koen. Onneksi vaimoni avitti ja keksi sanan duunaridiivat.

Vähän taustaa valottamaan tätä surkeaa tilannetta; hyvä ystäväni rakennuttaa omakotitaloa. Rakennustapa on tässä tapauksessa täydellinen vastakohta ns. avaimet käteen -paketille, toisin sanoen talotoimittajalta on tilattu runkopaketti ja runkomiehet, eikä mitään muuta.

Itse päädyin kaverisuhteen ansiosta tontille pyörimään, minähän en ole mikään oikea rakennusmies vaan perinteinen remppareiska, käsistään kätevä kaveri jolla on pakettiauto. Lupauduin jeesaamaan kaveria parissa sisähommassa, lattioiden tekemisessä yms. Enpä kuitenkaan arvannut minkälaisen työmäärän tulisin hoitamaan loppupeleissä..

Runkomiehet tekivät talon harjaan asti väliseinineen kaikkineen, sitten tulivat peltimiehet ja tekivät katot, räystäät, ikkunalaudat sekä kattoturvatuotteet. Kummatkaan edellämainituista eivät kuitenkaan tehneet ikkunapellitysten viistoituksia vaan tämä jäi asiakkaalle.

Ilmastointikaveri oli sangen mukava, hänellä ei ollut diivan elkeitä. Tosin hänkään ei jostain syystä tehnyt koneellisen ilmastoinnin poistoputkelle reikää.

Sisähommien tullessa ajankohtaiseksi loppusyksystä alkoi "jeesaamiseksi" kuvittelemani sarka kasvaa sellaiseksi, että ymmärsin olevani täystyöllistetty factotum, ja suurin syyllinen tähän olivat duunaridiivat.

Putkimiehet vetivät kyllä putket, viemärit ja jakotukit kiltisti. Sitten he häippäsivät jonnekin, muoviputkien päässä killuivat hanakulmat. Kaverini soitteli putkareiden perään jotka vastasivat, että he tulevat takaisin kun hanakulmat on muurattu seinän sisään putkineen! Tässä vaiheessa meinasi (ensimmäisen kerran) tulla itku silmään, sillä putkea oli koko lailla paljon. Ja samoin hanakulmia. Eikä asiaa helpottanut sekään että kulmat pitäisi saada millin tarkkuudella 150mm etäisyydelle toisistaan ja vaakatasoon. Kun putkille ajettiin uria ja hanakulmille piikattiin monttuja tätä ongelmaa pohdittiin tosissaan. Onneksi putkiliike lupasi armeliaasti lainata asennusjigejä joilla hanakulmat sai oikeille etäisyyksille.

Perinteitä kunnioittaen putkarit lainasivat jigit ja sanoivat, että niiden palauttamisella ei ole kiire, sitten he soittivat seuraavana päivänä ja halusivat ne takaisin.

Työmaan suurimmat diivat ovat kuitenkin Herra Sähkäri ja Kuningas Puustelli.

Sähkömies pitää itseään Jumalasta seuraavana ja kaikki muut samalla työmaalla olevat ovat hänen alapuolellaan. Herra Sähkärin arvolle ei myöskään sovi sähköputkien roiloaminen seinän sisään, tai rasioiden uppoasennus, vaan tämäkin asia langetettiin minun harteille.

Ennenkuin olin nähnytkään koko sähköäijää piti minun roilota varmaan puoli kilometriä uraa seiniin jotta kaikki sähköjohdot ja kaapelit saataisiin vedettyä. Ohjeistuksena minulla oli huterat punaiset viivat joita oli vedetty sinne tänne, vähän niinkuin Hessu Hopo olisi piripäissään tägäillyt punaisella tussilla koko torpan täyteen.

Vasta kun olin kolme päivää kontannut läpitunkemattomassa pölyssä roilokoneen terät punaisina hehkuen, minulle kerrottiin että osa viivoista on vain "suunnilleen oikeilla paikoilla" mikä tarkoitti suomeksi samaa kuin "ne on aivan päin helvettiä vedettyä". Lisäksi osa viivoista oli piirretty vain mahdollisia varauksia varten ja olin roilonnut nekin turhaan. Tästä ei tietenkään pahoiteltu laisinkaan. Koko torpan sisäpuoliset johtourat nielaisivat liki sata kiloa tiilitasoitetta...

Sillä välin kun vetelin hiki hatussa kuraa putkien niskaan, ehti Herra Sähkäri pahoitella kuinka hän ei pääse tekemään alaslaskettujen kattojen sisäpuolisia vetoja, koska kattojen runko puuttuu. Runkojen teko oli minun hommani, mutta se oli viivästynyt koska tein seiniin reikiä. Kun sain kattojen rungot valmiiksi, kävi ilmi ettei Herra Sähkärin arvolle sovi kiinnittää kattorasioita. Hän jätti ne roikkumaan ja minä jouduin arpomaan puutavarasta passelit kiinnitykset. Ennenkuin levytin katot umpeen soitin Herra Sähkärille ja sanoin, että jos sopii niin laitan rasiat kiinni vain yhdellä ruuvilla niin hän voi saapuessaan irroittaa sen, kääntää rasiaa ympäri kuten tahtoo ja kiinnittää sen uudelleen. Puhelimessa tämä sopi.

Arvatkaas miten kävi kun Herra Sähkäri tuli työmaalle? Hän ei voinut tehdä mitään koska rasiat oli kiinnitetty ruuvilla..

Kuningas Puustelli on kuitenkin työmaan suurin diiva! Ensiksi Puustelli lähetti koko talon kaikki kaapistot kaksi viikkoa etuajassa syömään tilaa autotallista, täysin sopimuksen vastaisesti. Jos Puustellin kamat olisivat tulleet AJOILLAAN, olisi sisähommat olleet liki valmiit ja kaapit olisi voinut kantaa suoraan keittiöön.

Sitten Puustellin asentaja, jota kutsun Kuningas Puustelliksi ilmoittaa että hän tulee viikon verran etuajassa tekemään ihm...eikun keittiön. Tähän vastattiin, että ei onnistu koska keittiö on vielä maalaamatta ja sen lattia pitäisi tehdä, tähän Kuningas Puustelli vastasi, että hän tulee joko nyt maanantaina tai sitten vasta helmikuussa..

Saimme itkulla kiristettyä, että Kuningas tulisi vasta tiistaina, niin saisimme yötä myöten painamalla kaikki hommat tehtyä. Kunkku tuli kuitenkin maanantaina silmäilemään josko hänelle sopisi sittenkään aloittaa. Ensimmäiseksi hän huomasi, että kaapistot ovat autotallissa:

"Vittu nää kaapithan on täällä!"

Tämän jälkeen hän kiroili sitä, että miksi kaapit ovat autotallissa ja kuinka hän saa ne sieltä. Vastasin aika topakasti, että mikäli Puustelli olisi tuonut kaapit ajoissa, ne olisivat ENSI VIIKOLLA pinnoiltaan valmiissa kyökissä odottamassa.

Kuningas Puustelli puhalsi nenäänsä ja sanoi, että viette ne kaapit keittiöön odottamaan häntä.

Veimme osan kaapeista, emmekä viitsineet mennä tänään töihin laisinkaan. Tasoitemieskin sanoi, että lähtee Tallinnaan hakemaan jouluviinoja koska ei jaksa kattoa näitä "diivailevia elviksiä" töissä.

tiistai 8. joulukuuta 2015

Sahtia mieli, osa neljä - sahdin nauttiminen

Sahti oli vintilla suunnitellut kaksi viikkoa, mutta ensimmäisen viikon jälkeen totesin liki kaiken hiivan laskeutuneen ja sahdin selkiytyneen niin hyvin, etten raaskinut lapota sitä välillä toiseen astiaan.

Kun sahti oli 12 vuorokautta vanhaa, ryhdyin nauttimaan sitä. Eri ohjeiden mukaan kotitekoinen sahti on parhaimmillaan 10-15vrk ikäisenä joten luotin tähän aikahaarukkaan.

Ensimmäinen lasi itsepantua sahtia!


Sahtini oli vaaleanruskeaa, suutuntumaltaan hillityn maltaista ja kevyesti hiilihapollista, mitään varsinaista poreilua ei ilmentynyt mutta ronskisti lasiin kaadettaessa saatiin pientä kuohua aikaan. Olin aika pettynyt kuinka vähän 10g katajanmarjoja maistui sahdissa - tai sitten en osaa tunnistaa katajanmarjan makua!! Alkoholiprosenttia en viitsinyt tästä mitata, pääasillisesti siksi että minulla ei ole käytössä kunnollista ominaispainomittaria näin matalille tilavuusprosenteille.

Suomalaisen miehen arvostamalla nk. "bärssituntumalla" sanoisin sahtini olevan noin A-oluen vahvuista eli kyllä sillä humalaankin varmasti pääsisi, itse en kuuluisaa sahtinelivetoa saanut kyllä päälle mutta se johtui varmastikin vain sahdin annostelun työläydestä, sahtitonkkani kun oli vintillä josta hain sitä 0,7l viskipullolla aina jääkaappiin!

Suurta hämmennystä aiheutti myös sahdin makuprofiilin muuttuminen lämpötilan mukaan, ne oluet mitä olen Alkosta ostanut eivät ole olleet niin tarkkoja tarjoilulämpötilan suhteen, mutta sahdin kanssa saa hetken jos toisenkin pelata! Suoraan vintiltä noudettu noin neljäasteinen sahti on totaalisen mautonta, muistuttaen maultaan oikeastaan mitä tahansa suodattamatonta ja humaloimantonta pohjahiivaolutta. Tässä lämpötilassa ei sahti edes tuoksu - kauhistuttavaa!

Kahdeksanasteisena sahti on jo parempaa, tuoksussa löytyy estereitä ja fenoleita (suomeksi sanottuna banaania ja härskiintyvää voita) ja maku on tutun sahtimainen. Itse havaitsin sahdin olevan parhaimmillaan jo hieman lämpimänä, 10-11 asteisena, silloin maussa alkavat erottua hienommat nyanssit ja myöskin tuoksu on parhaimmillaan.

Kokeilin sahtia myös eri ruokien kanssa, nyt kun kerran sahtia oli ja en ollut sitä aikaisemmin nauttinut muuten kuin pari pientä maistiaista.

Pikaisen testailun perusteella ainakin jotkin juustot sopivat sahdin kumppaneiksi, voimakassuolainen ja savustettu juusto erityisesti mutta myös herkempi ja rasvaisempi punakittinen Marcaire toimi loistavasti!

Suureksi yllätyksekseni sahti komppasi myös totaalisen mainiosti tulisia grillikanafajitaksia joita valmistan välillä. Ruoka koostuu marketista saatavasta valmiiksi grillatusta transrasvoja tihkuvasta grillibroilerista joka revitään käsin fajitaksien väliin jonne lisätään myös kotitekoista guacamolea, hakattua sipulia, tomaattikuutioita, chilikastiketta ja paistettuja papuja, mielestäni sahti sopi tämän ruoan kanssa jopa paremmin kuin tulisen safkan kaveriksi usein mielletty vetinen bulkkilageri.

Kaiken kaikkiaan sahdin tekeminen ja nauttiminen oli mielekäs prosessi, itseasiassa niin mielekäs että tein sahtia jo toistamiseen. Tällä kertaa kiinnitin enemmän huomiota mäskäyksen lämpötiloihin enkä käyttänyt suodatinpussia mäskin huuhtelun yhteydessä, mutta se onkin jo toisen blogipostauksen aihe hiukan myöhemmin!

lauantai 14. marraskuuta 2015

Sahtia mieli, osa kolme - sahdin keitto

Pääsin vihdoin sahdin keittoon kun työpäivä ei venynytkään aivan älyttömän pitkäksi. Aloitin laatimalla keittosuunnitelman jonka tein yhteistyössä Sahtikirjan sekä Reittausblogin sahdinvalmistusohjeen kanssa.

Laskin tarvitsevani 3kg sahtimallasta, 10 grammaa katajanmarjoja ja 6 grammaa Suomen hiivan leivinhiivaa.

Seuraavaksi siivosin keittiötä ja keräsin kaikki tarvittavat työvälineet siististi työtasolle ja puhdistin huolellisesti ne tarvikkeet jotka vaikuttivat likaisilta.

Tarvikkeet:

Mehumaija
Iso, jykevä teräslasta
10l kannellinen rosterikattila jossa mielellään ei muovikahvoja yms.
Suodatinkangas
Litran mitta
Keittiövaaka
Lämpömittari

Olin jo aikaisemmin liottanut lahjaksi saamaani 60-luvun alumiinista mehumaijaa ruokasoodavedessä ja hangannut sieltä viimeisetkin vaapukkamehun jäämistöt irti. Lisäksi korvasin "alkuperäisen" letkun, joka vaikutti olevan Amazon Volvon bensaletkua, uudella. Tarkoitusta varten menin teollisuusetolaan josta saikin elintarvikekäyttöön hyväksyttyä silikoniletkua. Silikoniletku on optimaalista tavaraa tämmöiseen käyttöön, sillä se on läpinäkyvää, elastista ja se kestää lämpöä reilusti yli puolentoista sadan asteen. Ostin samantien yhden metrin koska arvelin sijoittavani keruuastian lattialle ja mehumaijan työtasolle.

Taarasin vaa'an ja totesin että kun litran mitan ottaa "täyteen" siinä on melko tarkkaan 550g sahtimallasta, elikkä kuusi mitallista kymmenen litran kattilaan, sekaan ravistin 10g katajanmarjoja elikkä melko tasan puolet katajanmarjapurkista joka vetää 24g.

Microbrewery?? 

Pidin kattilaa liedellä, mutta liesi ei ollut päällä. Ensiksi kaadoin sekaan litran 36 asteista vettä, valutin sen tasaisesti maltaan päälle. Sitten sekoitin huolella. Litra ei ihan riitä kastelemaan koko mallaserää, mutta kannattaa tehdä parhaansa.

Asetin ajastimeen 30 minuuttia, kun kello soi, lisäsin maltaiden sekaan yhden litran 45 asteista vettä ja sekoitin huolella. Ja taas ajastimeen 30 minuuttia.

Kellon soidessa lisäsin kaksi litraa 60 asteista vettä ja hämmensin voimallisesti. Tässä vaiheessa nostin kattilan uuniin jonka olin asettanut n.60 asteeseen. Ja taas se 30 minuutia ajastimeen.

Kellon jälleen soidessa lisäsin mäskiin 1,5l 80 asteista vettä, nostin uunin lämmön vajaaseen 100 asteeseen. Hämmensin mäskiä kunnes uuni oli valmis jolloin lisäsin vedenkeittimeen mittaamani litran kiehuvaa vettä mäskin sekaan. Seuraavaksi nostin kattilan uuniin ja pidin sitä siellä puolisen tuntia. Tämän jälkeen nostin kattilan liedelle ja kuumensin sitä kunnes mäskin lämpötila oli tasan 80 astetta jonka jälkeen kattila sai mennä uuniin tunniksi.


Mäskiä kattilassa
Oltuaan tunnin uunissa alkoi mäski olla valmista. Se oli selvästi makean makuista ja mäskissä kastellut sormet liimautuivat pikaisesti toisiinsa sokerin voimasta (vierteellä saa muuten uskomattomat tahrat keittiön työtasoihin mikäli ne päästää kuivumaan!).

Oli tullut aika nostaa mäski mehumaijaan!
Kolme kiloa mallasta mahtuu juuri ja juuri mehumaijaan


Huuhtelin suodatinkankaan ja pingotin sen mehumaijan verkko-osaan, sitä ennen olin heittänyt alumiinifolionpalan peittämään vesitilasta nousevan osan höyryreiät, jottei kallisarvoista vierrettä tihkuisi vesitilaan. Ryhdyin kauhomaan mäskiä monikäyttöisellä litran rosterimitallani mehumaijaan ja pian suureksi hämmästyksekseni alkoi silikoniletkusta tulla vierrettä! Keräsin ensimmäiset pari litraa pienempään kattilaan ja kaadoin ne takaisin mäskin päälle. Tässä vaiheessa totesin suodatinkankaan melko turhaksi, luultavasti mehumaijan oma siiviläosa on tarpeeksi tiheä, suodatinkankaan kanssa vierteen erottuminen on todella hidasta.

Seuraavan puolentoista tunnin ajan "huuhtelin" mäskiä kiehuvalla vedellä, vedenkeitin on todella omiaan tässä hommassa. Kun mäskistä oli onnistuttu "huuhtelemaan" kymmenisen litraa vierrettä, puristelin vielä suodatinkankaassa olevaa mäskiä saadakseni viimeisetkin pisarat talteen.
Isolla fikkarilla on hyvä tarkastella sahdin kirkkautta, pyykkipojta estävät mehumaijan letkua "vaeltamasta"


Seuraavaksi ryhdyin keittämään vierrettä, keittäminen tasaa makuja ja vähentää sahdin maltaisuutta joka tarkoittaa suurinpiirtein samaa kuin suutuntuma. Voimakkaasti maltaiset oluet ovat suussa kuin nestemäistä ruisleipää, toisessa ääripäässä ovat amerikkalistyyliset maissista tehdyt oluet joissa maltaisuutta ei ole laisinkaan, nämä taas ovat suussa kuin kusella jatkettua kylmää myrkkyä!

Keittäminen myös saostaa vierteessä olevia valkuaisaineita jolloin sahdista tulee kirkkaampaa ja täten - ainakin minun logiikalla - helpommin lähestyttävää.

Keitin vierrettä parikymmentä minuuttia jonka jälkeen otin siitä kuutisen desiä syrjään litran mittaan. Peitin yhä poreilevan vierteen kannella ja jätin sen jäähtymään aamuun asti (kello oli n.yksi yöllä tässä vaiheessa). Litran mitan jäähdytin vesihauteessa ja peitin sen kelmulla.

Aamulla, noin kahdeksan aikaan, poistin kelmun litran mitasta ja ryhdyin voimallisesti vatkaamaan siihen ilmaa. Tovin vatkattuani lisäsin siihen hiivan ja peitin sen jälleen.

Samalla mittasin myös vierteen sokeripitoisuuden ominaispainomittarilla.
Ominaispainomittari ennustaa liki 10% alkoholipitoisuutta jos kaikki sokeri muuttuu hiivan kakaksi

Kymmenen maissa litran mitassa ollut vierre kävi jo kuohuten joten siirryin vatkaamaan ilmaa kymmenen litran kattilassa olleeseen vierteeseen. Ennen tätä desinfioin ison pallovatkaimen kiehuvalla vedellä. Parin minuutin vatkaamisen jälkeen kaadoin litran mitassa olleen heränneen hiivan loppuvierteeseen.

Tämän jälkeen peitin kattilan kannella ja kannoin sen kylpyhuoneen nurkkaan ison styroxpalan päälle. Töistä tullessani oli kylppärissä jo melko muheva aromi ja pieni kurkkaus kannen alle varmisti sen mitä arvelinkin, sahdissa oli voimaa ja se kävi kuohuten!

Olin suunnitellut käyttäväni sahtia huoneenlämmössä kaksi vuorokautta ja sen jälkeen astioivani sen jonka jälkeen olisin vienyt sen vintille jälkikäymään vajaaseen kahdeksaan asteeseen. Olin kuitenkin kuullut varoituksia, että leivinhiiva saattaa käyttää sahdin jopa vuorokaudessa! Otin (desinfioidulla) lusikalla maistiaiset ensimmäisen vuorokauden jälkeen ja hämmästykseni oli suuri kun huomasin liki kaiken makeuden kadonneen! Samalla reissulla kun olin Etolassa ostamassa letkua, ostin myös Plastexin kymmenen litran hanallisen vesiastian johon nyt lapposin yhä käyvän sahdin.

Sahti on nyt vintillä tekeytymässä, aion jälkikäyttää sitä kaksi viikkoa ja puolessa välissä käymistä lapota sen välillä toiseen astiaan jotta pääsen eroon ylenpalttisesta hiivaisuudesta.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Sahtia mieli, osa kaksi

Sahtiprojekti etenee hyvää vauhtia, kirjoitin tosiaan maanantaina, eli eilen, Viikin Prismaan ja tiedustelin mahdollisuutta tuottaa itselleni yksi 25kg säkki Viking Maltin valmiiksi rouhittua sahtimallasta.

Sain vastauksen tänään lounasaikaan, eli noin vuorokausi kesti vastata, mielestäni tämä on erittäin nopeaa toimintaa ja ilmaisinki jo kiitokseni koko Viikin Prisman asiakaspalveluhenkilökuntaa kohtaan.

Vastaus oli nimittäin parempi kuin olisin voinut ikinä uskoa;

"Hei! Sahtimallas kuuluu meidän jatkuvaan valikoimaan; tuote löytyy käytävältä 29. Mukavaa syksyn jatkoa!"

Eli taas nähtiin, että olisi pitänyt vaivautua paikan päälle!

Eipä siinä mitään. Samalla reissulla sain hankittua muitakin tykötarpeita kuten suodatinkankaan mehumaijaan ja tietenkin olutta sekä ruokaa. Prisman kotiviini/-olut -hylly oli itseasiassa oikein mainio, humalaa en sieltä tosin löytänyt (jälkikäteen ajateltuna sitä olisi saattanut olla pakasteessa, täytyy kysyä sitä). Lisäksi ostin purkillisen katajanmarjoja joista Vastahanka-blogin Janne minua muistuttikin. Sahtiin kuuluu olennaisesti kataja, joko veteen keitettynä eli varina jonka tehtävä on sekä maustaa sahtia, että toimia desinfioivana aineena. Yleensä varia keitetään iso padallinen ja sillä huuhdellaan työvälineet. Urbaanina cityihmisenä joka asuu punavihreässä kuplassa ei minulla ole päivittäistä pääsyä katajanoksien pariin, saisin niitä toki mutta niiden säilyttäminen pienessä kaupunkiasunnossa voisi olla haasteellista.

Nyt löytyy kaikki tarvittava sahdin valmistukseen, ainoastaan 10l hanallinen astia puuttuu mutta saanen hankittua sen tällä viikolla, Tokmannilla näytti olevan halvalla myynnissä sellainen.

Täytyy vielä sanoa, että tuo 25kg säkki sahtimallasta on aika miehekkään kokoinen. Vastaavanpainoisiin laastisäkkeihin tottuneena olin varsin yllättynyt kuinka jumalattoman kokoinen tuo oikeastaan on, sitä eivät naiset ja lapset ihan hevillä liikuttele, mutta me suolaisten merten rintakarvakkaat ja parrakkaat viikingit nakkaamme säkin tuosta noin vain olalle ja kuljemme kassan kautta, vihreää korttia vilauttaen.

Sahtisäkki kunniapaikalla

maanantai 9. marraskuuta 2015

Sahtia mieli, osa yksi

Olen aina ollut kiinnostunut oluesta sen eri muodoissa, meillä kotona olueeseen suohtauduttiin kuten terve järki käskee suhtautua, toisin sanoen se oli elintarvike. Meillä ei olutta tai alkoholia koskaan demonisoitu, eikä meillä koskaan "käytetty alkoholia", meillä nautittiin alkoholia.

Faijani teki paljonkin kotiolutta silloin kun oli Suomen suosituin lama, 90-luvun lama, enimmäkseen tummia englantilaistyyppisiä pintahiivaoluita. Faija ei edes sylkäissyt Finlandia Lager -tiivisteisiin päin vaan mäskäsi ja humaloi itse. Harrastus jäi sittemmin, mutta olutkärpäsen puraisu sekä kaikki tykötarpeet oluen valmistukseen jäivät minulle.

Kymmenen vuotta myöhemmin valmistelin itse kotiolutta, tosin silloin se oli hetken päähänpisto kun Tarjoustalossa oli Finlandia-tiivisteet puoleen hintaan. Olutta tehtiin pariinkin otteeseen, mutta nuorella miehellä oli kaikensorttisia kiireitä ja olut oli parhaimmillaan juotavaa ja muutama erä piti kaataa viemäristä kun käymisastiaa ei oltu "jaksettu" huuhdella tarpeeksi hyvin vetyperoksidista.

Kiinnostus kuitenkin säilyi ja kävin 2004 ravintolakoulu Perhossa oluenpano ravintolapanimossa-kurssin jonka yhteydessä tehtiin ravintola Perhon omaa olutta, Perhon Rohkeaa. Olutta valmistui useampi sata litraa, en nyt muista tarkkaa määrää mutta isot olivat tankit. Tuo kurssi on ehkä mielenkiintoisin opiskeluun liittyvä asia minun elämässäni. Kurssilta sain viedä kotiin ylijäämävierrettä käytettäväksi ja täytyy sanoa että kyllä ihmiset tuijottivat kolmosen ratikassa kun semmoinen epäonnistuneen rokkarin näköinen kaveri raijaa kahta täpötäyttä kymmenen litran mehukattitonkkaa.

Sahti jäi takaraivooni noilta ajoilta, mutta en jaksanut tehdä asian eteen mitään. Ennenkuin tänä syksynä luettuani YLE-uutisista jutun sahdista. Pikaisen googlauksen jälkeen kävi selväksi, että sahtia voi tehdä kotona. Ehkä jopa helpommalla kuin kotiolutta! Ehdottoman hyvältä vaikutti se, että sahtia ei tarvitse pullottaa, pullotus kun on aina ollut mielestäni se työläin vaihe oluen teossa. Eikä vaimonikaan arvostanut kuin tyhjästä ilmestynyttä 48 etiketintötä pulloa jotka veivät kaiken tilan jääkaapista ja saattoivat räjähtää!

Syksyn aikana hain kirjastosta kaiken mahdollisen aineiston sahdista, lähinnä Suomen Sahtiseuran julkaisut, Ulla Asplundin kaksi kirjaa sahdista, molemmat erittäin suositeltavia teoksia, sekä Mika Laitisen, Johannes Silvennoisen ja Hannu Nikulaisen kirjan Sahti, elävä muinaisolut joka ilmestyi muutama viikko sitten.

Tavarat minulta löytyvät, vein eilen lämpömittarin ullakolle siinä toivossa että siellä olisi jälkikäymisen edellyttämät 6-8 astetta (jos ei ole, saan viedä sahtipöntön faijan autotallin jääkaappiin), katajanoksia pyysin ystävältäni ja vaimoltakin on saatu lupa uuteen harrastukseen.

Laitoin tänään kyselyä Viikin Prismaan josko heidän olisi mahdollista tilata Viking Maltin valmiiksi rouhittua sahtimallasta 25kg säkissä.

Ans kattoo kuis käy!

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Sananen kiinteistövälityksestä

Aina kun Helsingin sanomilla naistoimittaja saa vauvan, tehdään lehteen juttu vauvoista, kun niistä nyt kerran on ensikäden tietoa.

Samalla logiikalla minä voin nyt kirjoittaa kiinteistövälityksestä - koska arvatkaapas! - aivan oikein, minä olen myymässä asuntoani!

Jos totta puhutaan, olen halunnut kirjoittaa kiinteistövälityksestä pidemmän aikaa, olen myynyt omistamiani asunto-osakkeita välittäjän toimesta sekä itse ja olen myös tehnyt yhteistyötä kiinteistövälittäjien kanssa. Ja toki sukulaiseni sekä kaverini ovat myyneet asuntoja välittäjien kautta.

Tähän päivään mennessä en ole pystynyt selvittämään sitä miksi kiinteistövälitys on pitänyt verhota mystisyyden viittaan aivan kuin kyseessä olisi viktoriaanisen sirkuksen silmänkääntäjät savukoneineen ja peileineen.

Mitä on kiinteistövälitys? Pähkinänkuoressa se tarkoittaa asunnon myymistä tai ostamista. Sinulla joko on asunto jonka haluat vaihtaa rahaksi jollain aikataululla tai vaihtoehtoisesti sinulla on rahaa (todennäköisesti pankin) ja haluat vaihtaa sen asunnoksi. Kiinteistövälittäjä on asiamies joka hoitaa kauppatilannetta puolestasi. Tähän voisi laittaa liudan esimerkkejä vastaavista tilanteista, varmasti moni on joskus myynyt jotain jonkun puolesta jne.

Näin ei kuitenkaan arkielämässä ole, kun kirjoitin että kiinteistövälittäjä on vain asiamies joka hoitaa asiaa puolestasi, nousevat välittäjillä niskakarvat pystyyn siellä Dressmannin puvun kauluksen sisällä. Maailmassa on tilanteita joissa tarvitaan ammattilaisia ja joita et voi itse hoitaa, tämmöisiä on esimerkiksi Kanarian saarille lentäminen tai aivoleikkaus. Ja sitten on tilanteita jotka voit hoitaa itse, kuten roskien vienti, autolla liikkuminen ja asunnon myynti.

Kiinteistövälittäjät, eivät tosin kaikki, tuntuvat kaikki olevan jonkinlaisessa hybriksessä mitä tulee asuntojen myyntihommiin, voin melkein kuvitella heidän suunnittelevan omia univormujaan ja mitaleitaan joita myönnettäisiin asuntojen myynnistä. He yrittävät puhua jargonia, viljellen nuorten juppien ja konsulttien termejä kuten "keissi" ja "pitsi", varmasti kuvitellen itsensä World Trade Centteriin paitahihasilleen huutelemaan pörssikursseja ja päivän päätteeksi menemään gintonicille Gordon Gekkon kanssa, vaikka karu totuus on se että he ovat vain pari pykälää ylempänä siitä jätkästä joka notkuu rantakadulla flaijereita jakaen ja kailottaen "ISSO PIZZA HYVÄ PIZZA! SUOMI FINLANT TEEMU SELANNE! TULE SYÖ PIZZA JA ISSO KALJA!".

Mitä kiinteistövälittäjän työ on? En tiedä tarkalleen sillä en ole koskaan työskennellyt kiinteistövälitysfirmassa, mutta sen perusteella mitä olen nähnyt niin mitään kovin vaikeaa se ei voi olla.

Ihminen haluaa myydä asuntonsa, hän tahtoo käyttää välittäjää joten hän haarukoi yleisen hintatason, isommat firmat veloittava enemmän välityspalkkiota kuin pienet. Palataan näihin välityspalkkioihin myöhemmin. Isot firmat sanovat myyvänsä asunnon tehokkaammin kuin pienet, väite on melkoinen ottaen huomioon että ihan samalla tavalla se ilmoitus on oikotie.fi-palvelussa kaikkien nähtävillä. Lisäksi asunnostasi tehdään flaijeri myös kiinteistövälitysfirman toimistolle jossa sen näkee ehkä kolme ihmistä. Hesarin asuntoliitteessä on nykyisin melkein enemmän tyhjää kuin mainoksia, mikä on uskomatonta ottaen huomioon kuinka moni saa mainostaa em. lehdykässä ilmaiseksi, kuten minä!

Pienellä haarukoinnilla ja tinkaamisella voi säästää useita tuhansia euroja rahaa, jos on valmis ottamaan riskin että viisi henkeä työllistävä firma ei saa yhtä "hyvää" ilmoitusta Oikotielle kuin viisikymmentä henkeä työllistävä firma.

Kiinteistövälittäjä saapuu siis asunnolla halvassa puvussaan ja vielä halvemmissa kengissään. Yleensä myös erittäin huonossa kampauksessa. Naisvälittäjillä on pääsääntöisesti liikaa ehostusta sekä hajuvettä elikkäs parfyymiä. Menestyksen merkkeinä on aina yhtä kuvottava shamppanjafirman muoviveska, miesvälittäjillä strutsinmunan kokoinen sukelluskello.

Sitten alkaa asiakkaan mielistely, asunnossa on aina hyvä pohja - pienissä asunnoissa tehoneliöt ja siitä lähdetään hakemaan "huippuhintaa markkinoilla". Jos asunto on sellainen, että totuuden nimissä se pitäisi vetää sileäksi liekinheittimellä ja tehdä kokonaan uusiksi rakenteita myöten, kyseessä on "remontoijan unelma", hieman pommituskuntoa paremmat ovat "alkuperäiskuntoisia".

Seuraavaksi tehdään paperit, eli allekirjoitetaan sopimus. Sopimus on viidestä kuuteen A4:sta pitkä ja jos totta puhutaan se pitäisi käydä läpi lakimiehen kanssa, sen sijaan se allekirjoitetaan eteisen sirisevän 40 wattisen lampun alla kiinteistövälittäjän selkää vastaan.

Seuraavaksi otetaan kuvia, sitä ennen välittäjä antaa tiukat ohjeet millaiseen kuntoon asunto pitää saada. Armeijan läpikäyneet muistavat varmasti millainen show oli tuvan jokailtainen siivous, se on pientä verrattuna siivoukseen kiinteistövälittäjän päsmäröitävänä. Keskiverrolle lapsiperheelle myyntikuvasiivous meinaa käytännössä talvisotaan verrattavaa ponnistusta.

Lopulta kakaroiden lelut, lukematta jääneet hesarit ja isän paskaiset tohvelit on saatu pakattua kiroilun ja luudanvarren avulla komeroihin, suvaitsee arvon kiinteistövälittäjä saapua paikalle. Heti alkuun hän löytää likaa jostain oleellisesta paikasta kuten ovenkahvan takaa, lieden alta jne. nämä eivät kuitenkaan haittaa, vaikka kiinteistövälittäjä saattaa vähän tuhahdella, onneksi oven saranoiden sisäpuolella oleva vaseliini voidaan photoshoppaa pois, mikäli se sattuisi näkymään (ei näy).

Mitä tulee valokuvaamiseen, välittäjiä on kahta tyyppiä. On varustehifistelijät joilla on uusin Canon jossa satabiljardia pikseliä, näitä löytyy erityisesti isoista, eli kalliista, välitysfirmoista. Kerran näin yhden välittäjän sihtailevan asuntoa kuplavolkkarin kokoisella järjestelmäkameralla ja olen aivan varma, että hänellä oli sukelluskello molemmissa ranteissa!! Toinen välittäjätyyppi räpsii kuvat digipokkarilla, joka on usein niin vanhaa mallia että jopa Bangladeshilaisilla katulapsilla on uudemmat, tai vielä pahempaa - älypuhelimensa kameralla. Jälkimmäisen välittäjätyypin kuvat ovat samaa tasoa Aino-tädin ottamien lomakuvien kanssa, niissä on horisontti vinossa ja ihmisiltä puuttuvat päät.

Kuvat ovat tärkeä osa kiinteistövälitystä, kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitten välittäjä kiittää ja ajaa takaisin "offiselle" eli työpaikkaansa. Siellä hän tekee asunnon myynti-ilmoituksen kuvien ja isännöitsijätodistuksen pohjalta ja kirjoittaa siihen imartelevan esittelytekstin. Imartelevan tekstin ja härskin valehtelun raja on veteen piirretty viiva, toki asuntoa tulee kehua mutta välillä asunnon kerrotaan olevan esimerkiksi Eirassa, Kaivopuistossa tai muualla "kalliilla ja halutulla alueella" vaikka postinumeron perusteella luukku on ihan arkisesti Ullanlinnassa tai Erottajalla.

Myynti-ilmoituksen tekeminen ei ole mitään rakettitiedettä, minä tein asuntoni myynti-ilmoituksen perjantaina töiden jälkeen iltakahdeksalta pienessä jurrissa ja aikaa meni puolisen tuntia.

Sitten alkavat näytöt, tämä on se vaativin osa (ilmeisesti) kiinteistövälittäjän toimenkuvassa. Hommaan kuuluu asunnolle ajaminen, A-ständin nostaminen kadulle näkövammaisten esteeksi, parin aanelosen teippaaminen oveen ja sen kiilaaminen auki. Sitten seistään tunti halvoissa kengissä ja ylistetään asuntoa tuntemattomille ihmisille jotka haluavat joko ostaa asunnon tai kuluttaa aikaansa.

 Tämä "näyttö" on se mikä on onnistuttu nostamaan liki presidentin vastaanottoon verrattavaksi tapahtumaksi. Kiinteistövälittäjä teroittaa asiakkaille kuinka tärkeä juttu näyttö on, moni voisi uskoa että näytön ajaksi mennään vaikka perheen kanssa pizzalle, mutta ei todellakaan näin! Näytön stressaaminen aloitetaan jo varhain samalla viikolla, välittäjä kertoo näyttöpäivän ja -ajan ja muistuttaa viidennensadannen kerran että asuntoa ei saa sotkea tai mitään. Mieluiten vessaa ja kylpyhuonetta ei käytettäisi ollenkaan pariin päivään ennen näyttöä koska jos asuntonäytössä sattuisi jollekulle tulemaan mieleen, että ihminen joutuu mm. ulostamaan ja satunnaisesti peseytymään, kariutuisi kauppa alta aikayksikön.

Taannoin myin erään asunnon välittäjän kautta, asunnon jossa en edes itse asunut ja heti kun puhuttiin näytöistä, muuttui välittäjän käytös kokonaan. Hän rupesi lässyttämään minulle kuin pienelle lapselle, ei puuttunut kuin sormen heristely siitä "juupelis puupelis eihän me sitten tyhmästi sotketa potketa täällä?". Asiaa ei suinkaan helpottanut se, että välittäjä oli minua päätä lyhyempi ja muistutti hämmästyttävän paljon Ruuvit Löysällä sarjan Swiss Tonya (odotin innokkaasti jos hän jossain vaiheessa olisi sanonut, että asunnon myyminen kuin kauniin naisen kanssa rakastelu).

En vieläkään pysty ymmärtämään kuinka asuntojen näyttäminen on saatukin niin vaikeaksi. Eräät tuttavani myivät asuntoaan välittäjän avulla ja näyttöpäivänä ei heille saanut mennä ollenkaan, olin palauttamassa jotain lainaamaani esinettä lauantaina klo 12 mutta soittaessani heille sain kuulla, että ei onnistu koska heillä on näyttö klo 16. Onnistuin palauttamaan esineen seuraavalla viikolla, mutta kynnyksen yli ei saanut astua ulkokengillä. Ja takapihalle ei saanut mennä ollenkaan, ilmeisesti välittäjä oli kammannut ruohonkorret suotuisaan järjestykseen.

Tämmöinen alentuva suhtautuminen on loukkaavaa, voisi melkein kuvitella, että välittäjä olettaakin ettei asiakas alitajuisesti haluakaan myydä asuntoaan ja ilman jatkuvaa hössötystä näytöistä olisi ilmeisesti suuri riski että sellaisen sattuessa kohdalle, olisi asiakas täyttänyt koko kämpän vaaleanpunaisilla muoviflamingoilla ja joraisi siellä drinkki kourassa Kivesveto Go-Go:n tahtiin.

Ja ne välityspalkkiot. Ne ovat aivan hatusta repäistyjä ja kerrostalokaksion välittämisestä Helsingissä kuusituhatta tai enemmän on ryöstöä. Siksi kannattaa suosia pieniä liikkeitä.

Tai myydä itse.


Tämän tekstin ei ole tarkoitus loukata kiinteistövälittäjiä, heitä tarvitaan ja he ovat kunnioitettavia ammatti-ihmisiä jotka tekevät pääsääntöisesti hyvää työtä.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Egyptiläinen flunssalääke

En tiedä kuinka autenttisesti tämä resepti on "egyptiläinen" tai edes "flunssalääke", flunssahan on virustauti johon ei varsinaisesti ole lääkettä, mutta kuten me kaikki tiedämme, plasebovaikutus on merkittävä tekijä.

Maailman yleisesti käytetyin flunssalääke on viski. Se on myös ehkä maailman huonoiten tepsivä flunssalääke, mutta se tekee potemisesta monin verroin mukavampaa. Itse olen valitettavasti joutunut vanhenemisen myötä kohtaamaan aikuisuuden ikävät realiteetit, johon kuuluu mm. se että viskiä ei voi juoda kellon ympäri. Tai voi juoda mutta seurauksena saattaa olla että flunssan mukana lähtee niin ajokortti kuin työpaikkakin! Toista se oli lapsena....

Sain kuitenkin reseptin egyptiläiseltä kaveriltani joka vannoo sen nimeen ja hänen sanojensa mukaan jokainen hänen kaverinsa, tuttavansa tai sukulaisensa on parantunut puolessa vuorokaudessa mitä viheliäisemmästä taudista.

Tarvitaan:

1 kokonainen valkosipuli
Sitruunamehua (joko sitä purkkikamaa tai 1 sitruuna)
Hunajaa
(tuoretta chiliä - tätä voi lisätä jos tykkäät tulisesta)

Valkosipulinkynnet kuoritaan, kannat poistetaan ja mikäli niihin on kasvanut sellainen vihertävä "itu", kynnet halkaistaan ja idut poistetaan.

Kuoritut kynnet laitetaan kaffekuppiin, tai vastaavasi siihen kuuluisaan litran rosterimittaan. Päälle lorautetaan sitruunamehua sen verran että kynnet eivät ihan peity, lopuksi sekaan tursotellaan vielä kolmisen ruokalusikkaa hunajaa.

Tässä vaiheessa voit lisätä sen puolikkaan habaneron jos haluat.

Poraa koko roska tasaiseksi, juoksevaksi soseeksi joko blenderissä tai sauvasekoittimella.

Lääkettä nautitaan ruokalusikallinen parinkymmenen minuutin välein, tai reilu hörppy puolen tunnin välein kunnes kaikki on saatu alas. Seuraavana aamuna tauti on poissa.

Lääke on yllättävän hyvän makuista, itseäni hirvitti ensialkuun edes maistaa mutta ekan kulauksen jälkeen lääke meni hyvin alas.

Itse olin ollut vajaan viikon flunssassa kun kokeilin tätä ja vaikka tauti oli jo loppusuoralla, olin seuraavana päivänä jo terve. Aion kokeilla tätä jatkossa, vaikka en tietenkään toivo sairastuvani nuhakuumeeseen jatkossa!

lauantai 3. lokakuuta 2015

Vain pultsarielämää

Tämän syksyn mielenkiintoisimmassa uutuusohjelmassa tuttu formaatti on väännetty uuteen uskoon!

Nykyisessä taloustilanteessa julkkikset ja luksus yhdistetään helposti hyväveliverkostoon ja "eliittiin" jossa korruptio jyllää. Tavalliset ihmiset haluavat nähdä tavallisia ihmisiä, mieluiten sellaisia joilla menee vähän huonommin kuin itsellä.

Vain pultsarielämää sarjassa seurataan seitsemän "työpaikkojen väliin" tipahtaneen Reiskan ja Riitan elämää itä-helsinkiläisessä elementtikerrostalolähiössä.

Jaksoissa käydään läpi yksitellen kaikki seitsemän ihmistä, kukin saa itse päättää kuinka paljon kertoo vuosistaan päihteiden sumussa, työttömyydestä ja mielenterveysongelmistaan tai pompottelustaan yhteiskuntamme rattaissa. Luvassa on riipaisevia tarinoita työmarkkinatuen loppumisesta tai KELA-tukien takaisinperinnästä, mutta myös aitoja onnen hetkiä kun muistellaan mm. kuinka ikävä anoppi tippui järveen tai vaarin perintömoottorikelkka saatiin lasten nimiin, ettei ulosottomies voinut viedä sitä.

Oleellinen osa sarjaa on ruokailu, päähenkilöt kestitsevät vuorotellen toisiaan toistensa vuokrayksiöissä, yömajassa tai sillan alla. Toisin kuin Vain elämää sarjan Satulinnassa, sapuskat eivät tule täysin varustellusta keittiöstä ja tuotantoyhtiön sponssaamana vaan luovuutta vaaditaan! Usein ruuanvalmistus alkaa sen hankkimisella. Päähenkilöt keräilevät kotoaan tai asumuksestaan tyhjiä panttitölkkejä sekä sohvatyynyjen väliin tipahtaneita kolikoita, tai ehkä he ovat malttaneet säästää sossun ruokakupongin jolla maksaa.

Ruoka ei ole mitään mahtailevaa ranskankielistä huttua vaan samaa perusruokaa mitä 99% kansasta syö, einespizzaa, eineslihapullia. Ruokajuomapuolella on vahvasti edustettuna halvin bulkkilager, Huttunen, Valdemar väkevä viini sekä Gambina. Craft beer-hipstereitä kosiskellaan sarjassa nähtävillä erilaisilla kiljuilla, mm. harmaakilju ja appelsiinikilju.

Illallisen jälkeen menojalka vipattaa itse kullakin, niillä joilla se vipattaa liikaa soitetaan miekkataksi, kun muut käyvät palauttamassa tyhjät tölkkinsä ostarin Alepaan. Panttirahoilla ja taskunpohjalla olevilla kolikoilla päästään yleensä edellämainitun ostarin karaokeravintolaan jossa päähenkilömme tulkitsevat herkällä otteella suomalaisia ikivihreitä balladeja - kyyneleiltä ei voida välttyä!

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Monokulttuurinen painajainen

Suomessa on äänekäs ihmisjoukko joka itsekkyyttään ajaa Suomea monokulttuurisuuden alhoon. Näiden ihmisten mielestä vain yksi elämäntapa on oikea ja se on suomalainen elämäntapa.


Itsekään en alkuun uskonut tähän monokulttuurisuuden kauhistukseen, olinhan elänyt koko elämäni suurkaupungiksi mieltämäni Helsingin keskustassa. Maailmankuvani muuttui kun kerran nuorena miehenä matkustin metrolla Myllypuroon. Olihan minua varoiteltu, että siellä on suuri suomalaisten keskittymä. Ajattelin kuitenkin pärjääväni, olinhan pukeutut mahdollisimman vähän provosoivasti ja pidin vain pari vuotta vanhan nokialaiseni visusti farkkutakin povarissa.


Ei minua missään nimessä pelottanut, mutta kyllä minua suuresti ahdisti katsoa tuulipukuihin pukeutuneita suomalaisia jotka Siwan kassissa kantoivat olutta ja lenkkimakkaraa elementtikerrostaloihin. Paluumatkalla kotiin ahdistuin lisää kun metrovaunussa oli vain tuppisuita suomalaisia. Tätäkö on nyt se monokulttuurisuuden rikkaus?


Nyt kun lama roikkuu jälleen murskaantuneista unelmista raskaana täkkinä armaan Suomemme yllä, ei voi olla huomaamatta arvojen ja ihmisten toisiinsa suhtautumisen kovenemista, näin käy aina kun taloustilanne on kireä ja juuri tämmöisessä maaperässä monokulttuurisuuden siemenet itävät.


Kyllä en ole suvaitsematon, mutta faktahan on että nämä monokulttuurisuuden kannattajat eivät pääse integroitumaan yhteiskunnaksi nimittämämme kellokoneiston rattaiksi niin kauan kun he asuvat keskitetysti, esimerkiksi Itä-Helsingissä. Ja ikäväkseni täytyy todeta, että niin kauan kuin sosiaaliturvamme sallii ihmisen asumisen ja elämisen ilman ylimääräisiä ponnisteluja leipänsä eteen, ei asiain tila tule helpottumaan. Suomella on jo käsissään valtava määrä joutilaita miehiä ja naisia jotka vain levittävät monokulttuurisuuden "ilosanomaa" ja vääristelevät faktoja oman agendansa mukaan.


Nyt viimeistään tulisi meidän muiden kansalaisten herätä ja aktivoitua tämän monokulttuurisuuden kauhistuksen edessä! Mikäli asialle ei tehdä mitään, pelkään että lapsemme joutuvat elämään maailmassa jossa joka korttelista löytyy jääkiekkoa esittävä keskikaljakuppila!