perjantai 15. helmikuuta 2019

Katuvalokuvausta Helsingissä

Joskus syykuussa kampesimme Aake-sedän kanssa Bulevardin Taidesalonkiin katsomaan Saarivaaran Veikon näyttelyä. Olin jo ehtoolla pakannut olohuoneen pöydännurkalle neuvostoliittolaisen mittaetsinkameran ja viereen rullat väri- ja mustavalkofilkkaa, kelistä riippuen piti kameraan laittaa jompaa kumpaa.
Aamu valkeni, tai ei valjennut, synkkänä ja sateisena. Laitoin siis mv-filmin kameraan ja starttasimme suuren seikkailun Stadin keskustaan ykkösen spårapysäkiltä, jossa silkkaa uhmakkuuttamme vedimme rintasavut amerikkalaistyylisestä filttersavukkeesta katoksen alla, saaden paheksuvia katseita kanssamatkustajilta.
Keskustaan päästyämme sumu oli tiivistynyt tihkusateeksi, sellaiseksi joka enimmäkseen satoi ylhäältä alas, mutta myös vaakasuuntaan ja alhaalta ylös. Oli märkää ja pimeää ja koska on kyse Helsingistä, oli joka nurkalla myös jonkinlainen katutyö joka pakotti meidät poukkoilemaan edestakaisin pitkin Mannerheimintietä.
Tihkusade tukki silmälasini ja oli hyvää vauhtia kylmettämässä sormenpäitäni, mutta sitkeästi olin päättänyt saada edes pari kuvaa keskustasta, nyt kun olin tuonne epämukavuusalueelleni päässyt. 
Hyvin pian en nähnyt enää mitään, sormeni olivat tunnottomat öljykangastakkini pohjattomissa taskuissa, Aake-setäkin oli hävinnyt jonnekin ja sade yltymässä.
Nappasin kuitenkin pari nopeaa kuvaa kadulta, nopea viritys rissasta, objektiivi ulos, aukko f8, aika 1/60 ja tarkennus numeroiden perusteella niin, että kaikki parista metristä äärettömään oli terävyysalueen sisällä. Märät rillit suusta roikkumaan, hupparin huppua vähän pois silmiltä, kamera tilalle ja räps.
Kamera jäi työpöydälle odottamaan lisäkuvien ottoa ja loppujen 30 ruudun valottaminen ottikin sitten aikaa. Toissa yönä pääsin kehittämään filmin ja tarkastelemaan lopputulosta.
Näistä parista syyskuussa otetussa kuvassa ehdoton suosikkini on tämä.
Kuka on tuo cooli kaveri kuvan oikealla?
Kaikki muut kulkevat pää painuksissa, osa on turvautunut jopa sateenvarjoon taistelussa tihkusadetta vastaan vaikka he kaikki kulkevat Sokoksen lipan alla. Mutta coolia kaveria ei pieni sade haittaa, hänen askelluksena on röyhkeän dynaamista, hän kulkee pystypäin ja rotsi auki kuin olisi vastikään ostanut Belgian hedelmäpelivoitoillaan eikä hänellä ole huolta huomisesta?
Vai onko hän jonkinlainen professorismies, pohtiiko hän Higgsin bosonia ja avaruuden äärettömyyttä sellaisella intensiteetillä, että pieni sade ei vain pysty haittaamaan häntä?

Käsittämättömän cooli kaveri!!!

maanantai 11. helmikuuta 2019

Tapaus kehitystankki. Neuvostoliittolainen.


Jossain helvetin mielenhäiriössä olin mennyt tarjoamaan tästä rahaa. Luultavasti olin jälleen kerran humalassa kyykkyosaston rommista, koska näin on käynyt ennenkin. Tuttu kaveri Facebookissa kauppasi tätä hyväntekeväisyyskohteena ja ilmeisesti maagiset myyntisanat ”venäläinen”, ”smena” ja ”hauska” olivat ne, mitkä saivat minut höhötellen huutamaan tästä raheita.

Maksutransaktiot suoritettuani sain purnukan haltuuni, sekä sortimentin erilaisia vanhentuneita filmejä. Jo kadulla myrskytuulessa sojottaessani ihmettelin kehitystankkia.

Täytyy nostaa hattua neuvostokansalaiselle. Kehitystankki ei ole mikään urheiluauto tai naisten korkokenkä, silti tästä on onnistuttu tekemään ruma. Ruma sellaisella tavalla, että jopa kouluja käymättömät moukat osaavat sijoittaa sen valmistusajankohdan ja maan suunnilleen oikein, kannessa olevat kyrilliset kirjaimet jeesaavat toki paljon.

Palasin kadulta kotiin ja näytin voitonriemuisesti vaimolleni uusinta harrastehankintaa;

”Katso rakas mitä ostin! VAIN VITOSEN”

”Mikä se on?”

”Kehitystankki, SE ON VENÄLÄINEN!”

Vaimo katsoi laitosta hyvin pitkään ja jatkoi sitten kirjan lukemista.

”No onko sulla siitä mitään sanottavaa?” tiedustelin.

”Ai niinku mitä? Jotain positiivista? No ainakin se on pieni.”

”On.”

”Tarkoittaako tämä, että joku niistä isommista kehitystankeista lähtee nyt pois kylppäristä?” Vaimo tiedusteli toiveikkaana.

”Ei tietenkään!”

Vetäydyin jugendlinnamme spa -osastolle tutkimaan tätä tarinan päähenkilöksi kohonnutta kehitystankkia. Se on musta ja se on muovia. Päällä lukee ”260 MA” mistä voinee päätellä, että se ottaa sisäänsä 260ml kehityslientä? Osia siinä on tasan kolme, pohjasäiliö, kansi ja spiraali kiinteällä agitointitikulla.

Kannessa on kaksi asentoa, irti ja jumissa. Sisäpuolella on jonkinlainen valoportti ja ulkosyrjällä jonkinlaisia pullistumia jotka ilmeisesti mahdollistavat kannen jumittamisen pohjaan jokseenkin tiukasti. Edes tiedemiehet eivät ole keksineet selitystä kuinka kansi toimii ja se onkin verrattavissa pyramidien rakentamisen mysteeriin.

Neuvostoliittolainen kehitystankki

Spiraalissa ei ole Patersonista tuttuja pieniä kuulia ja yksinkertainen stopparisysteemi takaa sen, että toiminta on kuin katiskassa. Toisesta päästä filmi ei mene sisään ja toisesta se ei pääse ulos. Pienen harjoittelun jälkeen on mahdollista saada filkka spiraalille todella nopeasti, kiitos Neuvostoliiton jokseenkin löyhän laaduntarkkailun ja suurten toleranssien.

Seuraavaksi filmiä kehittävä ihminen tajuaa, että kansi ei ole tiivis. Sitä ei ole edes yritetty tehdä tiiviiksi. Tasapainon vuoksi se on vähän tiivis molempiin suuntiin, neste ei tule kovin helpolla sieltä ulos, eikä sisään.

Kannen keskellä on syvennyksessä reikä, jonka kiinteä agitointitikku tehokkaasti tukkii. Vajaa 300 millilitraa kehitettä on tuskaisen hidas saada sisään. Vanhat oppaat käskevät pitämään kehitysajan 15s tarkkuudella siinä mitä filmin valmistaja sanoo, nyt 15 sekuntia ei ihan riitä että kehitteen saisi tankkiin.

Varmuuden vuoksi tein kehitetä 300ml, hyvin pian, vähän yli 15 sekunnin jälkeen käy ilmi, että tankki vetää piripintaan ehkä 290ml joten kannen 260ml on hyvinkin realistinen.

Ylimääräiset millilitrat valuvat harmittavasti lavuaarin reunalle. Vaimo huuteleekin jo olohuoneesta;

”Älä sitten lotraa niitä kemikaaleja ympäriinsä!”

”Juu en toki!” vastaan ja ensimmäiset hikikarpalot alkavat puskea kulmakarvojen juuresta.

Yritän tiirata menestyneen miehen Casiostani kuluneita sekunteja ja pyörittelen agitointikeppiä voimallisesti, lisää kehitettä tirsuaa tankin kannen alta sekä omituisesta kaatonokasta. Sormia kirvelee kehitteen tahrima tikun nokka. Puren hammasta ja kiroilen itseksi ”RAZAMANAZ!”

”Mitä sä sössötät siellä?” Vaimo kyselee kartanon eteläsiivestä. ”Onko kaikki hyvin? Oletko sä taas humalassa?”

”Juu eihän tässä mitään! Vähän hikeä meni silmään eh heh heh!” Toppuuttelen.

”Kunhan katsot, ettei niitä myrkkyjä ole valunut pitkin poikin, että mä saan piilolinssit sitten turvallisesti pois!” Vaimo vielä ohjeistaa.

”Kyllä herra vääpeli, ymmärsin täydellisesti kaiken minkä sanoitte!” vastaan selvä paniikki äänessäni, tuntuu että koko lavuaarin reuna lainehtii 1:100 Rodinal -liuoksessa. Aika ottaa iso huikka oluesta.

Yritin pitää meiningin mahdollisimman neukkuna!

Vihdoin kehitykseen varattu tunti on ohi, yritän tasapainoilla lainehtivan kehitystankin lavuaarin ylle ja kallistelen sitä, tankin reunassa on jotain jonka voi hyvällä mielikuvituksella kuvitella kaatonokaksi. Siirrän mitta-astian tankin alle ja ryhdyn kaatamaan kehitettä pois.

Jos mahdollista, niin liemen saaminen tankista ulos käy vielä hitaammin kuin sen saaminen sisään, 15 sekunnin varoaika kehityksen kanssa paukkuu jälleen yli niin että helisee. Päädyn kippaamaan koko tankin nurinniskoin litran mittakannun päälle, tämäkään ei tosin tyhjennä tankkia kokonaan vaan joudun jälleen tuhrimaan sormeni kehitteeseen ravistaessani sitä tyhjäksi.

Vihdoin on keskeytyksen aika; asettelen tankin hermostuneena lavuaarin pohjalle ja avaan hanan, yritän saada suihkun osumaan kannen keskellä olevaan parabelin muotoiseen monttuun, jonka keskellä on 10mm reikä, jonka 9mm agitointikeppi tukkii. Käännän hanasta lisää tehoa ja vesisuihku kohoaa vääjäämättä kohti tankin keskustaa ja lopulta osuessaan siihen noin 99% vedestä lentää helvettiin, pääsääntöisesti lavuaarin reunojen yli ja minun päälle. Taas kiroiluttaa.

Jonkinlaisen jumppaamisen jälkeen uskon saaneeni enimmät kehitteet pois filmiltä, on tullut aika kiinnittää filmi. Mittaan kannuun kiinnitteen ja ryhdyn tuskaisen hitaasti täyttämään tankkia. Mietin, että prosessi on yhtä vittumaisen tarkka ja hidas kuin taskumatin täyttäminen isosta jumbopullosta halvinta romminlitkua mitä Palmasin kentältä saa, samalla tajua jälleen mitanneeni kemikaaleja 300 ml edestä, sillä kiinnitettä valuu Rodinalin tahraamalle lavuaarille. Takaraivossani kaikuu vaimoni komentoäänellä sanelema kielto olla lutraamatta kemikaaleja joka paikkaan. Otan jälleen huikan oluesta ja ryhdyn pyörittelemään agitointitikkua, kirvelystä päätellen se on tällä kertaa tahriutunut kiinnitteeseen.

Jostain syystä purkin kannessa on pyörityssuunta myötäpäivään, vaikka spiraali kyllä pyörii molempiin suuntiin? Varmuuden vuoksi kieputtelen spiraalia molempiin suuntiin. Pian kyllästyn kuitenkin huuhtelemaan sormiani jatkuvasti ja tungen Viking Linen mainoskynän agitointikepin sisään ja pystyn suorittamaan loppupyörittelyn ilman kemikaaleja sormissa, olo on kuin diplomi-insinöörillä kun näin nerokkaasti ratkaisin asian. Juhlistan teknistä riemuvoittoa isolla oluthuikalla.

Pian saan tankin tyhjennettyä ja lavuaarinkin huuhdeltua. Filmi on kehittynyt jokseenkin tasaisesti, harmittavasti siinä on läsnä huomattava määrä ns ”bromide dragia”, mutta sillen en mahda nyt mitään.

Lopuksi arvioimme kriittisesti tuotetta;

Kiitämme:
- Ruma
- Pieni
- Neuvostomystiikkaa

Moitimme:
- Ruma
- Kansi on tiivis väärällä tavalla
- Agitointitikku naurettavan lyhyt
- Vaikea täyttää, vaikea tyhjentää
- Ei mahdollisuutta ravistella

Miksi kukaan käyttäisi tämmöistä? Vaikea sanoa. Periaatteessa tämä häviää jokaisella osa-alueella Patersonin systeemeihin. Eikä edes periaatteessa vaan ihan käytännössä. Potentiaalisia käyttäjiä voisivat olla mm. masokistit, kovan luokan kommunistit ja ostalgian valtaamat retroeksentrikot sun muut perverssit.

torstai 17. tammikuuta 2019

Mies joka oli aina väärässä


Olen ollut koko ikäni väärässä. Koko ikäni. Jopa silloin kun olen oikeassa, olen väärässä jollain tapaa.

Muistan, että päiväkodissa jos minua kiusattiin, ei kiusaaja ollut tehnyt väärin vaan minä koska olin jotenkin provosoinut, ärsyttänyt kiusaajaa.

Sama meno jatkui peruskoulussa. Turpaan tuli joka päivä. Neljä vuotta putkeen. Vika oli aina minun, kiusaajat eivät voineet lopettaa koska ärsytin heitä. Kiusaajat manipuloivat koko luokan ja muut rinnakkaisluokat kiusaamaan minua. Pelkkä olemassaoloni riitti verukkeeksi sosiaaliseen eristämiseen, vähättelyyn, nimittelyyn ja fyysiseen väkivaltaan. Koska olin huono urheilussa ja verbaalisesti lahjakas, olin väärissä asioissa hyvä.

Aikuisena meno ei ole helpottanut. Syy on aina minussa, joko olen väärässä tai asenteeni on väärä.

Kun olen taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja ja joku kretiini-idiootin tasolla oleva ihminen ei osaa vääntää patterinsa hanaa auki ja palelee talvella, syy ei ole kretiini-idiootissa vaan minussa. Minä olen tehnyt jotain väärin koska patteri ei lämmitä ja jos sanon asiasta, että en ole vastuussa, asenteeni on väärä. Jos erehdyn sanomaan palelijaa julkisesti kretiini-idiootiksi, olen paitsi väärässä, myös vihapuheen levittäjä.

Jos työelämässä edellytän joltakulta taitoja tai tietoa jotka oman käsityskykyni mukaan on saatu verovaroin ylläpidetyssä peruskoulussa, olen väärässä. Ei voida edellyttää, että peruskoulu on käyty (jos olet maahanmuuttaja) tai, että peruskoulussa oltaisiin oltu hereillä silmät ja korvat auki. Minä olen väärässä ja minun asenteeni on huono.

Kun joku varastaa pihagrillini, riippumattoni tai rappukäytävään laittamani kasvin, väärin ei ole tehnyt varas vaan minä, joka olen jättänyt omaisuuttani valvomatta julkiselle paikalle. Olen ollut väärässä, tehnyt väärin ja nyt minua rangaistaan väärässä olosta. Jos valitan asiasta tai koen asiat epäreiluiksi, asenteeni on väärä. Koska vika oli minun, koska olin väärässä.

Kun yläkerran pakkohoitoon poliisin toimesta viety asukas hakkasi kaiket päivät ja yöt seiniä tehden elämästä helvettiä, olin minä väärässä koska koin näin. Minun olisi pitänyt ymmärtää, että hänellä oli mielenterveysongelmia. Kun esitin kysymyksen, että eikö voitaisi nähdä sillä lailla, että minulla on sellainen mielenterveysongelma, että en pidä kun naapuri hakkaa vasaralla seinää 24/7? Kuulemma ei. Olin väärässä kun ajattelin näin ja asenteeni oli väärä.

Kun yläkerran hullu puhkoi pakuni renkaat, oli syy jälleen minun. Olinhan provosoinut häntä käskemällä häntä ”suksimaan vittuun”. Olin tehnyt väärin kun en ollut suvainnut hänen mielenterveysongelmiaan ja tappouhkauksiaan. Naapuri ei tehnyt mitään väärää. Hänellä on mielenterveysongelmia.

Kun hullu saatiin pois, aloitti asunnon omistaja siinä Air B’n’B-toiminnan. Kaikensorttisia ihmisiä juoksee nyt päivät ja yöt läpeensä rapussa ja talomme muistuttaa elämältään tuntihotellia. Kuka on tehnyt väärin? Minä, koska asenteeni on huono ja elämänvalintani ovat vääriä. Minun pitäisi muuttaa maalle koska elämisen äänet kuuluvat kerrostaloon. Kun valitin, että rapussa metelöidään kuin Kairon markkinoilla, tein väärin koska joku joka huutaa rapussa 120dB voimalla kännykkäänsä saattaa olla maahanmuuttajataustainen. Nyt olen sekä väärässä, että rasisti.

Kolmekymmentäviisi vuotta ja aina väärässä. Jopa silloin kun olen oikeassa. Väärä asenne, väärin tiedetty, väärin osattu.

Jos muut eivät osaa tai tiedä, he eivät ole väärässä. Minä olen, tiesin, osasin tai en osaisi.

Hammaslääkäri on paras lääkäri

Hammaslääkärit. Heitä pelätään ja inhotaan. Mutta miksi?

Hammaslääkärikäynti on aina satavarmasti tuttu ja turvallinen kokemus, jos on kertaakaan aiemmin käynyt hammaslääkärissä. Tavalliselle lääkärille mennessä et koskaan tiedä tungetaanko neula kyynärtaipeeseen vai taskulamppu hanuriin, hammaslekurilla homma on aina sama; heittäydy lepolassiin, avaa kitasi ja anna hammaslääkärin tehdä työnsä.

Hammaslääkäri ei suhtaudu instrumentteihinsa maanisella mustasukkaisuudella vaan peilejä, pinsettejä ja autoklaavia saa vapaasti ihmetellä ja ehkä jopa koskea. Lisäksi he tarinoivat mielellään eri puudutusaineista ja hammaskirurgisista operaatioista.

Hammaslääkärit ovat lisäksi huumorintajuisia; minä kerran ehdotin yhdelle hammaslääkärille, että laittaa operointihuoneen seinälle kuvan hyeenan purukalustosta (kuten vuoden 1986 elokuvamusikaalissa Pieni kauhukauppa), ihan vaan herättämään keskustelua ja toimimaan varoittavana esimerkkinä kaikille jotka eivät harjaa tarpeeksi. Lääkärin mielestä idea oli hyvä!

Hammaslääkärit ovat aidosti kiinnostuneita suusi terveydestä, kun lähdet hammaslääkäriltä kotiin, toivottaa valkotakkinen hammaslääkäri heipat siihen malliin, että vilpittömästi toivoo ettei näkisi sinua enää tuolissaan. Hammaslääkärissä neuvotaan kädestä pitäen kuinka hampaat harjataan ja kuinka niitä estetään reikiintymästä. Tavallisessa lääkärissä saat nipun tulosteita epäonnistuvaa itsehoitoa varten tai vaihtoehtoisesti loppuelämäsi kestävän mielialalääkitysen jonka tarkoitus on estää sinua ”jäämästä koukkuun” buranaan, jota popsit päivittäin jännetupentulehdukseen.

Hammaslääkäri on reilu. Hän tietää, että sinäkin olet vain ihminen kuten hänkin, ja siksi hän ei kohtele sinua kuin imbesilliä kun näkee, että hampaasi ovat värjäytyneet tupakasta, kahvista ja siitä kyykkyhyllyn pinot noirista. Eikä hän huomauta kesän aikana ilmestyneistä vatsamakkaroista.

Vastaavaa ymmärrystä elämän aallokoissa ei löydy työterveys- ja vakuutusyhtiölääkäreissä; joiden kanssa asioidessa dialogi on kutakuinkin tämmöistä.

Lääkäri: Jahas [X] potilas ylipainoinen
Potilas: No ehkä kaksi kiloa.
L: Mites tuo alkoholinkäyttö?
P: No pari bisseä viikolla ja punkkupullo lauan
L: [X] potilas on alkoholisti
P: No ei kai pari bisseä viikolla tee alkoholistiksi?
L: Alkoholi lisää * tähän väliin sata eri tautia ja taudinkuvaa * riskiä 350% ja johtaa kuolemaan
P: No kaikkihan me kuollaan joskus.
L: [X] potilas on itsetuhoinen
P: Mitä??
L: Mites tupakointi, oletteko lopettanut?
P: En ole edes aloittanut!! Jouluna poltin sikarin ja juhannuksena pikku hiprakassa pari savuketta
L: [X] Potilaalla laaja-alainen päihdeongelma
P: Nyt kuules, minä en tullut tänne herjattavaksi vaan työhöntulotarkastukseen!
L: Koetteko itsenne työkykyiseksi?
P: Kyllä!
L: Hmmm..täällä meillä lukee, että olette itsetuhoinen.
P: Te laitoitte sen itse sinne. Kuulkaas, juuri tämmöisen paskan takia ihmiset juovat ja polttavat. Nytkin tekee mieli vetää kännit aloittaa se tupakointi.
L: [X] Potilas ilmoittaa piikittävänsä kenkälankkia joluunsa estääkseen vieroitusoireita tulemasta. Lisäksi potilas on luultavasti hullu sekä satanisti ja varmaan juo tuoremehua heti hampaiden harjauksen päälle!!!
P: PITÄKÄÄ TUNKKINNE! On se jumaliste, ettei terve kaksikymppinen kelpaa ratapölkyn vahtijaksi Mäntsälän varikolle!!

maanantai 10. joulukuuta 2018

Housut repee ja orava vittuilee


Pelihousujen repeäminen. Kaikille tuttu käsite. Yleensä ne repeävät suunnattoman harmistuksen aiheutuessa käyttäjälle joka puretaan em. vaatekappaleeseen. Raamatun aikoina ketutusta purettiin repimällä ihokas.

Minun ongelmani on itsestään repevät ”pelihousut” eli ainoat farkkuni. Niitä voisi kutsua ekologiksi housuiksi, ne kun hajoavat ihan itsestään. Kiusallisesti eräät määrätyt saumat ovat varsinkin pettäneet minut, nimittäin upslaakien taitteet sekä taskujen ulko- ja sisäsyrjät.

Upslaakien nirhautuessa liki irti (olen toki parsinlangalla niitä korjaillut) ei ongelmaa vielä ole, sillä risoja lahkeita ei ihmettele kukaan näinä aikoina kun jokainen on oman elämänsä rocktähti, mutta revenneet taskut ovat harmittavat. Kun sisätasku irtoaa käyttöpinnasta, syntyy taskun kohdalla olevaan aukkoon ”valetasku”, eli toisin sanoen hätäinen käsi saattaa eksyä taskun sijasta lahkeeseen.

Käden näin tehdessä ei vielä olla ongelmissa, mutta mikäli taskuun laitetaan jotain, kuten kännykkä, valahtaa se lahjetta pitkin alas lattialle. Näin kerran jo kävikin, sangen nolosti ollessani soittoruokala Käpygrillissä; kännykkä varomattomasti taskuun ja lähtiessäni tiskille, tunsin miten luuri valui koipea pitkin saappaanvarteen.

Olen kuitenkin 35-vuotias toimitusjohtaja ja liikemies eikä arvolleni ole sopivaa kökkiä korttelipubin lattialla onkimassa firman puhelinta buutsista. Pahinta olisi jos jotkut hipsterit näkisivät ja alkaisivat matkia käytöstä. Puolet Suomen nuorista kulkisivat iPuhelin kumisaappaassa. Hirveää.

Asian voisi pragmaattisesti ratkaista ostamalla uudet housut, mutta kaltaiselleni herkälle taiteilijalle tämä ei ole vaihtoehto. Kaupoissa on ryysistä näin joulun alla ja mieltäni kirvelee vieläkin vuonna 2013 Prismasta ostetut Jaamekset, joiden persaus kului kolmessa viikossa puhki. Olin humalassa hukannut vielä ostokuitinkin joten sinne menivät nekin 35€.

Olen yrittänyt antaa ymmärtää eri tahoille, lähinnä isoille vaatetusalan toimijoille, että heidän olisi kannattavaa sponsoroida minua vaatteilla ja vastineeksi voisin antaa heille somenäkyvyyttä, esimerkiksi nuorison suosimassa Instagrammissa. Toistaiseksi olen jäänyt vaille sponsoridiilejä ja sanoisin, että nykyiset farkkuni kestävät korkeintaan 1-2vko jonka jälkeen joudun menemään housuostoksille ja minulla ei todellakaan ole ostohousut silloin jalassa vaan ostobokserit. Ellen paikkaa nykyisiä pelihousuja lätkäerkalla.

Lopuksi vielä kuva arkkivihollisestani, oravasta jonka olen nimennyt Herra Persenaamaksi, eli HooPeeksi. HooPee syö kaikki talipallot mitä laitan linnuille ja kun yritän hakata ja tökkiä sitä harjanvarrelle, väistelee tämä kuin paraskin ninja ja säksättää latvustosta mitä profaaneimpia herjoja oravakielellä. Lisäksi HP:lla on pr-hommat hoidettu helvetin hyvin, läheisen koulun lapset pitävät nimittäin minua pahiksena ja oravaa hyviksenä.

Hyvää alkanutta työviikkoa kaikille.

Herra Persenaama

tiistai 13. marraskuuta 2018

Tiedät olevasi maalta

Teksti ei ole minun kirjoittamani, mutta se naurattaa joten pannaan jakoon.


Tiedät olevasi maalta, kun mielestäsi on ruuhkaa, jos 4 autoa odottaa vuoroaan traktorin ohittamisessa. Mittaat välimatkoja tunneissa. Kotiseutusi ainoat liikennevalot löytyvät Nesteen autopesulasta.

Näet ihmisten pitävän metsästysvaatteita sosiaalisissa tilaisuuksissa. Ainakin yksi naapureistasi polttaa viinaa kotona ja kaikki tietävät sen, jopa poliisi, koska se luultavasti on sen veli. Sinun mielestäsi 'sexy lingerie' on silkkipyjama Lidlistä.

Lehmät ovat vain osa maisemasta. Pukeutua 'hienosti' tarkoittaa flanellipaidan helman tunkemista housujen sisään ja jalkoihin laitetaan puhtaat goretexkengät.

Olet ihan oikeesti ajanut 200 km edestakaisin osallistuaksesi juhliin. Koulut eivät ole kiinni jos sataa lunta tai on liian kylmä. Et voinut ostaa tupakkaa nuorempana, koska myyjät tiesivät tarkalleen kuka olet ja minkä ikäinen.

Kun menet kävelylle harrastaaksesi liikuntaa, ainakin 2 henkilöä pysähtyy ja kysyy että, ”tarviitko kyytiä”.

Viikonloppujännitys tarkoittaa käyntiä naapurikunnassa.

Opettajasi sekoitti sinut aina isääsi tai siskoosi. Et käytä vilkkua kääntyessä autolla, koska kaikkihan tietävät minne olet menossa. Jos soitat väärään numeroon niin saat oikean sieltä.

Puoli kuntaa pitää henkeään, kun joku yritys aikoo muuttaa pois paikkakunnalta. Naurat täyttä häkää kun luet tätä, koska tiedät että kaikki on totta, jonka jälkeen jaat tämän kaikille kavereillesi, jotka ovat melkein koko paikkakunta.

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Smena 8M

Smena 8M. Tuo kaikkien arvostama moduulikamera, ”neukkulan leica” kavereiden kesken. Tästä on varmasti jokaisella mielipide, sen ei tarvitse perustua konkreettiseen kokemukseen, sillä jo laitoksen ylevä muotokieli on omiaan herättelemään tunteita.

Smena 8M


Kamera edustaa itänaapurille ominaista ”built for purpose” -muotoilusuuntaa, jota voitaisiin pitää ehkä täydellisenä vastakohtana italialaiselle tyylille jossa esteettiset arvot usein menevät teknisen toimivuuden edelle. Smena 8M istuu huomaamattomasti tyylillisten kavereidensa seuraan, joita ovat mm. betoniporsas, harjateräs, Lada Niva ja Pohjois-Karjalan Prikaatin Los Vekaroksen lomaparatiisi.

Kamera on valmistettu kaikkien rakastamassa Neuvostoliitossa LOMO’n tehtailla (tehtaan nimi tulee muuten sanoista Loistavan Onnistuneet Mustavalkoiset valOkuvat. Tämä tarina on tosi.)

Kameran runko on muovia? Se voi myös olla bakeliittia, nyt tarvittaisiin joku vanha ihminen paikalle tunnustelemaan. Muovikuoret natisevat liitoksissaan tavalla joka kertoo, että kameran suunnitellut taho on todennäköisesti tutissut vodkakrapuloissaan piirtopöytänsä ääressä, mutta myös että pudotessaan lattialle kuori joustaa eikä kamera räjähdä tusinan paskaksi, turvallisuusominaisuus joka otettiin huomioon myös legendaarisessa Nokia 3310’ssä.

Smena 8M on muodostunut minulle jonkinlaiseksi fetiŝŝiksi ja pakkomielteeksi ja huomaan, että minun on pakko maistaa tätä kameraa. Maku on muovinen ja likainen, mukana on halpaa keinokuitua sekä hiilikaivosten savusumua. Suureksi hämmästyksekseni kamerassa ei ole ollenkaan ”ryssän hajua”, mikä yleensä kuuluu asiaan näiden neukkukameroiden kanssa. Zorkit ja Fedit on pitänyt perinteisesti kääriä isoisän suojeluskuntamantteliin ja asettaa Mannerheimin muotokuvan eteen vähintään kolmeksi viikoksi, ennen kuin perunasopan, mahorkan ja pesemättömän perseen haju on tyystin kadonnut niistä!

Kamerassa on lehtisuljin joka muuten synkkaa salaman jokaisella ajalla, eipä löydy näin hienoja toimintoja kapitalistisista rappiokameroista (no löytyy mutta innostuin), lisätarvikekiinnike eli tuttavallisemmin salamakenkä, jalustaruuvi, kirkas etsin ilman sommittelua haittaavia mittareita ja muita vinkuleluja ja erilliset käyttökytkimet niin sulkimelle, filmin siirrolle ja laukaisijalle. Laukasijaan saa kierrettyä kiinni vitkalaukaisimen tai lankalaukaisimen.

Kirkkaasta etsimestä tahdon mainita vielä sen verran, että se mitä linssiin on satsattu on selkeästi otettu pois etsimestä. Etsin on muovia ja sen läpi tiiratessa maailma on harmaa ja synkkä ja jotenkin oudolla tavalla vääristynyt, aivan kuin ruotsinlaivalla kun kerran sait tyrmäystippoja.

Muovisessa kamerassa on tuntemattomasta metallista valmistettu kiinteä objektiivi ”T-43”, polttoväliltään 40mm ja valovoimaltaan f4. Suljinajat löytyvät portaattomasti haarukalla B-1/250s. Tarkennus tapahtuu tieteellisellä arvausmetodilla. Objektiivin lasipinnat ovat ilmeisesti päällystettyä mallia, en tiedä onko niissä radioaktiivista lanthaniumia kuten Industar-61 obiskoissa.

Mutta kyllä Smenakin säteilee. Säteilee hyviä viboja!!

Kuvaaminen on helppoa ja hauskaa kuin nukkuvan lapsen lyöminen! Peukalorullalla siirretään filmiä aina kuvanoton jälkeen jotta saadaan tuoretta emulsiopintaa valoitettavaksi tai jätetään siirtämättä jos halutaan hullunhauska kaksoisvalotus. Seuraavaksi viritetään suljin (cock the shutter on muuten suomeksi sulkimen kyrpäyttäminen), määritellään aukko & aika, arvata..arvioidaan tarkennusetäisyys, sommitellaan kuva ja painetaan laukaisijaa. Sulkijan virityshana tarraa yleensä sormeen kiinni jos niitä erehtyy pitämään kameran etupuolella jolloin kuva sekä ylivalottuu, että tärähtää roimasti. Tätä ”taiteellista efektiä” arvostetaan suuresti degeneroituneiden yksilöiden parissa. Smenan kanssa kannattaakin opetalla NPKE-kuvausmetodi (=Nakit Pois Kameran Etupuolelta).

Yleisen tiedon mukaan Smenojen laukaisunappi pitää painaa aina pohjaan asti, vaikka suljin kävisi vähemmälläkin painamisella. Jos laukaisijaa ei paineta aivan pohjaan asti, ei filmiä pääse rullaamaan seuraavaan ruutuun. Itselleni ei tämmöistä ongelmaa ole vielä eteen tullut, sillä olen niin kovakourainen, että intisssä hajosivat niin rynkky, tetsari kuin kenttäkeitinkin. Peruskoulun liikuntatunnilla en saanut työntää kuulaa kun opettaja pelkäsi, että särjen sen.

Filmi kelaantuu kameran sisällä ”kelauspuolalle” johon filmin alkupää pitää syöttää. Perinteinen filmiliideri ei tähän sovi vaan alkupää pitää saksilla muotoilla sellaiseksi, että keskellä sojottaa sellainen kieli joka sopii kelauspuolan hahloon. Kokeilemalla oppii.

Filmi kelataan takaisin painamalla laukaisunappi pohjaan ja kiertämällä filminkelausvipua.

Smena 8M parhaita puolia on ehdottomasti sen koko ja paino. Objektiivi törröttää rungosta jonkin verran, joten tätä ei ihan laiteta kansitakin povariin kuten paljekameraa tai modernia pokkaria, mutta farkkutakin povariin tai talvitakin taskuun tämä sujahtaa jokseenkin kivuttomasti. Painoa laitteella on (ilman filmiä) 263 grammaa, eli kymmenisen grammaa enemmän kuin modernilla älypuhelimella.

Koska filmin siirto ei viritä suljinta, voi filmin siirtää joka kuvan jälkeen eteenpäin valmiiksi ja kamera on aina valmiina ottamaan seuraavan tärähtäneen ja huonosti sommitellun kuvan, kunhan sulkimen hanan vain vääntää ala-asentoon ensin!

Smena 8M on sympaattinen kamera, se on kuin kameroiden kuin rättisitikka. Kaunis se ei ole, mutta siitä tulee hyvälle tuulelle.

Vein kameran jopa testiin josta kovin monen kameran kanssa ei olla selvitty, testin nimi on Tuleeks turpaan -testi – jossa siis mennään yleiselle paikalle ottamaan valokuvia ja katsotaan miten kansalaiset reagoivat, mainittakoon että Nikonilla tai Canonilla kuvatessa dunkkuun tulee lähes aina. Eilen otin Smenan mukaan ja painuin suoraan soittoruokalaan, jossa oli karaoke. Perillä kytkin kameraan helvetin ison, kääntyväpäisen Sunpak -salamavalon ja kävin ottamassa lähipotretin paikallisesta kultakurkusta.

Ei mitään reaktioita. Joku jopa näytti peukkua. Tämän lyhyen testin päätöksellä voin todeta, että rivikansalainen suhtautuu Smenalla kuvaajaan samalla positiivisuudella ja riemulla kuin Ruotsin häviöön jääkiekon MM-kisojen finaalissa.

Nastaa alkavaa työviikkoa kaikille! Ohessa Smenalla otettuja kuvia! Kehitys Rodinalissa 1:100, 60min.


Kirjoittaja on liikemies ja sekakäyttäjä.

Pullonpalautuskoneen sisäkaluja

Heijastuma lätäköstä

Kaksoisvalotus kauppakeskus Arabiassa

Käärmetalon portaikkoa

Pesutuvassa

Öinen katu

Hedelmiä K-Supermarket Arabiassa

Suomen lippu liehuu isänpäivänä

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Kannabiksen vaaroista

Ylen uutisten mukaan Kanada on laillistanut kannabiksen kaiken käytön.

"Kanadassa on laillista käyttää kannabista kaikkiin tarkoituksiin. Kanadan kansallisen televisioyhtiön CBC:n mukaan (siirryt toiseen palveluun) ensimmäiset kannabiskaupat avautuivat Newfoundlandissa Kanadan koillisrannikolla keskiyöllä tiistain vaihduttua keskiviikoksi. 

Maa laillisti kannabiksen ensimmäisenä teollisuusmaana ja toisena maana maailmassa. Kanadaa ennen vain Uruguay on laillistanut kannabiksen käytön kaikkiin tarkoituksiin. 

Keskiviikkona voimaan tulevan lain mukaan aikuiset saavat pitää hallussaan enimmillään 30 grammaa laillisesti ostettua kannabista. 
 
Uusi laki lopettaa Kanadassa vuodesta 1923 voimassa olleen kannabiskiellon."

Nyt tietenkin ihmiset hehkuttavat, että milloin Suomessa laillistetaan tuo paholaisen parsakaali, psykoottista hulluutta ja riippuvuuden noidankehään suistava kammottava yrtti!

Kuten kaikki fiksut aikuiset tietävät, on helvetin vaarallista touhua laillistaa huumemyrkky!

Meillä suomalaisilla on geneettinen alttius alkaa kannubiksien väärinkäyttäjiksi, maailmallahan ihan yleisesti puhutaan "Suomalaisesta pilvipäästä" kun tarkoitetaan ihmistä joka ottaa heti perjantaina töiden jälkeen kymmeniä cannabispiikkejä ja toikkaroi sekavana riitaa haastaen.

Kuinka lukemattoman monta perhettä on hajonnut, kun kristilliset perhearvot hylännyt perhe on päättänyt katsoa sormien läpi paholaisen parsakaalin imemistä tai piikittämistä suoraan verenkiertoon silmämunan kautta ja sitten on päädytty lehtien palstoille kun kirves kourassa ollaan riehuttu ja ajettu perhe lumihankeen jouluaattona?

Gannabiksen säännöllinen käyttö aiheuttaa mm. pahanhajuista hikoilua, silmien pullistumista, lukihäiriön, kakkaamisongelmia, karvoja jalkapohjissa, häntäluun liikakasvua sekä kierosilmäisyytttä. Mielenterveysongelmista puhumattakaan!

Ja "pilven" vaarattomuuskin on kyseenalaista, minäkin tunnen tapauksen jolle kävi köpelösti! 

Mummon kummin kaiman serkun parturin velipoika oli tulossa Jyväskylästä Helsinkiin tapaamaan isoäitiään joka asui Kannelmäessä. Peläten, että hesalaiset raggarit hakkaisivat "landejuntin" tämän avatessa suunsa tietä kysyeessä, oli tämä henkilö opetellut sitä hesan slankia jota joka paikassa hesoissa haastellaan!

Rautatieasemalla hän oli sitten kysynyt vastaantulijoilta "Jou, miten mä pääsen Kantsuun?" luullen, että Kannelmäki on slankikielellä Kantsu. 

No nämä tuntemattomat asemalla hengaajat olivatkin olleet vaarallisia huimausainediilereitä ja tämä Jyväskyläläinen nuorimies oli tietämättään tilannut heiltä YLIANNOSTUKSEN KANNABIKSIA! ("Kantsu" tarkoittaa katuslangissa kaikkein vahvinta, tislaamalla valmistettua gannabics sadivaa, eli kannubista).
 
Siinä ei ehditty kissaa sanoa kun kymmeniä kannabikspiikkejä oli ruiskutettu tähän onnettomaan sieluun joka jäi välittömästi koukkuun tähän iljettävään huimausainekseen!!! 

Hän selvisi vaarallisesta kannunbischyliannostuksesta, mutta syrjäytyi ja muutti Keravalla ja hänen hikensä alkoi haista kuten narkomaaneilla, ja hän alkoi pukeutua räsymatosta tehtyyn ponchoon, kuten narkomannit pukeutuvat ja hän joutui myymään kiiltokuvakokoelmansa sekä lapsesta asti keräämänsä Supikoira Roi kirjansa rahoittaakseen mm. Eri keeperin imppaamisen ja muiden huumeiden käytön. 

Ja tämä tarina on tosi!!!!

maanantai 1. lokakuuta 2018

Jynkkylehtiä ja perintätoimiston kirjeitä

A-portaan ”vähän oudot” naapurit muuttivat pois. Ihmeteltiin pihalla lojuvia roskia, mm purettu sänky, pari pientä avokaappia ja puolikas pöytätaso. Ilmeisesti ne eivät mahtuneet muuttokuormaan joten ne jätettiin tyynen rauhallisesti pihaan.

Pienemmät roskat nämä sankarit saivat jätekatokseen asti. Eivät tosin roska-astiaan asti, mutta siihen liepeille. Pari isoa jätesäkkiä aivan täynnä.

V-mäisenä ihmisenä tietenkin avasin ensimmäisen pussin nähdäkseni, mitä nämä pöljäkkeet olivat meinanneet sekajätteeseen tunkea. Päällimmäisenä säkissä oli kaksi valtavaa styroksinpalaa, joiden paikka oli muovijäte, jonne ne laitoinkin. Seuraavaksi pussista löytyi kassillinen vaatteita, jotka olisi mielestäni voinut laittaa UFFin snägäriin sekä kaksi paria ehjiä kenkiä.

Toisessa jätesäkissä oli muovipusseihin pakattuja, pestyjä, lyttäämättömiä maitotölkkejä, lähes ehjä koronapeli sekä kaksi vaaksan paksuista nippua avaamattomia perintätoimistojen ja pankkien kirjeitä jossa siis sankarin koko nimi ja osoite ja ne avaamalla olisi saanut vielä vaikka mitä tietoa.

Karhukirjeiden alla oli tervehenkisesti ja oldskool -tyyliin JYNKKYLEHTIÄ.

Huvittavinta koko jutussa on se, että kun me rouvan kanssa pari vuotta sitten asuttiin noin kahdeksan kuukauden ajan vuokralla puutalossa Oulunkylässä ja josta piti muuttaa pois kun kävi ilmi että vuokraemäntä on ns. ”hullu”.

Noh, A-portaan oudot naapurit olivat tämän em. vuokraemännän ex-mies ja poika.

Melkoista sattumankauppaa. Joskus elämä jäljittelee taidettta. Eikä paljon tartte Kummelia katsella kun arki on tämmöistä.

Hyvää maanantaita kaikille.

maanantai 24. syyskuuta 2018

Sananen kierrätyksestä

Tämmöistä taas vaihteeksi kun töistä kotiin tulin.

Meidän taloyhtiössä on tämän vuoden ajan kerätty muoviroskaa erillisellä säiliöllä. Ennen oli 2 kpl sekäjäteastia, metalli-, lasi-, bio-, paperi- ja pahviastiat.

Nyt toinen seka on korvattu muovinkeräyksellä.

Muovinkeräys on helvetin hyvä juttu, uskokaa tai älkää.

Valitettavasti kierrättäminen ontuu meidän talossa. En tiedä johtuuko se välinpitämättömyydestä vai kenties perinteisestä suomalaisesta jurpoudesta.

Sekajäteastiaa pidetään jonkinlaisena Moolokin kitana, jonne voidaan mättää esineitä ja asioita siinä toivossa, että ne painuvat unohduksen tuolle puolen. Sinne tungetaan kaikki vanhoista retkipatjoista lähiravintolan take away annoskippoihin (jotka ovat usein vieläpä puolillaan ruokaa).

Tänään oli taas joku valopää ylittänyt itsensä ja jättänyt safkatuotteet "pinkan päälle" josta varikset olivat sitten käyneet levittämässä ne pitkin pihoja.
Onneksi hävettävä hippi sai päivän aikatauluihin mahtumaan myös sekajäteastian tyhjennyksen ja siellä olevien jätteiden lajittelun oikeisiin astioihinsa. Nyt sekajäteastian kansi mahtuu melkein kiinni.

Nyt seuraa sellainen tietoisku kaikille teille jotka ette kierrätä:

Ottakaa pää pois perseestä.

Oletteko kuulleet sellaisesta asiasta kuin ilmastonmuutos?

Jos ette, olen huolestunut.

Helsingissä sekajäte menee polttolaitokseen josta siitä tehdään energiaa. Tämä ei tarkoita sitä, että jäte häviäisi jonnekin. Tai että kaikki astiaan laitettu palaisi iloisella liekillä, kuten hävettävän hipin sotilaspassi.
 
Jätteenpolttolaitos ei pysty muuttamaan kaukolämmöksi foliota, peltipurkkeja, tyhjiä viinipulloja eikä todellakaan sitä appivanhemmilta saatua leipäkonetta.
Jätteenpolttolaitokseen on myös ihan turha toimittaa vanhoja ehjiä kenkiä ja vaatteita, joita sinne roskikseen myös tungetaan. Tai muoviastioita. Muovi on parhaimmillaan hallitusti kerättynä ja kierrätettynä, ei pienhiukkasina ilmakehässä.

Kaikki mikä polttouuniin kipataan, muuttuu jossain määrin kuonaksi. Se kuona on jotain sellaista mitä ei voida nykyisellään hyödyntää. Se kuona kasvaa kasoiksi Ämmässuolla (Pohjoismaiden suurin kaatopaikka by the way) ihan samalla tavalla kuin jätteetkin.

Joten; ole ystävällinen ja kierrätä. Minä en juurikaan edes pidä ihmisistä eikä minulla ei ole omia lapsia joille jättää tätä palloa ja minäkin viitsin kierrättää.



lauantai 15. syyskuuta 2018

Löytötavaraa valokuvanäyttely ja filosofiani

Tarve ja sen puute on subjektiivista, tarpeen puute luo hylkytavaraa, hylkytavara voi olla löytötavaraa jos sille on tarvetta.

Olen itseoppinut valokuvauksen harrastaja Helsingistä, vastustan periaatteesta ”rahalla saa” -mentaliteettia sekä kertakäyttökulttuuria, koen että ihmisellä on moraalinen velvollisuus kehittää itseään ja minulle se on tarkoittanut tapaa elää käyttäen kekseliäisyyttä vastustaakseni hiljaisesti materialismia ja kulutusyhteiskuntaa.

Uuden ostamisen sijaan pyrin korjaamaan vanhan, tarpeeseeni pyrin ensisijaisesti löytämään käytettyä, kirpputoreilta, kierrätyksestä tai yksinkertaisesti ”dyykkaamalla”.

Löytötavaraa on valokuvanäyttelyni, joka pyörii sanan ”löytötavara” ympärillä. Kuvani ovat löytöjä, sillä en kuvaa studiossa enkä esivalmistele kuvia millään lailla. Kuvaan vain olemassa olevassa valossa. Jokainen kuva on spontaani, hetken tulos.

Jokainen tämän näyttelyn kuva on otettu ”oikealla” kameralla, filmikameralla, joka on löydetty, saatu lahjoituksena tai ostettu taskunpohjan hiluilla.

Ihmisillä on pakottava tarve hankkia sieluttomia, muovista ja piirilevyistä koostuvia laitteita vain siksi, että nämä ovat ”uusia” ja siten ”parempia” kuin edellisvuonna hankitut vastaavat. Minä en koe tämmöistä toimintaa omakseni ja ehkä siksi jalkani ovat tukevasti menneessä ajassa, ajassa jossa kellot toimivat jousella, autoissa ei ole tietokonetta, valokuvat otetaan oikealla kameralla valottamalla valoherkälle filmille ja vedostetaan pimiössä valoherkälle paperille.

Digitalisaatio laittoi vuosikymmeniä palvelleen valokuvauskaluston eläkkeelle, unohduksiin kaapin perälle. Ja kuten kaikelle kaapin perälle laitetulle tavaralle käy, siitä tulee jossain vaiheessa tarpeetonta. Hylkytavaraa.

Hyvinvointiyhteiskuntamme puskee käyttökelpoista, hylkytavaran statuksen saanutta, tavaraa laitojensa yli jatkuvalla syötöllä ja me harvat anakronistiset kummajaiset nappaamme silloin tällöin kopin jostakin. Hylkytavarasta tulee löytötavaraa. Löytötavarasta mahdollisesti käyttöesine.

Filmit kehitän itse kylpyhuoneessani löydetyillä ja saaduilla välineillä.
Näyttelyn kuvat olen vedostanut jätepaalaimeen matkalla olleella suurennoskoneella, jonka olen korjannut toimintakuntoon mm. mustalla softiksella ja tietokoneen virtalähteellä. Vedokset on kehitetty vuonna 1992 purkitetulla Kodak Dektol -paperikehitteellä (löytö tyhjennettävästä kellarista) Ilfordin moniastepaperille joka niin ikään pelastettu roskiksesta.

perjantai 14. syyskuuta 2018

Valokuvaamisesta, olemassa oleva valo ja arvokkaat ruudut


Kuvaaminen olemassa olevalla valolla on minulle sitä ainoaa oikeaa valokuvaamista, toki teen myönnytyksiä asian suhteeen. Esimerkiksi kun kuvasin Lahdentien sillan alla näkymiä, käytin salamavaloa ja joskus olen räntäsateisina talvipäivinä kuvaillut makrokuvia omaksi ilokseni kotona, olen tullut käyttäneeksi työmaavaloja apuna. 

En ole koskaan ajatellut kuvaavani studiossa tai kantavani mukanani niitä ”ammattivalokuvaajan” sateenvarjoja, heijastimia sun muita kolmijalkoihin viriteltäviä systeemejä, piuhan päässä oleva jätelavalle menossa ollut Popular 606 -salama välttää hyvin minulle.

En myöskään välitä järjestetyistä kuvauspaikoista ja kuvauksista. Näitä kuvia on Facebook ja Instagram pullollaan kun joka toinen tyttölapsi keksii olevansa oman elämänsä valokuvamalli, sitten haetaan henkkamaukasta vähän hellemekkoa rohkeampaa rytkyä päällä, tällätään meikkia naamatauluun ja mennään joko elementtikerrostalojen keskelle tai sitten puronuoman varteen keikistelemään autuaan eteerisen näköisenä. Kaikkihan me vapaa-aikanamme tykkäämme hillua jossain Itä-Pasilassa, limonadipuku päällä ja samalla betonipylvästä halaten huulet töröllään, katse taivaisiin luotuna? Tai pötkötellä joenpenkalla selällään kivellä sääret ristissä, ketarat taivaalle ojennettuina, samalla vesikrasseja hipelöiden? Jep, kuulostaa minunkin korvaan sangen naurettavalta.

Toki on myös loistavia kuvia jossa ihmisvartaloa ja metsää ollaan saatu samaan kuvaan, mieluiten tietenkin mustavalkoisena. Ja mielellään filmille. Näitä Lightroomissa loppumattomasti hinkattuja ”eteerisiä photoshootteja lopputuloksineen" mahtuu kolmetoista tusinaan ja niitä on yksinkertaisesti aivan helvetisti liikaa.

Vähemmän on aina enemmän. Hyvä kuva on sellainen, mitä ei tarvitse selittää. Hyvä kuva herättää tunteita, ei jätä kylmäksi. Olen havainnut, että hyviä kuvia on saakelin vaikea ottaa.

Minulla on kamera käytännöllisesti katsoen koko ajan kaulassa kun olen ulkona. Viime aikoina minulla on ollut kaksi kameraa mukana, kaulassa Holga jossa Kodakin Portra 400 120-filmi ja taskussa vajotettavalla obiskalla oleva Zorki 1 jossa jotain mukavan klassista mustavalkokinofilmiä, foman kakssatasta tai sitten Kodakin Trix400. Trix400:n suhteen alan pikku hiljaa kallistumaan Ilfordin HP5+:n suuntaan sillä se on edullisempaa ja sen valotusvara on ehkä aavistuksen laajempi.

Vaikka kamera on koko ajan kaulassa, ei kuvia tule silti juuri otettua. Pääsääntöisesti siksi, että hyvää kuvattavaa on niin vähän. Välillä saattaa mennä viikko ilman kuvaa, sitten jokin lauantaiaamupäivä on sellainen, että valo sattuu juuri sopivasti ja näppään kymmenen kuvaa tunnissa kävelyllä ollessani.

Sain kaverini tädiltä Lomo LC-A kameran ja lukaisin aiheeseen liittyvää tekstiä netistä, pääsin tutustumaan ”lomoaatteeseen” jossa sommittelu yms. ovat toisarvoisia, pääasia on että kuvia tulee otettua. Ikävä ihminen sanoisi, että kyse on filosofiasta jossa määrä korvaa laadun.

Olin hamstrannut Kameratorilta edullista Fomapanin 400 ASAista mustavalkofilmiä useamman rullan talvea varten ja päätin kokeilla tätä ”lomoilua”, neljällä eurolla sai kuitenkin 36:n valotuksen filmin, niin ajattelin, että kyllä minun talous kestää yhden rullan räpsimisen (digikuvatyyliin).

Pistelin rullan menemään vajaassa viikossa ja kovasti jännittäen kehitin sen, olin ottanut suurimman osan kuvista metodilla ”tää näkymä on kiva, otan kuvan”, sen kummemmin sommittelematta ja miettimättä lopputulosta.

Sain filmin kehitettyä ja skannailin kuvia hyperkuviksi tietokoneelle ja katselin lopputulosta. Olin pettynyt. Kuvat olivat latteita ja tylsiä, vailla ajatusta ja särmää. Osin syyllinen tälle oli mälsä filmi, Foman 400 ASAinen on mielestäni huomattavasti parempi silmille kun sen kuvaa ja kehittää 200 ASAn mukaan.

36sta kuvatusta ruudusta omaa silmää miellytti ehkä 7-9. Kymmenkunta kuvaa olivat ihan teknisesti epäonnistuneita, tarkennus väärin ja rajaus aivan päin honkia. Todellista lomoilua käsittääkseni? En muutenkaan ymmärrä lomoilua ja lomovillitystä, kyse on periaatteessa siitä, että tehdään kallis huono kamera, jolla otetaan teknisesti huonoja kuvia.

Jätin lomokokeilut tuohon yhteen kertaan, missään nimessä ei kannata käyttää rahaa näihin uustuotanto Dianoihin sun muihin. Jos haluaa huonoja kuvia, kannattaa ostaa Ilfordin kertakäyttökamera jossa sisällä on C41-prosessissa kehitettävä XP2-mustavalkofilmi (onnistuu kaikissa valokuvausliikkeissä), vetää kunnon kännit ja räpsiä menemään.

Tästä johtuen kuvaustahtini on hiipunut todella hiljaiseksi. Mutta uskon laadun korvaavan määrän, antaa muiden räpsiä niitä digikuvia tuhansittain, minulle jokainen valotettu ruutu on yksilö johon liittyy muisto kuvaushetkestä.


Helsinki yöllä, kuvattu Ilford HP5+, ständikehitys

Kodak Trix400

Foman 100 asainen ja salamavalo apuna, kuvauspaikka Lahdentien silta

Hylätty alus Sompasaaressa, Fomapan 100 ASA

Teurastamo Jazz, Kodak Trix400 @ 200ASA

"Death Proof", Kodak Trix400 @ 200ASA

Volvo PV chopper, Kodak Trix400 @200ASA

Nosturi, Kodak Trix400 @200ASA

Omakuva, Kodak Trix400 @200ASA

Katuräpsy auton ikkunasta, Kodak Trix400 @200ASA

Keimolan torni ja uudisrakennuskia, Fomapan 400 @200ASA

Mercury, Fomapan 400 @200ASA

Heinikkoa? Lauttasaaressa, Kodak ColorPlus200

Pihlaja, Kodak ColorPlus200

Varjoja, Kodak ColorPlus200

Nopeusrajoitusmerkki maalla, HP5+ 400ASA

Punkkarit kerjäämässä kaljarahaa, HP5+ 400ASA

Pikkuvehka ikkunalaudalla, Fomapan 400 @200ASA

torstai 13. syyskuuta 2018

Filmikuvauksen riemua 64-vuotiaalla kameralla


Kyllä on omaan silmääni ihanan herkullinen tämä tsekkoslovakian lahja maailmalle, enkä nyt puhu mäkihyppääjien viiksistä vaan tästä Fomapanin liki huvittavan rumasti nimetystä Creative line 200ASA mustavalkofilkasta. Mielestäni jälki on hyvin klassinen ja rae nättiä. Joku hulluhan voisi yrittää prässätä tätäkin?
Latasin tämän filkan kameramessuilta kahdellakympillä ostamaani Zorki 1:n jossa vajotettava 50mm f3.5 Industar-22 objektiivi. Mitään valotusmittareita tai muita kapitalistisia rappeuttavia toimintojahan kamerassa ei ole vaan valotus katsotaan silmällä liikennmerkkien ja talonmiehen varjosta!
Mittaetsin on erillinen rajausetsimestä, eli kuten Leica kakkosessa ja kolmosessa (niissä oikeissa - kierreleicoissa) tarvitsee filmiä valottavan kädellisen ensiksi katsastaa vasemmasta ikkunasta ja asemoida mittaetsimen etsinkuvat päällekkäin ja sen jälkeen siirtää päätä (voi siirtää myös kameraa jos luottaa itseensä) oikeaan okulääriin josta pitäisi kuva rajata. Rajausluukku on sen verran lähellä objektiivin polttopisteen keskipistettä, että se on melkein, ainakin neuvostostandardeilla, parallaksikorjattu.
Sekä mittaetsinreikä, että rajausreikä ovat molemmat helvetin pieniä ja saatanan pimeitä. Joku jossain kirjoitti, että mittaetsinkameralla on hyvä kuvata nimenomaan hämärässä koska tarkennus on niin helppoa. Vetäkää häntä turpaan jos tulee vastaan! Okuläärien suunnittelu on selkeästi tehty sillä mielellä, että silmälasienkäyttäjien ei tarvitse vaivautua tällä kuvaamaan, hiontavaikutus on kuin smirgelilaikalla muoviseen puutarhatonttuun.
Kamera myös haisee. Pahalle. Olen yrittänyt roimia hajua pois isoisoisän suojeluskuntamanttelilla ja pitämällä kameraa Mannerheimin muotokuvan päällä. Ei ole toiminut. Nyt myös Marskin potretti haisee neuvostokansalaiselta,. Vaimoltakin olen saanut huutia asian tiimoilta, yritin selittää että jos saisin luvan ostaa Leica IIIf:n kameratorilta, niin näitä hajuhaittoja ei olisi, mutta kuulemma maksaa liikaa. Täytyy viikkorahoista säästää, läjässä on jo 32,50!
Filkan kehitin Foman R09 "Rodinalissa", sekoitussuhteena 1:40, kehitysaika 9 minuuttia. Agitointia ensimmäiset 30s jonka jälkeen kääntö ja kopaus joka 30s sekunti. Keskeyte hanavedellä ja kiinnitys Ilfordin Rapid fixerillä. Tälläkään kertaa en hifistellyt lämpömittarin kanssa vaan vedin hanasta sormituntumalta 20-asteista vettä.

Keramiikataidetta langalla

Sadepäivän kuvasatoa

Amerikanrauta

Valtaistuin 

Asfaltin ja kiven välissä kasvaa luonto

Porschen ajaton muotoilu

Hylky

Roskis

Heijastus