lauantai 13. heinäkuuta 2019

Neuvostonostalgiaa bakeliitin muodossa eli Lubitel -kamera

Päivän smen....ööh LOMO-postaus.

Tai no. Lubitelhan on vain kaksisilmäinen Smena? Eiks je? Vaikka ne sanoo, että piika ei ole ihminen, Fordi ei ole auto ja LOMOn tuotteet ei ole kameroita, niin kyllä tälläkin saa valoherkälle filmille kuvia tehtyä.

Ostin tämän mahtavan bakeliittisen käsityön ylistyslaulun turbokapitalistisesta tori.fi -verkostosta, jossa rahalla voi ostaa kaiken aina '86 Asconan nokka-akselista vastasyntyneen kyyneleihin!

Iloisesti löivät käsipäivää ja vaihtoivat ujon kielisuudelmankin Njeuvosto-ostalgiaa tihkuva muovikamera, jonka nurkat irvistelevät kuin teekkareiden naamat vappupäivän aamuna, ja länsimainen Ilfordin tehtaiden tuotos; tuo rullafilmien Turun Sinappi, HP5+.

Nokilla idän ihmeessä oli oranssi filtteri nokilla ja filmi on kuvattu sekä kehitetty ISO200 mukaan. Keskarinegaa en pysty skannaamaan, joten nämä on kotosalla vedostettu ja siitä skannattu.

Kyllä sillä himmenettynä ja yli kahden metrin etäisyydeltä kuvia ottaa. Lähikuvat ovat nou nou ja veikkaan, että aukolla 3,5 vai mikä se isoin onkaan, on kuvissa melkoista pehmeyttä.
 
Pioni, tämä kuva on epätarkka ja siinä on tiettyä pehmeyttä. Se on otettu aukolla 5.6 ja vain noin 1,5 metrin päästä, mikä on Lubitelin lyhin mahdollinen tarkennusetäisyys.

Tämä on otettu kirkkaan aurinkoisena päivänä Veräjälaakosta. Aukko taisi olla f11 ja nopeus "täydet" 1/200s.

Pihallamme kasvavia rehuja, tarkennusetäisyys nyt lähes 1.8m ja aukko f8 suljinajan ollessa 1/125s. Terävyys on kaikin puolin parempi kuin pionikuvassa.

"Salainen puutarha", ystävälläni Matilla oli tämmöisiä peikkoja puutarhassaan siinä missä hän oli istuttanut peikonpähkinöitä.
 

perjantai 5. heinäkuuta 2019

Minun kamppailuni paino-ongelmien kanssa


111,4 kiloa.

Siinä se seisoo. Vaa’an lukema. Se on näyttänyt vuorotellen vaikka mitä.

Olen kamppaillut paino-ongelmien kanssa koko ikäni. En onneksi niin paljon, kuin ulkopuoliset joille painoni tuntuu olevan suurempi ongelma kuin minulle. Ja lääkärit, heille tämmöinen vuorotellen mediaanilinjan ulkopuolella oleva yksilö on kauhistus.

Olin lapsena laiha. Suorastaan sairaalloisen laiha. Poikkeustapaus suvussa jossa järjestään kaikki olivat ylipainoisia tai reilusti ylipainoisia. Myös isäni ja äitini olivat lapsena hoikkia, isäni oli laiha pitkälle aikuisikään.

Minun lapsuudessani kakaroilla ei ollut ulkonäköpaineita, koska ei ollut sosiaalista mediaa. Eikä minulla ollut paljon kavereita joihin verrata.

Muistan jatkuvat kyselyt siitä, syönkö tarpeeksi ja ruoan tuputtamisen väkipakolla, että ”saisin lihaa luitteni päälle”. Moni tuntui unohtavan sen, että isäni oli kokki ja äitini kotiäiti. Kyllä meillä ihan maittavaa kotiruokaa oli päivittäin, minä vain satuin olemaan helvetin laiha.

Ala- ja yläasteeni oli kiusaamishelvetti, josta kirjoitin taannoin, ja selvästihän teini- ja varhaisteini-ikäisten parissa joku 45-kiloinen rääpäle on helppoa riistaa.

Kun menin lukioon vuonna 1999, olin 180 cm pitkä ja painoin 58 kiloa.

Ulkopuolisuuden tunne on musertava, kun ei mahdu tiettyyn sosiaaliseen normiin ja raamiin. Jos olet tikkulaiha tai valtavan ylipainoinen, sinuun suhtaudutaan kuin vammaiseen joka ei pysty pitämään huolta omasta elämästään. Lapsena sinun ohi puhutaan suoraan vanhemmillesi, aivan kuin kognitiivisissa kyvyissäsi olisi jotain vikaa ja vähän vanhempana sinulle puhutaan kiertoilmauksin, aivan kuin kokeiltaisiin onnea, että oletko tarpeeksi nokkela päättelemään rivien välistä viestin.

Lukiossa pärjäsin jo vähän paremmin, koska siellä eivät aivan kaikki olleet lapsen tasolla. Miehen malli oli kuitenkin sopivasti lihaksikas urheilija. Minun urheiluni oli pyöräily, joka sai sen vähäisenkin rasvakerroksen sulamaan pois ja luuni törröttämään kahta pahemmin.

Tässä vaiheessa moni lukija varmaan jo tuhisee ”vittu mikä pelle, ulisee siitä että on liian laiha, sehän on V-I-T-T-U unelma!”. Pyydän teitä lukemaan tekstin loppuun.

Kirjoitin lukiosta ulos 2002. Pituus ja paino 183cm/64kg. Kun jatkuvasti kuulee huomauttelua omasta ulkomuodostaan, oppii mitattavat suureet painamaan mieleensä.

Vittu sä olet laiha? Paljon sä painat?” näihin tylyihin uteluihin oppi antamaan vastauksen kuin apteekin hyllyltä. Niitä tuli paljon.

Lukion jälkeen kävin kaksivuotisen ammattikoulun ja lähdin täysipäiväisesti työelämään. Muutaman vuoden fyysisten hommien jälkeen alkoi massaa löytymään. Ensin meni rikki 80kg ja sitten 90kg. Opettelin noihin aikoihin syömään neljä ateriaa päivässä, hektisen keikkaduunin takia piti kuulemma ”syödä jotta jaksaa”. Ei minulla ollut nälkä, olin pärjännyt koko koulu-urani kiskaisemalla aamiaiseksi kupin kahvia ja ehkä kaksi digestive-keksiä. Söin silti. Piti syödä että jaksaa.

Vuonna 2007 vaihdoin alaa ravintola-alalta rakennusalalle. Siistien sisähommien tekeminen muuttui joka tavalla raskaammaksi ja kehon lihaskoostumus alkoi pikkuhiljaa muuttumaan siihen perinteiseen ”miehen malliin”. Painoni nousi 94 kilosta sataan. Ja sitten sataankymmeneen. Kahdenkymmenen kilon laastisäkkejä kulki olkapäällä nopeasti yhden sijasta kaksi.

Samaan tahtiin kun staattinen voima ja lihasmassa kasvoi, kunto huononi. Kun nostaa satakiloisen valurauta-ammeen ilmaan, tai kantaa jääkaappipakastimen yksin toiseen kerrokseen, syntyy valheellinen kuva, että voima on sama kuin kunto.

Olin helvetin väkevä, mutta rapakunnossa. Vuosikausien maastopyöräilyharrastus oli kuitenkin antanut hyvät raamit siihen, etten ollut niin huonokuntoinen kuin olisin voinut olla. Silti huonokuntoinen.

Jatkuva kiire ja stressi yhdistettynä huonoihin ruokailutottomuksiin saivat rasvan kerääntymään vartalooni. Minun vartalotyypissä lähes kaikki rasva on sisäelinrasvaa, sitä kaikkein epäterveellisintä. Lisäksi siitä on saatanan vaikea päästä eroon ja se on kaikkein kiusallisimman näköistä.

Minä olin muuttunut tikkulaihasta pikkupojasta isomahaiseksi mieheksi.

Sain jälleen kuulla ihmisiltä ulkonäöstäni. Ennen puolituntemattomat saattoivat käpertää sormensa olkavarteni ympärille ja huudahtaa ääneen tekaistusta inhosta, nyt samankaltaiset ihmiset tulivat taputtelemaan mahaani ja kysymään ”koska se syntyy”.

Lääkärikunta tiesi kertoa minulle lapsena, että varmaan kuolen pian koska olen niin laiha, oli nyt sitä mieltä, että minulla on elinaikaa vain muutamia vuosia metabolisen oireyhtymäni vuoksi.

Minulla puhkesi perinnöllinen kakkostyypin diabetes syksyllä vuonna 2017, lisäksi sain vihdoin lääkkeet korkeaan verenpaineeseen, josta olen kärsinyt 14-vuotiaasta saakka.

Vaaka näytti pahimmillaan 126,4 kiloa joulukuussa 2016. Se on 60 kiloa lisää massaa kymmenen vuoden takaiseen painoon. Olin tuplannut painoni.

Aloitin tuolloin ryhtiliikkeen ja painonpudotuksen. Painoni tippui 1/2017 – 9/2017 melkein kymmenen kiloa. Diabetesdiagnoosin kohdalla painoin 117kg.

Jatkoin dieettiä. Puolessa vuodessa paino oli noin 105 kiloa. Kerran neula käväisi 104 kilossa.

Lääkärin mukaan minun pitäisi painaa 83 kiloa. Mielestäni jos laihdutan vielä 20 kiloa pois, niin jäljelle ei jää kuin paskapuhe ja tukka.

Viimeisen vuoden aikana painoni on sahannut 106-111 kg välillä. Kaikkien muiden mielestä olen hoikistunut, mutta itse en koe samanlaista onnistumisen iloa. Tavoitteeni on sata kiloa, mutta se tuntuu mahdottomalta saavuttaa.

Olen myöskin ymmälläni siitä, kuinka rasva poistuu elimistöstäni. En koe olevani ”lihaksikas” mutta ilmeisesti minulla on jotain painavia piilolihaksia. Sillä vaikka painoni ei ole kohta puoleen vuoteen laskenut, housujeni koko on pudonnut 2XL koosta kokoon L.

Vyötärönympärys on pienentenyt. Se pitäisi saada alle sataan, nyt se on sataseitsemän.

Kamppailu jatkuu.

tiistai 4. kesäkuuta 2019

Tietovisa loppuu, kiitos kaikille.

13 vuotta

Noin 550 visaa.

8300 kysymystä. Ehkä tasan 8500 jos lasketaan lisäkysymykset mukaan.

2080 tuoppia olutta.

3 kertaa täydet pisteet joukkueelle, eli jokainen vastaus oikein.

Kahdesti 0 -pisteen lappu.

Kerran Hesarissa.

Nämä ovat kaikki faktoja vetämästäni pubitietovisasta.

Kolmetoista vuotta on pitkä aika, varsinkin kun alun perin lähdin vetämään visaa tuuratakseni Ekiä siinä toivossa, että hän muuttaisi mielensä visaeläköitymisensä suhteen.

Eki ei muuttanut mieltään, eikä mistään saatu oikeaa vetäjää, joten visailijasta tuli vetäjä ja tuuraus venyi ensin syyskaudesta kesään ja mahdollisesti seuraavaan. Siinä menikin vuodet 2006-2019.

Sanoin joskus, että 10 vuotta tai 10 000 kysymystä on rajana. Sitten lopetan. Hyvää visaa voi pitää vain tietyn aikaa. Olen huomannut, että rakkaasta harrastuksesta on tullut velvoite. Nyt on hyvä aika lopettaa, ennen kuin velvoite muuttuu rasitteeksi. Ennen kuin joku tulee sanomaan päin naamaa ”kannattaisko lopettaa?”

Kysymyksiä voi keksiä kuitenkin vain rajallisen määrän, sellaiset kortit kuin kuka esitti James Bondia siinä-ja-tuossa leffassa ja mikä vuori on Armenian vaakunassa, on pelattu jo kauan aikaa sitten enkä halua, että visastani tulee Wikipediasta kopioitujen knoppitietojen kuulustelukenttä vaan tilaa on jätettävä myös loogiselle päättelykyvylle ja valistuneille arvauksille.

Retrospektiivisesti tarkastellen 13 vuoteen mahtuu paljon kaikkea, niin iloa kuin surua. Kun aloitin visan vetämisen, ravintolassa sai polttaa, uskokaa tai älkää! Minullakin oli joskus savuke kädessä tai sikari!

Tuolloin ei myöskään huijattu kännyköillä! Ei nimittäin ollut googlea taskussa (myönnettäköön että yksi visailija jäi kiinni Nokian Communicatorin käyttämisestä). Sittemmin huijaamisyrityksiä on tullut esiin, mutta yllättävän vähän. Ehkä kerran vuoteen joku turisti on yrittänyt näppäillä älypuhelimestaan vastauksia esiin, mutta tämmöiset on yleensä laitettu kuriin.

Vaan ei ollut kysymystenkään teko helppoa ennen. Kolme ensimmäistä vuotta vedin visaa ilman tietokoneen apua, kun en ollut moista suostunut hankkimaan. Ensimmäiset ~2000 kysymystä tempaisin omasta päästäni ja kotikirjastoni kirjoista. Sittemmin taivuin hankkimaan ”sontalootan” ja kyssäreiden teko helpottui huomattavasti. Siltikin se on vaatinut paljon. Joka maanantai on saatava bärssi penkkiin viimeistään kello 16 ja aloitettava viikon aikana kertyneiden muistiinpanojen tutkiminen.

Kolmeentoista vuoteen mahtuu myös kaksi eri ammattia, neljä eri osoitetta, naimisiinmeno, ajokortin hankkiminen, asuntolaina, reilusti suunsoittoa, pari ravintolasta kesken visan poistettua asiakasta, yksi Käpygrillin terassilta vedetty visa (tiukempi tupakkalaki astui voimaan ja protestina poltin nicaragualaista robusta -sikaria koko visan ajan), kahdesti kotiin unohdettu visakirja, YKSI myöhästyminen omasta visasta, pariin kertaa kadonneet palkintolaput, vappuvisa 2012 jonka vedin juotuani pullon anisviinaa naapurin Jukan kanssa (edellisellä viikolla pidettiin huutoäänestys, että vedänkö visan selvinpäin vai niin humalassa, etten löydä ovesta sisälle. Humalatila voitti), Helsingin sanomien juttu visasta, tusinan verran flunssassa vedettyjä visoja, muutama lomatuuraus, kaksi eri omistajaa ravintolalla ja ainakin kerran olen vetänyt visan sepalus auki.

Hauskoja ja mukavia muistoja. Valitettavasti aikavälille 2006-2019 mahtuu myös surullisia asioita. Liian monta kertaa olen joutunut aloittamaan visan hiljaisella hetkellä edesmenneen visailijan muistoa kunnioittaakseni.

Surulliseksi minut tekee myöskin nykyisen Sääntö-Suomen alkoholilainsäädäntö joka pistää tämmöiset kysymysnikkarit ja perinteiset pubitietovisat ahtaalle. Pubivisassa palkintona on alkoholia. Lähtökohtaisesti näin, ainakin henkilökohtaisen mielipiteeni mukaan. Tämä ei kuitenkaan sovi yksiin holhousvaltion kanssa vaan lakia yritetään venyttää erilaisilla lipukkeilla yms. joilla on jokin sovittu nimellisarvo – joka on yllättävää kyllä aina kolmostuopin arvo! Hanabissen uittaminen kirjanpidon ohi, joka teknisesti ottaen on kyllä laitonta tai ainakin vahvasti harmaalla alueella, ei myöskään enää onnistu. Palkintoja on jouduttu huonontamaan kautta linjan Helsingin kapakoissa ja monessa pubissa pääpalkintona on 10-12€ lahjakortti jonka voi käyttää vain ruokaan. En näe mitään järkeä siinä, että neljän hengen joukkue saa pizzalipukkeen joka on viikon voimassa. Se on paska palkinto.

En ole mikään kynänpyörittelijä, joka laatisi papereita ja suunnitelmia, en ole koskaan tehnyt mitään sopimusta visan vetämisestä tai siitä saadusta korvauksesta, alusta asti tein kuitenkin selväksi ravintolan kanssa, että rahaa en ota vastaan. Se olisi muuttanut rennon visanvetämisen työnteoksi.

Toivon, ettei päätökseni lopettaa visan veto tee ketään surulliseksi tai vihaiseksi. Toivon myöskin, ettei kukaan pahoita mieltään tavastani ilmoittaa asiasta juuri ennen viimeistä visaa. Koen, että suureelliset jäähyväiset olisivat ladanneet kohtuuttomat ennakko-odotukset ”viimeiseen visaan”. En myöskään kaipaa mitään näyttävää showta ”urani” lopetukseen vaan ihan normaalin maanantaivisan.

15 kysymystä, yleistietoa ajankohtaisuuksilla maustettuna. Kuudes kysymys on anagrammitehtävä.

Stadissa.
3.6.2019

Puhutko lapsellesi kuin tämä olisi idiootti? Ei kannata.

Miksi ihmiset puhuvat lapsilleen, kuin nämä olisivat idiootteja? Eivätkö alle rippikouluikäiset oikeasti ymmärrä puhetta, ellei heille sössötä ja mässytä huulia samaan aikaan?

Eilen viimeksi pistin tämän merkille, tapani mukaan seisoin avoimen ikkunan ääressä kahvikuppi kourassa ja mietin todella viisaita asioita, kun Kalervonkatua pitkin eteni joku matami ehkä kuusivuotiaan naperon kanssa.

”Akselii (nimi muutettu) nyt pitää mennä tosi varovaisesti, TOOOOSI VAROVAISESTI, kuulitko Akseli-pakseli-mussuturpa, kuulitko? Nyt pitää kuunnella äitiä-päitiä TOOSI TARKASTI kun tuolla edessäpäin on TOOSI VAARALLINEN suojatie.”

Katsoin perheen ohi, viidenkymmenen metrin päässä olevaa valo-ohjattua suojatietä ja yritin ymmärtää, mikä surmanloukku se mahdollisesti on.

”AKSELIIIII!! Muistat sitten mitä ollaan sovittu-povittu äiskän-päiskän kanssa että *lässyti lässyti* oikealle ja vasemmalle katsotaan ja *lisää lässytystä* risteys on vaarallinen kun niitä AUTOJA tulee sieltä ja tuolta”.

En tahdo miettiä miten heidän perheessään suhtaudutaan esimerkiksi ilmastonmuutokseen tai Pohjois-Korean ydinaseohjelmaan kun jo kadun ylittäminen näyttää aiheuttavan Akselille (nimi muutettu) vatsahaavan ja keskivaikean päihdeongelman.

Jos olisin ollut yhtään reippaampi, olisin huikannut naisen perään, että ollakseen vakuuttavampi, kannattaisi Akseli-Pakselille puhua tyylillä jolla ihmisille puhutaan, eikä tyylillä jolla humalaiset turistit puhuvat simpanssille Kolmårdenissa.

Samalla olisin voinut muistuttaa, että ei välttämättä ole kaikkein terveintä suhtautua valo-ohjattuun suojatiehen kuten projektiilioksentavaan Ebola -potilaaseen.

Kuulemma ei ole kohteliasta puuttua toisten ihmisten tapoihin kasvattaa lapsiaan. Höpö höpö.

En ymmärrä tätä hysteeristä ylivaromista. Varo sitä, varo tätä, varo tota, suojatiellä kuolee, katso vasemmalle ja oikealle sata miljoonaa kertaa, paina varoiksi suojatienappia.

Mihin ovat kadonneet ns. yleisluontoiset ohjeet. Kahdella pärjättiin mainiosti.

Ne olivat reippaalla komentoäänellä huudetut ”KATO NYT JUMALAUTA ETEESI” ja ”VARO NYT VITTU SITÄ”. Ensimmäinen kehoitus kattoi kaiken liikkumisesta johtuvan vaaran välttämisen ja jälkimmäinen kaiken mahdollisen avotulesta, käynnissä olevasta yläjyrsimestä villieläimeen. Tarvittaessa, eli jos lapsi oli niinsanotusti kovakorvaista sorttia tai vailla mielikuvitusta, pystyi varoitusta vielä kohdentamaan; VARO NYT VITTU SITÄ MAALIPYTTYÄ.

Tämmöisellä huutamisella oli lisäksi myös se etu, että kaikki huudon kuulleet ymmärsivät varoa maalipyttyä, myös eläimet.

KATO NYT JUMALAUTA ETEESI/VARO NYT VITTU SITÄ -lastenkasvatusmetodi on kiistattomasti toimiva. Sillä on kasvatettu kaikki edellisten sukupolvien menestyjät sekä minut ja minä olen sentään älykkäin ihminen, jonka tiedän.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Pentax LX


Pentax LX, ammattikuvaajan työhevonen.

Pentax LX ja täysautomatiikkaa tukeva 28mm f2.8


Pentaxin lippulaivamalli työnnettiin tehtaan liukuhihnalta päivänvaloon armon vuonna 1980 ja se oli alusta loppuun mietitty täysverisille ammattikuvaajille tai vaativille harrastajille. Tai niille joilla oli enemmän rahaa kuin sivistystaso edellytti.

LX on tehtaan lupausten mukaan roiskevesi- sekä pölytiivis, täysin mekaaninen kamera (poislukien hitaimmat suljinajat) joka tehtiin kilpailemaan aikakautensa kuninkaan Nikon F3 kanssa ammattikameroiden herruudesta.

LX’n on saatavilla olevien lisäkilkkeiden määrä on enemmän kuin mitä keskiverto nainen omistaa käsilaukkuja. Löytyy erilaista tähystinlasia, etsintä ja prismaa. Jopa kinofilmikameroissa nolona pidetty waist level finder on saatavilla LX’n. Tämän saisi varmaan avaruusraketin kojetauluunkin liitettyä jollain, ainakin mystisiä liittimiä on pitkin kameran runkoa?

LX ilman prismaetsintä. Huomaa lisägrippi oikealla puolella. Mas sexy..


Hämmästyttävää kyllä, rapakon takana elävä, kameramessiaan asemassa oleva, Kivikaivon Kalle ei ole tästä kamerasta raapustellut riviäkään tekstiä. Ilmeisesti parasta on turha korottaa jalustalle?

LX hivelee tekniikkafriikin mieltä. Bisnespuolelta löytyy, edestä katsottuna vasemmalta puolelta, MONITOIMIHILAVITKUTIN. Se toimii paitsi vitkalaukaisimena, myös peilinnostimena ja himmentimen kuristajana syväterävyyden tarkistamista varten. Hämmästyttävää. Laukaisijan ympärillä on kaulus, joka paitsi suojaa laukaisijaa, myös lukitsee sen. Erilaisia hihnan kiinnittimiä on NELJÄ ympäri kameran etupuolta ja oikeaoppinen tapa LX’n kanssa onkin käyttää vasemmanpuoleisia tappeja lisägrippiin ja oikeanpuoleisia hihnaa varten jotta kamera roikkuu ”mageesti” vertikaalisesti kantajansa kaulassa.

Monitoimihilavitkutinkytkin nähtävillä


Todellista huohotusta ja inkontinenssia meissä friikeissä saa aikaan kuitenkin ne pienet detaljit, kuten että kameran runko on mustalla maalilla päällystettyä mustaa kromia tai jotain muuta mystistä metallipinnoitetta, eli kun musta maali kuluu, tulee alta lisää mustaa! "MUSTAA MUSTALLA!" huomaan huutavani ääneen tätä kirjoitettaessa! Entäs filmilaskuri? Se pyörii molempiin suuntiin! Kuvattua filmiä takaisinkelatessa lähtevät numerot yksitellen naksumaan kohti nollaa, jos kelauskampea kurittaa oikein kunnolla, ritisee vuokrayksiössä samaan tahtiin kuin Patrick Batemanin paidan hihan tikkaukset repeävät tämän jännittäessä hauistaan tutkiessaan kollegan käyntikorttia. Sanalla sanoen ihanaa. Tekisi mieli nukkua tämän kameran kanssa.

Pentax LX on ammattipeli, sen tunnistaa höynäkin jo pidellessään laitosta kädessään. Se on laatupeli ja sen tuntee. Samalla tavalla kuin jos pitäisi laatukelloa, Tag Heureria tai vastaavaa kädessään. LX painaa. Hyvällä tavalla. Tavalla joka kertoo, että kameran sisällä on paljon pieniä hammasrattaita ja jousia. Ja ne on tehty metallista, oikeasta metallista eikä mistään alumiinin kaltaisesta äpärämetallista!

Kokovertailuna Pentaxin amatöörimalli 1970-luvulta ja reilu kymmenen vuotta tuoreempi ammattilaisvehje.


Kameran kuvaustuntuma on hyvä, se istuu käpälään kuin jäätelötötterö lokin nokkaan. Laitos on tasapainoinen ja peili hyvin vaimennettu. Etsimeen kurkattaessa huomaa seikan, jonka soisi olevan muissakin Pentaxeissa, seikka joka tekisi ME Superista upean kameran mahtavan sijaan. Nimittäin suljinaika näkyy ruudussa, sen lisäksi näkyy myös kameran ehdottoma suljinaika, sen sijaan että kamera ehdottaisi joko OVER tai UNDER. Mahtava toiminto. Kertakaikkiaan. Mainitsinko jo, että haluaisin viedä tämän kameran vihille?

Itselleni ei ole selvinnyt, enkä ole selvittänyt kuinka mittaus toimii, mutta olen oppinut sen, että jos yhtään pitää kuvata itselleen epätyypillisissä valaisuolosuhteissa, kuten todella pimeällä, voi LX’n automatiikkaan luottaa kuin appiukon ajotaitoon volvon ratissa. Olen kuvannut tällä syvänpunaisella filtterillä 25 asaista Rollein hidasta filmiä keskellä päivää ja myöhään syksyllä katuvaloja keskellä yötä Fomapanin 400 asaisella filkalla jonka valotin 200 asan mukaan. Luotin kameran automatiikkaan ja se kannatti, jokainen kuva onnistui täydellisesti.

Kysymys kuuluu kenelle LX sopii?

Pentax ME Super on jo huomattavasti pienempi ja myös kevyempi kamera. Ja halvempi.


Jokaiselle joka tahtoo parasta. Itse henkilökohtaisesti tyytyisin Pentaxin ME Superiin, joka on loistokamera ja hinta/laatusuhteeltaan aivan kertakaikkisesti omaa luokkaansa. LX’ssä on kuitenkin ominaisuuksia vaikka muille jakaa ja kokonsa sekä painonsa puolesta se pyyhkii pöytää muilla ammattilaisrungoilla. Se on paras kamera mitä Pentax on koskaan valmistanut, eikä häpeä yhtään Nikon F3n rinnalla.

Internetissä olevan legendan mukaan kamerassa on jotain tyyppivikoja, kuten tahmaava peilikoneisto mutta oma runkoni ei ainakaan vielä toistaseksi ole osoittanut merkkejä siitä.

LX’nkin kanssa täytyy muistaa se, että kamerat on tehty käyttöä varten, ei hyllyllä seisottamista varten. Siihen hommaan löytyy kaupasta tarjouspuolukkahilloa jota kelpaa seisottaa avaamattomana kunnes heitetään roskiin kun talo pitää myydä.

torstai 23. toukokuuta 2019

Kapakoiden pitää keksiä itsensä uusiksi


Vaikea ajatella, että se olen minä joka tämän ottaa puheeksi. Onko näinkin ilmiselvä asia tosiaan mennyt ohi kaikilta raudanlujilta ammattilaisilta, mitä tässä maassa on?

Sen kummemmin kaunistelematta ongelma on se, että nuoret eivät enää ryyppää. Tai ei se ole ongelma, ellei asiaa tarkastella nihilistisesti kapakan liikevaihdon kannalta. Hyvä vain etteivät ryyppää, siinä on harrastus joka käy kalliiksi monella tapaa. Viina on rankka rakastaja.

Nuoret eivät enää hakeudu kapakkaan. Nuoret treffaavat jossain muualla. Ei tavallinen parikymppinen luuhaa tunkkaisessa kapakassa, vetinen keskikura edessään sameassa lasissa, keikkuen penkillä jonka verhoilu on kuin graafinen vastine 90-luvun lamalle ja nauti atmosfääristä jossa korostuu lähinnä kusi, hiki ja vieno tupakankäry. Hyvässä lykyssä radio tuuttaa vielä jotain menneen vuosikymmenen diskorenkutusta.

Sitä mukaa kun kapakat yrittävät epätoivoisesti paikata asiakaskatoa keinotekoisin konstein nykimällä pystyyn karaokea, tietovisaa ja bingoa, nousee kaupunkiin erilaisia kuntosaleja kuin sieniä sateella.

Kun minä olin 15 vuotta nuorempi, kerrottiin kavereille missä, kapakassa on hauska baarimikko, sellainen jonka roiseille jutuille sai nauraa. Nykyään jengi levittää tietoa missä salilla on nasta personal trainer tai joku ryhmäliikunnan vetäjä.

Kuulostaa uskomattomalta, että Suomessa, paskan kelin luvatussa maassa, on vaikea saada ihmisiä sisätiloihin, mutta näin se vain on. Ja miten saadaan ihmiset sisätiloihin? Viimeistään syksyllä kelit saavat urbaanin ugrin hakeutumaan sisätiloihin, mutta kuinka saada ne kapakkaan?

Vastaus on, että kapakoiden pitää keksiä itsensä uudestaan.

Iänikuiset ördäävät tenukepit ovat ostovoimana katoava luonnonvara, krapularyypyn ääressä tutiseva verestäväsilmäinen risafarkkuihin pukeutuva ”menevä mies” ei ole enää nuori sankari, kulahtanut rokkistara tai millään tavalla ”cool tyyppi”. Aivan kuten tupakoitsijat eivät ole enää villejä ja vapaita kapinallisia, vaan säälittäviä addikteja, jotka nurkalla värjöttelevät ja imevät paskaa keuhkoihinsa.

Mitä siellä kapakassa sitten pitäisi tehdä, muuta kuin vetää lärtsät?

Sitä mitä siellä pitääkin tehdä, tavata ihmisiä. Kapakoissa pitää voida tavata ihmisiä, ilman että samalla vetää kahdeksan tuoppia ykkösjallun kanssa. Kapakoiden pitää keksiä itsensä uudestaan ja tehdä itsestään juottoloiden sijaan kohtaamispaikkoja, sellaisia missä on laadukkaita alkoholittomia tuotteita eikä vain lasten limunaateja, kunnon ajanvietettä örinän sijaan, lautapelejä, kunnon pikkunaposteltavia listalla eikä jotain uppopaistettua paskaa ja ennen kaikkea kapakoiden pitää siistiytyä! En ole koskaan ymmärtänyt, miksi kapakassa pitää olla paskaista? Lattia on tahmea, ikkunoissa on sormenjälkiä, vessojen lattiat lainehtivat kusesta ja pöntöissä on paskarantuja. Jumalauta joskus on lattiallakin ollut paskaa! Onko tosiaan niin, että jos tuoppi maksaa alle kahdeksan euroa niin sillä ei voida taata ravintolakokemusta, jossa ei tarvitsisi seistä toisen ihmisen ulosteissa?

Uskallan väittää, että jokainen ravintoloitsija joka lukee tämän tekstin, voi ottaa siitä opikseen. Jos sinulla on ravintola, mene saliin istumaan omissa vaatteissasi. Kysy itseltäsi, onko tämä sellainen mukava julkinen olohuone, jonne on kiva tulla töiden jälkeen lukaisemaan lehdet tai tavata kavereita? Mene seuraavaksi vessaan, mieti että jos sinulla on/olisi pieniä lapsia, päästäisitkö heidät mielellään asioimaan tähän nimenomaiseen vessaan? Vai olisiko ensimmäinen ajatuksesi, että ”juu kyllähän meidän 8-vee voisi täällä käydä, mutta kaikki vaatteet pitäisi sen jälkeen polttaa”. Jos yhtään pystyt asettumaan asiakkaan asemaan, sen joka maksaa sinunkin palkkasi, ja toteat itsellesi ”voi kilin vittu mikä paskaläävä” niin veikkaan, että aika moni asiakkaasi ajattelee ihan samoin. Ja siksi he käyvät asiakkaana vain silloin tällöin.

Kapakoissa on potentiaalia, mutta niiden pitää keksiä itsensä uudestaan.

maanantai 29. huhtikuuta 2019

Kasvismoussaka

Yleisön pyynnöstä tämä klassikko.                    
Tarvitaan;

"Kasvisbolognese";
3 isoa munakoisoa
2-3 perunaa
1 paketti nyhtökauraa / härkistä
2 sipulia
8 valkosipulinkynttä
2 purkkia tomaattimurskaa
2 pikkupurkia tomaattipyreetä
Hunajaa
Tummaa balsamicoa

Mustapippuria, 1 kasvisliemikuutio, 1 rkl basilikaa, 1 rkl oreganoa

Bechamel;
7 dl maitoa, mantelimaitoa tai kauramaitoa
Vehnäjauhoja / maizenasuurustetta.

Täytteet ja kuorrutteet;
1 mozzarellapallo

2 pss. tai ~350g juustoraastetta (mikä vaan kä, itselläni oli Pirkka emmental - mozzarellaraastetta)

Oliiviöljyä

Aloita pesemällä munakoisot, viipaloi ne pitkittäin ~1 cm paksuisiksi siivuiksi. Suolaa viipaleet molemmin puolin ja asettele ne lävikköön pystyssä "itkemään" tunniksi puoleksitoista, ei ole niin tarkkaa.

Laita uuni kuumenemaan ~230 asteeseen.

Pese perunat ja kuori ne, mikäli et uskalla syödä perunankuoria. Viipaloi ne 2-3mm viipaleiksi, eli ohuiksi viipaleiksi. Ryöppää ne nopeasti suolatussa vedessä ja valuta sekä jäähdytä.

Hienonna sipuli ja valkosipuli, laita kasariin oliiviöjyä ja kuullottele sipuleita siinä miedolla lämmöllä tovi. Lisää tomaattipyree ja paista tovi. Lisää sitten 1 rkl tummaa balsamicoa ja saman verran hunajaa. Paista vielä tovi, lisää 2 tölkkiä tomaattimurskaa ja murskaa yksi kasvisliemikuutio sekaan.

Alenna lämpöä ja anna kastikkeen hiljaa poreillen kiehua vähän kasaan. Lisää yrtit sekä mausteet ja lopuksi nyhtis/härkis.

Huuhtele munakoisoviipaleet huolellisesti ja taputtele ne kuivaksi talouspaperilla. Talouspaperia menee paljon, tiedän. Aseta uuninpellille leivinpaperi ja lorota siihen oliiviöljyä raidoiksi. Asettele munakoisoviipaleet vieri viereen pellille ja lorauta niiden päälle vielä vähän öljyä. Munakoisoa pitää paistaa uunissa n. 10-15 min per puoli jonka jälkeen ne käännetään jotta saadaan molemmat puolet kauniin ruskeiksi. Itselläni meni vähän reilu 15min per munakoisojen puoli, mutta minulla onkin onneton kaasu-uuni.

Munakoisot voi myös paistaa pannulla, tai kahdella jos taidot riittävät. Tästä on usein seurauksena helvetillinen sotku ja päivätolkulla kestävä saatanallinen rasvankäry joka saa naapurinne luulemaan, että asunnossanne on laiton kreikkalainen ravintola.

Valkokastike, eli bechamel, syntyy samalla kun munakoisot ovat uunissa. Kaada kattilaan useampi ruokalusikallinen öljyä tai voita ja lisää jauhoja. Tavoite on saada aikaiseksi vajaa desi jauho-rasva -mömmöä. Paista tätä sotkua varovasti, ettei se ruskistu ja ota siitä noin puolet talteen lautaselle. Jauho-rasvasuurus on sitten perkeleen kuumaa ja pitää lämmön todella pitkään!

Lisää kattilaan vaadittu määrä haluttua maitoa ja ryhdy kuumentamaan sitä samalla sekoittaen, ettei se pala pohjaan. Kun kastikkeenalku on niin kuumaa, että siitä lähtee höyryä, voit lisäillä siihen talteen ottamaasi jauho-rasvasuurusta nokare kerrallaan. Vatkaa suurus rivakasti kastikkeeseen ja jatka kuumentamista kunnes haluttu paksuus on saavutettu. Bechamel saa olla todella paksua, vaan ei tönkköä. Jos tuntuu, että soosi vetää liian kiinteäksi niin voit lisätä siihen vettä tai maitoa. Mutta ei olutta tai punaviiniä.

Mausta bechamel suolalla ja raastetulla muskottipähkinällä.

Passelin isoon uunivuokaan levitetään pohjalle yksi kerros perunaviipaleita, tämän päälle ohuelti kasvisbolognesea ja sen päälle vähänlaisesti bechamelia. Sitten asetellaan paistettuja munakoisoviipaleita, joiden päälle tulee lisää kasvisboloa ja bechamelia. Sitten tulee taas kierros perunaa, jonka päälle bolognesea ja viipaloitu mozzarella. Ja munakoisoa. Toista kerrosten rakentamista kunnes pääsi sekoaa, ruoka-aineet loppuvat tai uunivuoassa tulee reunat vastaan. Viimeiseksi tulee kuitenkin bechamelia jonka päälle reilusti juustoa.

Paista uunissa, 180 astetta ja 30-45 min kunnes juusto on kauniin ruskeaa.

ps. Musaka on kuten kaalilaatikko, eli paranee vain kun saa levätä yön yli. Tosi proot tekevätkin suuritöisen musakan jo edellisenä iltana ja vain lämmittävät sen seuraavana päivänä.

lauantai 13. huhtikuuta 2019

Valitse Paavo. Paavo on totuus.


Eilisen iltakävelyn lomassa menin tapojeni vastaisesti katsomaan vaalimainoksia. Siellä ne samat ahneet sosiopaatit olivat hymyilevinä pahviin ikuistettuna, lupaamassa yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista.

Mutta sitten. Yksi mainos muiden lomassa. Paavo.

Paavo the great


En edes tiennyt, että Paavo olisi ehdolla näissä vaaleissa?

Vaalimainokseksi pahvi oli muutenkin outo, siinä ei ollut Paavon nimeä eikä ehdokasnumeroa. Ainoastaan jokin hämärä viite ”seitsemän tähden liikkeeseen”.

Pohdin tätä numerottomuutta ja nimeämättömyyttä koko kotimatkan, kunnes yhden pimeän nurkan kohdalla tajusin, että ei koko kansan Paavo tarvitse nimeään mainokseensa saati kampanjanumeroa, sillä Paavon voi laskea samaan seuraan kuin Jeesuksen, Che Gueravan tai Alfred Hitchcockin – hänet tunnistetaan jo pelkästä siluetista!

Suomalaisessa politiikassa on harha, että Jussi Halla-aho olisi ”Mestari”. Näin ei kuitenkaan ole, sillä Mestari – isolla ämmällä – on Paavo. Häneen verrattuna Jussi on korkeintaan kisälli tai pikemminkin pelkkä finninaamainen tet-harjoittelija!

Menneiden aikojen reliikeistä ei ole enää mitään jäljellä. Poissa ovat Kekkonen, Matti Nykänen ja Neuvostoliitto. Uudenvuoden paukuista kaikki ikonisimmat on EU-kieltänyt, huoltoasemilta ei saa enää huoltoa, lounaskuppiloiden makkaraan perustuvat ruokalistat ovat vaihtuneet avokadopastaa tyrkyttäviin menyihin ja Itä-Saksa elää enää vain harvojen sydämissä.

Noista ajoista meillä on kuitenkin jäljellä vielä Paavo, joka on ja pysyy kuten peruskallio tai räkä samettitakin rinnuksissa.

Ken uskoo Paavoon ja siihen, että hänet kruunataan elinikäiseksi Presidentti-pääministeriksi, voi suden hetkellä yöllä kuulla, miten jalasmökissään uinuva Paavo uneksii ja kuiskailee sinulle ajan ja avaruuden yli, muinaisilla jo unohdetuilla kielillä, valmistaen sinua uuteen maailmanjärjestykseen.

Ja aamulla, on kaikkien tosiuskovaisten postilaatikkoon ilmestynyt Paavo-muki valinnan merkiksi.

Ph'nglui mglw'nafh Paavo Ummum wgah'nagl fhtagn!

keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

Taping cameras and fooling around with stickers

As the sun starts to shine more and more and it's officially spring all us photography nerds wake up and dust our old-as-dirt cameras and start looking for the season of mythical street photography.

Street photography is nature photography but the subjects are humans in the city. Some people don't like street photography. Usually the people who are on the "business side" of the camera (in front of the lens).

In order to take photos but avoid ancient finnish martial arts "turpiinveto" some people try to mask their cameras. Like my friend Pekka who I have met once.

Pekka is a self proclaimed photography wunderkind mostly spending his days plagiarising the works of real photographers like Henri Cartier-Bresson and Robert Doisneau and fiddling around with his really, really, expensive Leica camera.


Pekka wrote in his actually quite good blog about taping the shit out of Leicas in order to avoid attention on the streets. It's an old trick to mask the infamous red Leica dot on the camera or use some black magic marker on your black cameras white details.

Oh did I mention that you should only own black cameras?

Black cameras are way cooler than chrome plated. Or god forbid, red.

Black cameras also take better pictures and keep their value better. If you don't believe me, check out this black Olympus Mju-II from Kameratori.

But there's a risk using too much of that black gaffers tape. A couple of feets too much and you end up looking like Miroslav Tichý. A raggedy man with a homemade camera. Try to sneak amongst the people looking like Santa Claus on a two month bender? Not much luck catching those iconic pictures of children leaping over puddles. Or womens skirts.

Too much gaffers tape, paracord, bandages, crow feathers, Wunderbaum air fresheners, gayish soft release buttons and womens undergarments and you too will look like poor Pek.. I mean Miroslav!

"OK gimme a clue how to decorate my goddamn camera?!" I hear you crying for help.

The answer is simple.

The laptophippies knew it.

The mountainbikers and skateboarders knew it

The punkrockers knew it.

The answer is:

Ugly mofugging stickers and Dymo texttapes with obscure pop culture references and one liners like;

Charlie don't surf

I'm afraid, Dave

Soylent green is made from people 

Party on Wayne

Wax on - wax off

Do the truffle shuffle!

You killed the car

Ohhh, sexy girlfriend!... Bonzai!

No more yankie my wankie

The Donger need food! 

You can also use album names of 70's progressive rock-scene.
 
Adding seemingly random text to your camera will make you stand out from the grey mass of everyday photographers and tenfold your intellect and make you a true auteur amongst street photographers!

perjantai 22. maaliskuuta 2019

Maailman onnellisin kansa, tai ainakin ristiriitaisin

Helsinkilän Sanomissa ja muuallakin kerrottiin, että suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa.
Onnesta en tiedä, mutta ainakin suomalaiset ovat maailman ristiriitaisin kansa.
Kaikkien mielestä Sami Hedberg on aivan paska koomikko, silti hänen keikkansa ovat aina loppuunmyytyjä.
Sama juttu Cheekin kanssa, hänen musansa on valtavirtaa kosiskelevaa listaradioskeidaa, silti stadionit on myyty loppuun. Kahdesti.
Kotipizza on kuulemma aivan paska. Pizzat on pahanmakuisia ja aivan liian pieniä, niillä ei lähde nälkä ja kalliitakin ovat. Silti ketjun tulos ja vakavaraisuuskäyrät ovat nousujohteisia kuin teekkarin humala vappuaattona.
Hesburger vasta paska ruokapaikka onkin. Turkulainenkin. Hyi hitto. Ranskalaisissaan on parsinneuloja ja hampurilaisetkin ovat sellaisia, kuin olisi wettexriepujen väliin laitettu kiintokuutio pahaa majoneesia jonka seasta kuminen pihvinriekale huutaa ääneen "antteeks et oon olemassa!", silti uusia toimipisteitä avataan pitkin maailmaa ja ketju tahkoo tulosta.
Jonkun tuoreen tutkimuksen mukaan 60% on vähentänyt lihansyöntiä ilmastonmuutoksen takia, lihatuottajien mukaan myynti on pysynyt samana.
Eineksia ei osta kukaan, ei ainakaan niitä kuvottavia Saarioisen roiskeläppäpizzoja. Joita Saarioinen valmistaa 18 000 000 kappaletta vuodessa.
Rediin ei voi mennä koska sinne eksyy, kaikki eksyvät sinne. Paitsi että kukaan ei ole sinne eksynyt ja nälkään kuollut. SRV ja YIT ovat kuulemma molemmat menneet konkurssiin jo kolmasti Redin ja Triplan rakentamisen aikana kun asunnot eivät käy kaupaksi, vaikka niistä myytiin jo puolet ennakkomarkkinoinnissa kaksi kolme vuotta sitten.
Persut on hirveitä juntteja ja rasisteja, kirjaimellisesti kukaan ei tiedä ketään joka olisi äänestänyt persuja. Silti ne on puolue Arkadianmäellä. Sama pätee Keskustaan, Kepu pettää aina eikä kukaan äänestä enää niitä. Paitsi aika moni.
Yle on kanssa sellainen laitos, että vain idiootti katsoo sen antia (sanaleikki hah hah). Fiksut jättivät aikoinaan TV-lupamaksun maksamatta, nyt pitää valehdella verotuksessa YLE-veron verran. Ja Yle näyttää vain uusintoja, siksi verorahoille ei saada vastinetta. Silti Ylen ohjemat ovat vuodesta toiseen ne mitkä keräävät eniten katsojia ja Yle Areena monellakin barometrilla arvostettu juttu.
Vakuutusyhtiöt vasta kusetusta ovatkin. Kuka tahansa jolla on edes humalaisen kuusivuotiaan tasolla oleva laskutaito tietää, että on sulaa hulluutta kantaa rahaa vakuutusyhtiön ovista sisään vain siksi, että ne korvaisivat kun jalka katkeaa tai kännykkä hajoaa, paljon fiksumpaa on pistää rahaa säästöön erilliselle tilille pahan päivän varalle. Käytännöllisesti katsoen kellään ei ole tämmöistä puskurirahastoa olemassa.
Kaikki ovat mielestään helvetin ahkeria ja tunnollisia ihmisiä, silti jotkut lykkäävät töihinlähtöä yhteentoista asti aamupäivällä horistakseen blogissa omia "todella mielenkiintoisia havaintojaan".
Nastaa viikonlopppua kaikille.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Autokarma ja sen paskuus


Twitterkäyttäjä Jani Miettinen ihmetteli taannoin, pariinkin otteeseen "paskaa autokarmaani”. Mietin, että olinkohan liian taajaan valitellut epäonnisista seikkailuistani rakkaiden nelipyörien kanssa kun tuntemattomiltakin tämmöistä kommenttia satoi, mutta sitten pysähdyin pohtimaan asiaa ja kysyin vaimoni mielipidettä ja hän oli kyllä valmis allekirjoittamaan väitteen, että minulla on ollut poikkeuksellisen huonoa tuuria autojen kanssa.

Tai ei niinkään autojen kanssa. Autohuoltamoiden kanssa.

Tehokkaana sähikäisenä minulla on tietenkin kaksi autoa, henkilöauto ja pakettiauto. Paku on duuneja varten ja henkilöauto sitä varten, että kaverit voivat lainata sitä.

Keskitytään nyt lähinnä pakettiautoon.

Pakettiautoni on Toyota Hiace, vuosimallia 1999, luotettavalla vuosimallin 1995 etukammio-teknologialla, poikittain sijoitetulla neljäpyttyisellä turboahdetulla 2.4l dieselpadalla. Pakettiauton nimi on Urho.

Urhon huollot ovat kyllä menneet nappiin, niiltä osin kun minä olen ne tehnyt. Esimerkiksi kun itse vaihdoin siihen öljyn ja öljynsuodattimen. Tai kun vaihdoin sisätilapuhaltimen moottorin kadunvarressa.

Sen sijaan kun taasen olen rahalla maksanut huolloista, on niissä sössitty oikein kunnolla.

Urholla ajettiin ensimmäiset 240 000 kilometriä vailla mitään ongelmia, sitten alkoivat kuluvat osat vaatimaan vaihtoa. Esimerkiksi kardaani piti vaihtaa, samaten etu- ja takaristikot.

Soitin tuttuun huoltamoon ja kysyin korjausaikataulua sekä hintaa, arvio oli että pari kolme päivää, kustannusta en muista mutta paljon se oli. Sovittiin, että tuon auton maanantaina jotta se olisi keskiviikkoiltana tai torstaiaamuna valmis. Uusi kardaani piti tasapainottaa, tai jotain. Tai voi olla, että vanha piti hioa ja tasapainottaa.

Joka tapauksessa vein auton maanantaina pajalle ja jatkoin töiden tekemistä henkilöauton kanssa.

Keskiviikkona soitin lounasaikaan pajalle ja kysyin, valmistuuko auto tänään vai huomenna. Linjalla oli hetken hiljaista, sitten korjaamoukkeli vastasi; eihän sille ole tehty vielä mitään, tänään otetaan kardaani irti ja lähetetään tasapainotettavaksi.

Sain lopulta auton lauantaina. Korjaamon mielestä oli ihan normaalia pantata pakua kolme vuorokautta pihalla ennen toimenpiteisiin ryhtymistä.

Seuraavaksi Urhosta laukesi kytkin, raahustin sen kanssa tutulle pajalle ja sovin vaihtotyön.

Kun sain pakun takaisin, ei sivuovi avautunut kunnolla vaan jäi panttaamaan avauduttuaan kolme neljäsosaa. Ei muuta kuin kadunvarressa auton alle tutkimaan tosiaan; ilmeisesti kun autoa oli laskettua nosturilta alas, niin sen alle oli jäänyt jotain, todennäköisesti öljytynnyri tai vastaava, joka oli vääntänyt helmaa ruttuun tarvittavan määrän ettei ovi avautunut kunnolla.

Ei muuta kuin takaisin pajalle ja helman oikomiseen.

Seuraavana vuonna tuli aika vaihtaa nokkahihna. Edelleen samalle pajalle ja avaimet tiskiin; seuraavana päivänä piti olla valmis. Hain auton, pakkasin sen täyteen kamaa ja lähdettiin rouvan kanssa maalla käymään sukulaisten tykönä. Noin sadan kilometrin ajon jälkeen moottorista kuului surahdus ja kaikki varoitusvalot syttyivät. Nokkahihna oli katkennut.

Matka jatkui landelle hinausautolla, noin 20km ja viikonlopun jälkeen kaverin hinaamana vetoköydellä 105 km takaisin pajalle.

En voi muuten suositella kenellekään sadan kilometrin hinausmatkaa, se käy pikkaisen voimille. Varsinkin jos ohjastat vanhaa pakettiautoa.

Huollossa selvisi, että nokkahihnan vaihdon yhteydessä hihnakotelon sisään oli pudonnut prikka joka oli syönyt hihnan melkein poikki, sen verran vain, että se oli hypännyt muutaman hampaan yli. Tarpeeksi paljon, että moottori ei käynyt, mutta niin vähän etteivät venttiilit ja männät lyöneet käsipäivää.

Uusi hihna sisään ja matka jatkui.

Kuukauden kuluttua syttyi T-belt -varoitusvalo Urhon mittarissa. Soitin huoltamolle ja kysyin nollasivatko he jakohihnan varoitusvalon alkuperäisessä hihnanvaihdossa? (varoitusvalo syttyy nollaamisen jälkeen 150 000km ajon jälkeen mikä on hihnan vaihtoväli).

Kuulemma unohtivat. Tässä vaiheessa kysyin, että onko firman ydinosaamisaluetta autojen korjaaminen vai kurjaaminen? Korjaamopäällikköä ei naurattanut, vastasin ettei minuakaan.

Auto pajalle ja viereiseen mäkkäriin lounaalle. Hamppareiden jälkeen autoon ja totesin, että mittarikehys on asennettu 2mm vinoon, huomautin asiasta ja sanoin, että saavat korjata sen ensi huollossa, nyt ei aika ja huumori riitä.

Takaisin töihin, matkalla kotiin ihmettelin mitä jalkatilassa pyörii. Jumalauta ruuvimeisseli?

Korjaamon ääliöt olivat jättäneet ruuvimeisselin kuskin jalkatilaan. Kiittelin luojaa, ettei se ollut kiilautunut esim. kytkin- tai jarrupolkimen alle ja tiputin meisselin oven tavaralaatikkoon.

Puoli vuotta meni ja jälleen tuli aika käyttää Urho öljynvaihdossa. Jälleen samassa paikassa. Vein auton sinne, huomautin mittarikehyksestä ja pyysin samalla vaihtamaan peräkoukun pistorasian, jonka olin hetkeä aikaisemmin ostanut motonetistä.

Lipsutin viereiseen mäkkäriin popsimaan hamppareita siksi aikaa kun autoa laitettiin.

Tunnin päästä maksoin auton ulos ja painelin sillä töihin. Illemmalla tutkailin autoa tarkemmin, mittarikehys oli saatu asennettua suoraan, mutta sen kiinnitysruuvi oli hukattu, kuskin jalkatilassa oli jälleen ruuvimeisseli ja takaoven väliin oli jätetty pieni katkoteräveitsi. Myöhemmin kävi ilmi, että takapistokkeen vilkut oli kytketty ristiin.

Viimeisen kerran käytin korjaamoa, kun seuraavan vuoden öljynvaihdossa laskutettiin öljystä 19€/l ja sitä oli laskun mukaan laitettu 7 litraa, vaikka Urhon öljytila oli maksimissaan kuutisen litraa. Nostan hattua rohkealle kusetukselle.

Tässä vaiheessa oli aika, eli ruoste, alkanut syömään meidän Urhoa. Ja kovasti. Etummaisen rapakaaren yläosa oli mennyt jo aivan pitsiksi ja samaten kuskinpuolen helma oli ruostunut puhki. Naapurini, joka oli henkilöautoni jo lainaillut useamman vuoden, suositteli erittäin hyvää korjaamoa Ala-Tikkurilassa, Starkin ja Etolan läheisyydessä.

Kurvailin liikkeeseen ja näytin vähän tummemmille pojille, mistä kohtaa katsastusmiehen sormi meni läpi.

Kaverin kyydillä himaan ja soittoa odottamaan.

Seuraavana päivänä katsastuskonttorille hitsatun auton kanssa, katsastusmies katsoi helmoja ja nosti auton ylös. Korjaamon pojat olivat hitsanneet paikkapalat runkopalkkien ulkopuolelle, mutta eivät sisäpuolelle, katsastusmiestä nauratti, minua itketti.

Soitin korjaamolle ja haukuin ne pataluhiksi. Sitten google käteen ja Tattarisuolle. Sieltä löytyi uusi korjaamo, jossa naurettiin hyväntahtoisesti ja vähän liian kauan edellisen korjaamon hitsauksille, mutta luvattiin hoitaa auto kuntoon päivässä. Tämä päivä oli ehdoton, sillä olin onnistunut itkulla kiristämään Aleksis Kiven kadun A-katsastuksesta uusintakatsastuksen hitsaustöille vain hintaan 10€.

Seuraavana päivänä hain auton ja posotin putket punaisina A. Kiven kadulle. Kiittelin onneani, sillä piha oli aivan tyhjä autoista. Painelin konttorille lappu kourassa ja jäin odottamaan. Odotettuani ehkä 10 minuuttia tajusin, että mesta on paitsi tyhjä myös vailla sähköä. Hetken mestassa pyörittyäni ja yskiskeltyäni löysinkin jonkun verhon takaa asiakkaita karkuun menneen, nukkuvan katsastusmiehen. Tämä oli puoliksi närkästynyt, että hilluin yksin tyhjässä hallissa; meillä on massiivinen sähkökatkos, tänään ei katsasteta yhtään mitään.

Mutta minulla on viimeinen päivä katsastaa nämä korjaukset ja vain hintaan 10€ jonka myönsit eilen, ulisin.

Eivittu sinä, totesi katsastusukkeli hieroen unihiekkaa silmistään. No vittu..

Mene tonne Hertsikan katsastukseen, niin mä soitan sinne etukäteen. Saat saman homman kympillä.

Minä tein työtä käskettyä ja sain leiman.

Näihin aikoihin alkoi Urho myös tiputtamaan öljyä. Naftaa se oli tiputtanut jo hyvän tovin, sillä polttoainetankki oli ruostunut puhki. Käytin auton Tattarisuon pajalla, jossa todettiin, että ruuvimeisseleitä hyttiin jättävä paja oli onnistunut joko rikkomaan uuden kytkimen tiivisteen tai asentanut vanhan, vähän runtua ottaneen tiivisteen paikkaan. Öljyä vuosi ulos litra tai kaksi vuodessa. Sovittiin, että vikaa ei lähdetä korjaamaan koska vuoto oli niin pieni.

Arvokkaan dieselöljyn vuotaminen sen sijaan oli juttu, jolle piti tehdä jotain. Tätä mieltä oli myös katsastusmies. Sovittiin uuden luottokorjaamon kanssa uuden tankin tilaus ja sen asennus. Kun aika koitti, vein auton pajalle ja bussilla kotiin.

Seuraavana päivänä hain auton korjaamolta ja menin suoraan tankkaamaan. Polttoainemittarin neula ei liikkunut suuntaan eikä toiseen. Soitin verstaalle; neula ei liiku. Verstaalla mietittiin hetki ja tuumattiin, että mittarin anturin liitin on varmaan jäänyt kytkemättä. En ole insinööri, mutta minä tiesin tämän jo mittarikentältä pois ajaessani ja liikkumatonta neulaa katsoessani.

Reiluna kaverina sovin, että koska asia ei ole kiireellinen, jätetään korjaus seuraavaan katsastushuoltoon.

Seuraavassa huollossa pitikin sitten hitsata etukulmien nostopisteet joten tankin anturin kytky jäi toistaiseksi.

Tällä välin yläkerrassani asuva hullu kilipää, joka terrorisoi koko asuintaloa mm. möykäten yöllä ja liimaten lukkoja, kävi puhkomassa Urhosta 2kk vanhat kitkarenkaat ja paskomalla kuskinoven lukon ruuvimeisselillä. Poliisi ei tehnyt mitään ja vakuutusyhtiö korvasi 42 euroa.

Fennia voi haistaa pitkän vitun tähän väliin.

Helmikuussa 2019 ehdin vihdoin viedä Urhon tankin anturin kytkyyn ja öljynvaihtoon, samalla piti hitsata takakulma uusiksi.

Hain auton ja maksoin nikotellen 1100€ laskun.

Seuraavana päivänä piti jotain lastata autoon ja avasin takaoven. Ihmettelin mitä mustaa mönjää kuskinpuoleisen pyöränkotelon takana oli ja tajusin, että hitsaus oli sytyttänyt tulipalon Urhon kontissa.

Tässä vaiheessa aloin olla jo aika hohhoijaa tilanteeseen, mutta kävin kuitenkin verstaalla näyttämässä takakulmaa. Kerroin huoltamon jannuille, että normaalisti tässä kohtaa autoa on seinälle nostettu lapio ja lapion terän ja seinän välissä on kaksi pulloa, toinen on ponnekaasupullo tarranpoistajaa ja toinen on 300ml pullo xyleeniä mitä käytän liimattavien pintojen rasvanpoistossa. Tällä kertaa molemmat putelivat olivat työmaalla, mutta jos ne olisivat olleet autossa, olisi hitsauksen lämpö puhkaissut ne ja sytyttänyt ne.

Henkilöautostani en edes ala kertomaan, siitä on kaveri mm. ajanut pakoputken kolmasti poikki kahden vuoden aikana. Yritti selittää minulle, että kyseessä on Toyotan tyyppivika. Kuskin penkin hän onnistui myös rikkomaan, samaten takaoven lukon. Lisäksi hän ajoi autolla vaikka siinä oli koneessa vain litra moottoriöljyä ja puoli litraa jäähdytinnestettä. Lista on loputon.

Insinöörikaverini sanoi autoista hienosti;

Ne ostetaan ja sitten ne hajoilee.

tiistai 19. maaliskuuta 2019

"Kattokaa, nyt se itkee" - minun kokemukseni koulukiusaamisesta


Harrastepiireissä tuli jymyuutisia, valokuvaaja Antti Vettenranta oli kuvannut uusimman Demi -lehden kansikuvan Tuure Boeliuksesta studiossa filmille. Ei siis digikennolla, vaan filkalle.

Kävin heti katsomassa kuvat ja hyvää jälkeähän ne ovat, Antti on ammattimies. Tuure Boeliuksesta en tiennyt mitään, mutta sällin nähtyäni arvelin hänen olevan tämmöinen nuorison idoli, eli varmastikin tubettaja tai instagram -julkkis.

Kurkin lehteä vähän tarkemmin ja Tuure oli lehdessä kertomassa mm. koulukiusaamistaustastaan.

Minä en, enää, lue lehdissä olevia julkkisten koulukiusausjuttuja. Minä en tahdo. Minulla on ihan tarpeeksi omia kokemuksia koulukiusaamiseksi tulemisesta. Vatsaani vääntää kun jonninjoutavat julkimot hymyssä suin kertovat miten vuosien kiusaaminen on selätetty ja se on tehnyt heistä vahvempia ihmisiä, ja itse asiassa kiusaaminenkin johtui alunperin siitä, kun oltiin rohkeasti vahvoja ja erilaisia.

Ja ehkä annetaan ymmärtää, että pienelle paikkakunnalle jääneet kiusaajat ovat luusereita ja he eivät koskaan menestyneet elämässä.

Tämä on ihan huttua. Koko meidän yhteiskuntamme rakenne on sellainen, että ”koulukiusaajatyypit” pärjäävät. Ahneimmat ensin. Tulos tai ulos.

Minä olen koulukiusattu. En entinen koulukiusattu. Se on vähän niin kuin alkoholismi, siitä ei voi puhua imperfektissä. Kerran koulukiusattu on aina koulukiusattu, paitsi jos kiusaus on ollut jotain homottelua kerran välitunnilla tai yksi päähän nakattu lumipallo koulumatkalla.

Kiusaaminen jättää jäljet ihmisen sieluun samalla tavalla kuin tangon yli lentäminen asfalttiin jättää jäljet kasvoihin.

Julkimot kertovat hymyssä suin riikinkukkovaatteissaan, miten kiusaaminen on tehnyt heistä vahvoja ihmisiä.

Minä en ymmärrä tätä. Minusta koulukiusaaminen ei tehnyt vahvaa. Se teki minusta oksentelevan hermokimpun, jolla oli vuosia krooninen päänsärky ja painoindeksi jossain 12-14 välillä. Eikä kiusaaminen kasvattanut minua henkisesti, se teki minusta vittumaisen kyynikon, jolla on puolivakava päihdeongelma ja ikävä tapa pitää kaikkia muita idiootteina. Positiivisin asia traagisessa historiassani on se, että vuosikausia jatkunut kiusaaminen on herkistänyt minut tuntemaan kiusaajatyypin. Ja minä vihaan sitä ihmistyyppiä. Kiusaaminen on myös madaltanut kynnystäni käyttää väkivaltaa ja sen uhkaa ratkaistessani konflikteja kiusaajatyyppien kanssa.

Kun näen, että esimerkiksi parkkipaikalla kiusaajatyyppi huutaa mummelilla joka ei saa kauppakassiaan tarpeeksi ripeästi ruudusta ulos, en näe ongelmaksi mennä puristamaan mersumiestä munista niin, että tämä menettää tajuntansa.

Sillä on yksi asia mitä kiusaaja ei koskaan usko tapahtuvan. Nimittäin, että joku kiusaa häntä.

Mitä kiusaaminen sitten on? Minun tapauksessani se oli jatkuvaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Eristämistä, vähättelyä, pilkantekoa ja haukkumista.

Olin yksin välitunnilla. Olin yksin oppitunnilla. Olin helvetin huono urheilussa, mutta helvetin kova lukemaan kirjoja. Kirjojen lukemisen hyvä puoli on sanavaraston kehittyminen ja yksin olemisen hyvä puoli on mielikuvituksen kehittyminen, kumpikaan ei ole ominaisuus joka olisi kovassa kurssissa Suomen peruskoulussa. Sanailussa ja vittuilussa jäi koko koululuokka jälkeen, joten turpaan tuli ennen koulua, koulun jälkeen ja välitunneilla.

Opettajia ei kiinnostanut paskan vertaa. Heille olin kiusankappale jonka olisi pitänyt pitää turpansa kiinni ja olla ärsyttämättä.

Olla ärsyttämättä miten? Jo tunnilla vastaaminen riitti. Jos olin väärässä, alkoi naureskelu. Jos olin oikeassa, alkoi vittuilu ja jos mokasin jotenkin, alkoi naureskelu sekä vittuilu.

Oli ihan sama vastasinko provosointeihin millään lailla, välitunnilla tuli turpaan ja vaatteet sotkettiin. Yleensä kannatti heittää jotain nasevaa takaisin, olipahan edes jokin syy, miksi lippalakki poljettiin mutaan seitsemännen kerran samalla viikolla.

Kiusaamisestani tuli koko koulun hupi, kun luokassa oli 20 oppilasta, joista 15 piti minua pellenä ei paljoa vaadittu, että sama tapahtui rinnakkaisluokilla. Jos keskustelin jonkun toisen oppilaan kanssa, kiusaajien mafia piti huolen että se ei toistunut.

Opettajat eivät saaneet kiusaamista millään lailla kuriin, en edes tiedä yrittivätkö he tosissaan.

Olin käynyt peruskoulua kaksi viikkoa kun kiusaaminen alkoi, onnistuin kompastumaan koulun pihalla ja satutin käteni sepeliin. Tirautin tietenkin pienet itkut aiheesta, olinhan 7-vuotias lapsi.

Seuraavana päivänä pari isompaa poikaa tulivat välitunnilla tiedustelemaan, aionko itkeä tänäänkin? Olin ymmälläni, mistä on kysymys. Toinen poika tuuppasi minut kumoon ja aloin järkytyksestä itkeä.

”Hei kattokaa nyt se itkee.”

Tuo lause olikin kantava teema seuraavat neljä vuotta.

”Hei kattokaa, taas se itkee.”

Minua on lyöty, kuristettu, väännetty kättä selän taakse, kampitettu, uhkailtu ja ties mitä, että minut on saatu itkemään. Minulta on lyöty ilmat pihalle niin monta kertaa, etten pysty edes muistamaan.

Kerran toisella luokalla ollessani, joskus tammikuussa kun pakkaset olivat todella tulleet ja maa oli jäässä, luokka”toverini” lähestyi minua koulun pihalla, kutsuen minua sukunimelläni. Pahaa aavistellen jäin odottamaan häntä, että mitäköhän asiaa hänellä mahtoi olla. Tietämättäni toinen tyyppi oli sillä välin asettunut nelinkontin taakseni ja kun tämä ensimmäinen ”kaveri” pääsi luokseni, hän totesi, että ei mitään asiaa ja yhtäkkiä tyrkkäsi minua voimallisesti rintaan, jolloin kaaduin taakse ja tietenkin takana olevan kaverin yli takaraivo edellä jäähän.

En tiedä kuinka kauan olin tajuttomana, mutta niin kauan että kaikki paikalla norkoilleet jotka halusivat nähdä ”miten se itkee” olivat suksineet karkuun.

Heräsin tokkuraisena ja pahoinvoivana ja nilkutin opettajainhuoneeseen kertomaan mitä oli tapahtunut. Opettajat syyttivät minua valehtelusta ja asioiden keksimisestä, ainoastaan yksi opettaja otti asian vakavasti ja suostui uskomaan, että olin lyönyt pääni maahan takaraivo edellä, mutta ei sitä että joku olisi tahallaan tuupannut minua. Tämä opettaja vei minut takaisin luokkaan, jossa muut oppilaat nauroivat minulle. Opettaja käski tulla sanomaan jos alkaisin oksentamaan tai vastaavaa. Vanhemmilleni ei ilmoitettu mitään.

Tuon päivän jälkeen minulla on ollut vaikeuksia nähdä raidallisia pintoja yhtenä kokonaisuutena ilman että raidat alkavat kiemurrella ja sotkeutuvat puuroksi. Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, että olin ehkä saanut aivovamman tuosta kaatumisesta.

Kolmannella luokalla kiusaajien bravuuri oli puristaa niskasta etusormen ja peukalon avulla, se oli takuuvarma keino saada ”se” itkemään. Valitettavasti ”sillä” alkoi myös kipukynnys nousemaan siihen malliin, että parilla heiveröisemmällä meinasi voimat loppua ennen kuin minulta pääsi itku. Silloin kaverit tulivat jeesaamaan ja repivät minulta vaatteita pois.

Tässä vaiheessa moni varmaan ihmettelee, miksen pannut hanttiin? Kyllä minä laitoin. Kun välitunnilla luin kirjaa ja joku tuli puristamaan niskasta, saatoin pamauttaa kirjalla puristajaa naamaan. Se auttoi hetkeksi. Seuraavalla välitunnilla tai koulumatkalla niskanpuristaja tuli ”kostamaan” neljän viiden kaverinsa kanssa. Olisi pitänyt ilmeisesti olla niin kova jätkä, että olisi hakannut neljä viisi tyyppiä yksin?

Sitten on vielä henkinen väkivalta. Kaikki ne syntymäpäivät jonne ei tullut kukaan ja kaikki se nauraminen luokassa. Vielä kolmikymppisenä ison taloyhtiön hallituksen puheenjohtajana arkailin puhua kokouksessa, takaraivossa kummitteli vieläkin skenaario, että jos mokaan jotenkin, alkaa naureskelu ja joku huutaa ”kohta se itkee taas”.

Mutta hyvin saatiin itkeminen hakattua minusta pois peruskoulun neljällä ensimmäisellä luokalla. En itkenut isovanhempien hautajaisissa enkä oikein muutenkaan. Joskus parikymppisenä kännissä itkin satunnaisesti, mutta sellainen aito itku joka ihmiseltä pääsee kun sellainen hetki tulee, se piti opetella uudelleen, minun tapauksessa joskus 27-30 vuotiaana.

Kiusaaminen loppui, kuten se Suomessa loppuu. On vain kaksi tapaa. Joko kiusattu tappaa itsensä tai vaihtaa koulua. Kuten tätä tekstiä lukiessanne voitte päätellä, minä en tappanut itseäni. Lähellä kyllä oli.

Koulun vaihto kannatti. Pääsin mukaan yhteisöön ja oppimaan sosiaalisia taitoja jotka minun tapauksessani olivat kuusivuotiaan tasolla. Toki yläasteella tapahtui jonkinlaista kiusaamista, tämäkin sen takia, että ala-asteella minua kiusanneet tyypit olivat olleet tekemisissä ylä-asteen luokkatovereitteni kanssa, mutta kiusaaminen ei enää ollut fyysistä vaan enemmänkin henkistä, mutta olin jo tottunut siihen ja minulla oli kavereita sekä harrastuksia joiden pariin paeta, joten tämä kiusaamisen kevyt-pepsi oikeastaan rajoittui vain koulupäiviin.

Kolmisen vuotta olen miettinyt, että kirjoittaisin koulukiusaamistaustastani, mutta olen epäröinyt. Kirjoittaminen on minulle paras tapa käsitellä asioita itsekseni ja jonkinlaista terapiaa siinä missä muutkin harrastukset, mutta tätä asiaa en ole tahtonut käsitellä. Ehkä nyt aikaa on kulunut niin paljon, että uskallan?

Niin järjenvastaiselta kuin se kuulostaakin, pelkään alitajuisesti salaa edelleen, että kiusaajani saavat selville missä asun, kuka olen ja mitä teen. Minulle on suunnattoman vaikeaa esiintyä omalla nimelläni missään, siksi ehkä minulla on alter egoja, nimimerkkejä ja muita suojautumismekanismeja joiden avulla selviän tässä aikuisten maailmassa.

Kun Tuure Boeliukset ja muut kevytjulkkikset kertovat hymyssä suin mediassa kiusaamishistoriastaan, kannattaa pitää mielessä että paljon on niitä jotka eivät uskalla puhua tai jotka eivät saa mitään kanavaa kertoa kokemuksistaan.

Minäkään en ole ”kokemusasiantuntijan” roolissa valtakunnan mediassa kertomassa latteuksia henkisestä kasvusta ja vahvuudesta. Minä olen vain yksinkertainen remonttimies joka horisee omiaan blogissa jota lukee kaksi tusinaa ihmistä.

Ja jos minä olisin lehdessä puhumassa omasta koulukiusaamistaustastani, minä en hymyilisi kuvissa.